IX.
Ivar Lyth kuljeskeli koko päivän ympäri tuntien että jotain ihmeellistä oli tapahtunut ja samalla peloissaan kuin uhkaavasta vaarasta. Hän ei voinut ymmärtää syytä tähän kummalliseen tunteeseen. Mutta se kasvoi ja kasvoi päivän kuluessa ja oli kuin olisi kaikki, mitä hän teki, ajatteli tai tunsi saanut suuremmat mitta-suhteet. Hänen levottomuutensa oli niin väkevä, että hän illalla kulki kiertotietä vain päästäkseen tulemasta liian aikaisin kotiin.
Hänestä näytti niin äärettömän tärkeältä saisiko hän nähdä jälleen tuon vaalean tukan ja nämä suuret silmät vai ei, melkein kuin vaikuttaisi se ratkaisevasti koko hänen elämäänsä. Hän ei tahtonut sitä. Koko voimallaan koetti hän upottautua siihen tunteeseen, että se oli hänestä mitä vastenmielisintä. Ja viha kiehui hänessä jo edeltäkäsin, kun hän vain ajattelikin, että hänen emäntänsä voisi rikkoa sanansa ja todellakin antaisi tytön jäädä.
Kun Ivar Lyth tuli takaisin, istui nuori tyttö kuitenkin jo paikallaan eikä mikään niistä tunteista, joita nuori mies edeltäkäsin oli koettanut loihtia esiin, tahtonut häntä nähdessä ilmaantua. Hän tunsi vain tukahutettua ahdistusta, aivan kuin ei olisi jaksanut asettautua vastarintaan vääryyttä vastaan. Ja tervehtimättä hiipi hän vuoteellensa.
Kukaan ei ollut kysynyt hänen mieltänsä ja Ivar Lyth koetti ensin nostattaa itsessään oikeutettua vihaa tätä loukkausta kohtaan. Ajatuksissaan kiihoitti hän itseään ja mietti koota kapineensa ja lähteä tiehensä. Hän heitti silmäyksen huoneeseen ja istui vuoteellaan hautoen ajatuksiaan.
Ei ole vaikeata ajatella, miltä sellainen huone näyttää maatapanoajan saapuessa. Koko huone on täysi likaisia vuoteita. Kukaan ei voi liikkua siellä sisällä. Jokainen istuu paikallaan väsyneenä, kokoonkyyristyneenä, jotta ei olisi tiellä. Takassa palaa kaasulamppu. Paikan isäntä kuorsaa jo ja vaimo on kenties juuri riisuutumassa mennäkseen sänkyyn. Kukaan ei välitä toisesta, eikä kukaan ujostele.
Sellaisesta sisustasta voisi kertoa paljon, joka ehkä useimmista lukijoista olisi vähemmän mieluista kuulla. Ivar Lyth istui tässä ympäristössä ja koetti kiihoittaa itseään vihaan senvuoksi, että isäntäväkensä oli rikkonut lupauksensa. Mutta keskellä näitä ajatuksia ei hän saattanut olla katsomatta sille taholle, missä nuori tyttö oli. Tyttö hommaili asettaen tavaroitaan järjestykseen ja kun hän oli sen tehnyt, otti hän esiin neulan ja lankaa ja asettautui korjaamaan hamettaan. Hän ei sanonut mitään, oli kuin olisi hän istunut yksin huoneessa. On luultavaa, että hän kuitenkin huomasi, miten nuori mies häntä katseli. Itse ei hän kuitenkaan voinut päästä siitä asiasta selville. Mutta kun hän istui siellä, tuntui hänestä äkkiä kuin he molemmat, nuori tyttö ja hän, koko ajan keskustelisivat toistensa kanssa. Hän pani merkille, että tytön hame oli kulunut ja hän veti siitä sen johtopäätöksen, että hän eli kunniallisesti. Hänellä oli paksu, vaalea tukka ja siniset silmät, hänen ihonsa oli heleämpi kuin työläisnaisilla on tavallista ja hänen suunsa oli punainen ja kaunis. Hän oli hauskan näköinen, mutta se seikka ei etusijassa viehättänyt nuorta työmiestä. Hänen ajatuksensa kulkivat toiselle suunnalle. Koko tytön käytös ja ulkomuoto panivat hänet jälleen ajattelemaan, että hän varmaankin lienee onneton ja yksinäinen. Aivan kuin ensimmäisenä iltana ahdisti häntä uudelleen se ajatus ja hän alkoi ihmetellä, mitä nuori tyttö ajatteli hänestä. Sillä aikaa oli emäntä ryöminyt vuoteeseensa ja nukkunut, ja koko ajan istui Ivar Lyth samassa asennossa ja hänen ajatuksensa työskentelivät lakkaamatta. Hän tunsi melkein kuin olisivat he, tyttö ja hän, istuneet valveilla pitääkseen toisilleen seuraa ja hän olisi ollut iloinen, jos tyttö olisi sanonut jotain. Mutta samalla kertaa miellytti häntä se, ett'ei hän mitään puhunut. Hän tunsi sydämensä oudosti heltyneen ja kun hän viimein meni vuoteeseensa, ei hän saattanut olla kääntymättä ja sanomatta hyvää yötä nuorelle naiselle ennenkuin nukkui.
Tämä oli ensimmäinen sana, jonka he kumpainenkaan siihen asti olivat lausuneet toisillensa. "Hyvää yötä", vastasi tyttö.
Ja Lyth'istä tuntui, että hänen suuret silmänsä kävivät ystävällisiksi, kun ne kääntyivät häntä kohti.
Tätä keksintöä seurasi tunne, että onni odotti häntä. Mutta samalla kertaa kirveli pelko hänen rintaansa. Mitä voimakkaimman vastenmielisyyden tunne levisi koko hänen ruumiiseensa, ja hän kärsi kuin olisi osannut katsoa sisäänsä ja kuin olisi ymmärtänyt koko elämän. Häneen tarttui merkillinen tuska, kuin olisi hän syöksynyt vaaraan sanomalla tuon pienen sanan "hyvää yötä", ja hän piti, ett'ei hänen koskaan olisi pitänyt lausua tytölle tuota pientä sanaa. Hän makasi kauan valveilla mietiskellen miksi oli tehnyt sen. Oli kuin olisi hän tässä sanassa huomannut alun koko elämäänsä, ja se sitoi häntä tyttöön ja tyttöä häneen, ennenkuin kumpainenkaan heistä edes tiesi toisen nimeä.