XVI.
On ihmisiä, jotka yksinäisyydessä saattavat kuulla ikäänkuin todellinen höyrylaivan tai koneen kohina täyttäisi heidän aivonsa. Tämä jyske tuntuu hyvin kummalliselta. Se on selvää eikä sitä voi järkeillä tyhjäksi. Ja se tulee sisältäpäin. Se voi olla poissa ajoittain. Mutta se tulee aina jälleen. Kun se tulee, voi alkaa ääneen puhua itseksensä päästäkseen sitä kuulemasta, ja luulee hetkisen unohtaneensa sen tai aivan sen vaienneen. Mutta niin pian kuin hän vaikenee, alkaa ääni uudistetulla raivolla ja tätä ääntä ei voi verrata mihinkään muuhun ääneen maailmassa. En voi löytää mitään muuta, johon sitä vertaisin, kuin, jos voisi kuulla oman verensä kohisevan, kuten joki kohisee yli kivien ja vuorien, niin kuuluisi se tällaiselta. Mutta siinä ohessa on tämän äänen laita niin kummallisesti, että se tuntuu tahtovan tukahuttaa kaiken muun, joka soi tai saattaa soida ihmisessä. Ymmärrys, ajatus ja tahto näkyy vaikenevan, kun tämä kohina alkaa. Se kokoontuu pyörteeksi, ja on kuin itse uppoisi pyörteeseen ja kuulisi sen laulavan päänsä päällä.
Onko joku, joka tietää, mitä tämä ääni merkitsee? Ivar Lyth oli yksi niistä, jotka ovat havainneet sen, ja hän oli kuullut äänen tulevan ja menevän ja tulevan takaisin pitempien tai lyhempien väliaikojen perästä. Hän arveli, että se ennusti hänessä voimaa, joka vihdoin tulisi väkevämmäksi kuin hän itse.
Kukaan ei koskaan uskalla kertoa, että olisi kuullut jotain sellaista, koska hän pelkää, että ihmiset joko nauraisivat hänelle tai pelosta vetäytyisivät erilleen ja jättäisivät hänet yksin. Ivar Lyth ei ollut poikkeus tässä suhteessa. Hän oli pelännyt saavansa kuulla tämän äänen yksinäisyydessään, maannut valveilla pimeässä ja odottanut, että se alkaisi kuulua hänen korvissansa ja hän oli nukkunut tämän pauhinan täristäessä hänen korvakalvojansa kaksinkerroin kovemmin, kun uni teki hänen jäsenensä raskaiksi kuin lyijyn. Mutta ei koskaan ollut tämä kammo kiduttanut häntä niin kuin ensimäisinä päivinä hänen naimisestansa.
Paetaksensa vaimonsa seuraa ja saadaksensa olla yksin, meni hän tällöin ulos eräänä sunnuntaina. Ja silloin tapahtui, että hän kohtasi sen miehen, jonka seuran hän tuskin puoli vuotta sitten niin äkkiä oli jättänyt. Tohtori tuli häntä vastaan kadulla kuin ei mitään olisi tapahtunut ja tervehti yhtä ystävällisesti kuin ainakin.
Ivar Lyth ei ollut koskaan puhunut tohtorille, missä hän asui, koska hän tunsi eräänlaista ujoutta olla huoneosakkaana ja koska hän tahtoi, ett'ei tämä mies, jonka kanssa hän oli vaihtanut ajatuksia, näkisi, kuinka kurjalta hänen kotinsa näytti. Sentähden ei tohtori ollutkaan voinut ottaa selvää entisestä ystävästänsä, jonka hän muuten varmaan olisi tehnyt. Tämän sanoi myöskin tohtori ensimäiseksi ja kysyi sen ohessa, oliko hän jollain tavoin loukannut toista.
Ivar Lyth vastasi kieltävästi, sillä aikaa kun hän sisässään toivoi toisen monen penikulman päähän. Niin paljon arveli hän tänä aikana eläneensä, että oli unhoittanut sen ajan, jolloin he molemmat tunsivat toisensa. Ei kertaakaan ollut hän ajatellut, että tohtori oli olemassa tai muistanut, että hänellä oli ollut tapana istua hänen luonansa saamassa ravintoa sille elämälle, joka nyt joutuisi perikatoon. Ivar Lyth tuijotti edessään olevaan mieheen kuin kummittelijaan kuolleitten valtakunnasta, ja hän ymmärsi heti, että hän ei koskaan voisi selittää toiselle, että se ei ollut epäkiitollisuus, joka oli pidättänyt häntä poissa.
"Minkätähden en ole nähnyt teitä nyt puoleen vuoteen?" kysyi sillävälin tohtori.
Minkätähden? Kuinka osaisi Ivar Lyth vastata siihen kysymykseen?
Tiesikö hän sen sitten itse?
"Minä olen mennyt naimisiin", vastasi työmies tylysti.
Tohtori säpsähti ja silmänräpäyksen luuli Ivar Lyth hänen muistavan heidän viimeistä keskusteluansa. Vilauksessa näki hän edessään ne hirvittävät sanat, jotka hän itse oli lausunut, näki ne kuin olisivat ne olleet kirjoitetut ijäti unohtumattomasti. Jälleen tunsi hän tuon selittämättömän katkeruuden siitä, että joku näki hänet läpitse, joku, joka ehkä näki terävämmin kuin hän itse, ymmärsi häntä ja tuomitsi hänet. Mutta tohtori näytti siltä kuin ei olisi mitään huomannut ja samalla ystävällisellä hymyilyllä kuin aina, sanoi hän:
"Ei, oletteko te mennyt naimisiin? Ja siitä ette ole puhunut sanaakaan minulle?"
"En ajatellut sitä silloin", vastasi mies.
"Ettekö?" jatkoi toinen. Ja hänen äänensä kuului leikilliseltä.
"En, en ollut koskaan nähnyt häntä kun tapasimme."
Tohtori kävi äkkiä vakavaksi, ja jälleen tuntui työmiehestä kuin olisi toinen koko ajan käynyt ja ajatellut niitä sanoja, jotka kerran olivat päässeet häneltä itseltään. Molemmat miehet jatkoivat kulkuaan eteenpäin toistensa rinnalla eikä kumpikaan heistä sanonut mitään. Joka askeleella, jonka he astuivat, kasvoi Ivar Lyth'issä eräänlainen tukahuttava katkeruus ja hän olisi toivonut saavansa jotain syytä purkaa sitä ja näyttää toiselle vihaansa. Äkkiä kääntyi tohtori hänen puoleensa ja ojensi hänelle kätensä:
"Naimisiin meno on hyvin vakava asia", sanoi hän. "Ja minä toivotan teille sydämestäni kaikkea onnea, mitä voi saavuttaa tässä surullisessa maailmassa."
Tohtori nauroi lyhyesti sanoessaan viimeiset sanat ja Ivar Lyth ymmärsi hänen tehneen sen, ei, että hän tänä silmänräpäyksenä olisi ollut leikkisällä tuulella, vaan koska hän ei tahtonut näyttää liian juhlalliselta eikä tunkeilevan ystävälliseltä. Hetkiseksi yllätti työmiehen häpeän tunne pahojen ajatuksiensa vuoksi. Hän kiitti toista, niin hyvin kuin voi. Mutta hän vältti samalla katsoa tohtoria silmiin. Niin, hän arveli omien silmäluomiensa läpi voivansa tuntea, kuinka toisen katse etsi hänen omaansa.
Niin kulkivat he hiljaa vielä hetkisen ja tohtori kysyi, saisiko hän käydä tervehtimässä vastanaineita. Työmies ei kieltänyt eikä käskenyt. Hän ei ajatellut muuta kuin niitä onnettomia sanoja lapsensa tappamisesta, jotka hän kerran oli lausunut ja ennenkuin hän itse tiesi, mitä teki, tai minkävuoksi hän teki sen, oli hän keskeyttänyt keskustelun ja pakoittanut tohtorin pysähtymään.
"Tohtori muistaa kyllä, kun me viimeksi tapasimme?" sanoi hän.
Toinen näytti kummastuneelta enemmän puhujan äänen kuin itse sanojen vuoksi. Mutta Ivar Lyth ei antanut hänelle aikaa puhua. Hengenvedossa tuntui puhevirta suhisevan hänen huuliltansa. Hänestä itsestä tuntui kuin olisi hän seisonut vieressä ja kuullut jonkun muun puhuvan ja sanat tulivat selvästi ja tarkasti, kuin olisi hän lukenut ne paperilta.
"Te muistatte sen", sanoi hän. "Minä näen, että te muistatte sen. Minä istuin keinutuolissa teidän huoneessanne. Siellä ylhäällä oli aina niin lämpöistä ja hyvää. Minulla ei ole milloinkaan ollut niin lämmintä ja hyvää. Silloin puhuimme me jostakin, mitä se nyt oli, en muista. Mutta minä muistan sanoneeni teille, ett'en koskaan tahtoisi saada lasta, ja jos saisin, murhaisin minä sen. Jotain sellaista minä sanoin. Mutta minä olen usein ajatellut täytyväni tulla ja sanoa teille, ett'en tarkoittanut sitä. Tohtorihan voi ajatella, että kunniallinen mies ei tarkoita mitään sellaista. Minä sanoin niin vain siksi, että en koskaan ole koettanut sitä itse ja ett'en siksi myöskään tiennyt, mitä sellaisissa tilaisuuksissa tunnetaan. Tohtori ei varmaankaan koskaan ole luullut, että minä tarkoitin täyttä totta?"
Suunniltaan hämmästyksestä vakuutti tohtori, että mitään muuta ei hänelle milloinkaan ollut juolahtanut päähän ja että hän ainoastaan ensi silmänräpäyksessä oli hiukan kummastunut. Ja hän lisäsi, että oli pitänyt noita lausuttuja sanoja niiden katkerien tunteiden ilmauksena, joita Ivar Lyth oli osoittanut omaa äitiään kohtaan.
Työmies ei ollut koskaan ennen tullut ajatelleeksi sellaisen yhteyden mahdollisuutta, mutta samana hetkenä kuin toinen sanoi sen, tuntui hänestä kuin olisi hän aina itse tarkoittanut samaa.
"Juuri niin", vastasi hän innokkaasti. "Juuri niin. Tohtori on hyvä ihminen, ja te ymmärrätte minua. Se olin minä, jonka olisi pitänyt tulla tapetuksi. Ei kukaan muu kuin minä. Jos minä olisin kuollut, kun synnyin, tai ennenkuin synnyin, ei kukaan olisi sanonut näitä inhoittavia sanoja."
Ivar Lyth ei voinut käsittää, että hän oli voinut lausua nuo mielettömät sanat, tuntea, että ne olivat mielettömyyttä eikä kuitenkaan estää sanojen menemästä huuliensa yli. Ei ole mitään kamalampaa kuin että sellaista tapahtuu ja raivoissaan ymmärsi hän samalla kertaa, että hän kaikella, mitä oli sanonut, oli tehnyt asiansa vain pahemmaksi.
Hän seurasi tohtoria pitkälle eteenpäin ainoastaan, että tämä saisi tilaisuuden sanoa jotain, joka rauhoittaisi hänen levottomuuttansa. Koko ajan kasvoi hänen raivonsa, se oli niin vahva, että se tuntui sairaudelta, joka uhkasi puhjeta ja varastaa häneltä voimat ja terveyden. Hän tunsi itsensä silmänräpäyksessä niin väsyneeksi, että hän tuskin uskoi jaksavansa kulkea eteenpäin. Mutta kummallisella itsensähillitsemisellä onnistui työmiehen — samalla kun hän aivoissaan kuuli kuin äänen tuhansista hyrräävistä pyöristä — ottaa tohtoria kädestä ja sanoa:
"Älkää välittäkö siitä, mitä minä sanon. Minä en voi oikein hyvin tänään. On parempi, että minä menen kotiin lepäämään hetkiseksi."
Ivar Lyth kääntyi ympäri ja lähti tuntien tässä hetkessä kuin olisi hän likellä mielisairautta. Varmaa on, että hän silloin olisi ollut onnellisempi.