XVII.
Kun hän tuli kotiin heittäytyi hän vaatteet päällä vuoteelle ja sulki silmänsä. Hänen vaimonsa ei ollut kotona, ja Ivar Lyth'istä tuntui hyvältä saada raueta ilman että kukaan saattoi nähdä häntä.
Hän makasi hiljaa ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että se todellakin oli hän, Ivar Lyth, joka oli tässä huoneessa, joka eli ja liikkui ihmisten ja olojen keskuudessa, joita hän ei saattanut ymmärtää eikä arvostella. Samassa kuuli hän askeleita portailta ja joku tarttui oveen. Kuin pistos kulki hänen läpitsensä ja hän avasi silmänsä, jotta ei sisääntulija näkisi, että hän uinahti ja luulisi, että hän nukkui. Se oli Maria, joka tuli ja hän vihastui siitä, että se oli hän. Hän vihastui kuin olisi hänen vaimonsa häirinnyt häntä tärkeässä tehtävässä ja hän makasi ja mittaili hänen vartaloansa silmillään, kun Maria otti päällystakkia yltänsä. Hänellä oli kiinteä hameenliivi yllänsä ja mies näki heti, kuinka suureksi vaimo oli paisunut. Vaimo käsitti hänen katseensa ja huokasi:
"Minä en kyllä voi jäädä työhön kauemmaksi", sanoi hän.
"Ei, minä voin hyvin uskoa sen", mumisi mies.
"Pari viikkoa vielä", jatkoi vaimo. "Mutta kauemmin ei se käy päinsä."
"Ei", vastasi hän lyhyesti. "Sitten saan minä ruveta tekemään työtä yksin."
Hän katui sanojansa sitten kuin oli sanonut ne. Sillä Maria astui vastaamatta akkunan luo. Täällä istuutui hän ja mies kuuli, että hän itki.
"Sinä toivot varmaan pääseväsi minusta", sanoi hän.
Ja kuin pahat henget olisivat asettaneet sanat hänen kielellensä, kääntyi hän ympäri, katsoi vaimoonsa ja vastasi:
"Niin, sitä minä toivon."
Hän sanoi sen kitkerästi ja lyhyesti, äänellä, joka vapisi inhosta. Hän kuuli oman äänensä kummallisen selvästi ja se leikkasi hänen korviansa. Ja kun sanat sitten olivat lausutut, makasi hän hiljaa eikä voinut katsoa vaimoonsa. Hän kuuli Marian lakkaavan itkemästä ja hän ymmärsi peloittaneensa hänet niin ankarasti, että hän unohti ensi alakuloisuudentunteensa ja istui nyt hiljaa odottaen miehen sanovan jotain.
Mutta miehellä ei ollut enään mitään sanottavaa. Hän makasi hiljaa eikä ymmärtänyt, että todellakin oli sanonut niin pahoja sanoja. Hän kysyi itseltään, eikö se ollut totta. Eikö hän sitten toivonut pääsevänsä hänestä? Kyllä, kyllä. Jo silloin oli hän toivonut ett'ei koskaan olisi nähnyt häntä. Se tuntui hänestä vain niin hirvittävältä, että oli antanut hänen tietää sen. Se oli melkein samaa kuin uhallansa pistää veitsi hänen sydämeensä. Hän ei voinut kestää ajatusta että oli tehnyt jotain niin pahaa ja tehdäksensä kaikki hyväksi jälleen, sanoi hän hänelle olleensa joitakuita päiviä alakuloinen, vaimon ei pitäisi välittämän, mitä hän oli sanonut, hän usein, ollessaan surullinen, tapasi sanoa sellaista, mitä ei tarkoittanut. Sitä pyysi hän hänen muistamaan tulevaisuuden varalle eikä rasittamaan sellaisella mieltänsä. Oikein vakuuttaakseen hänelle tarkoittavansa hänelle hyvää, sanoi hän edelleen, ett'ei Marian enään tarvitse työskennellä tehtaassa. Hän oli sairas ja tarvitsi jäädä kotiin hoitamaan itseään. Hän jäisi kotiin nyt heti. Hän, Ivar Lyth, tekisi työtä heidän kummankin puolesta ja ottaisi kaikki hartioillensa. Hän tahtoi tehdä sen, että Maria näkisi ett'ei hän ollut tarkoittanut mitään pahaa.
Tuskin tarvinnee huomauttaa, että tämä oli juuri se, mitä Ivar Lyth'in ei olisi pitänyt tehdä. Hän otti kaiken taakan hartioillensa ja kun hän teki sen, on mahdollista, että hän tarkoitti hyvää. Mutta itse asiassa otti hän vastuullensa enemmän kuin jaksoi kantaa ja kun tie silloin käy pitkäksi ja kuorma tuntuu yhä raskaammalta, silloin herää myöskin vastenmielisyys yhä voimakkaampana. Ivar Lyth itse otti heti alusta kuorman kantaaksensa. Mutta kun hän sitten tunsi, että se oli raskas, luuli hän, että vaimo oli käyttänyt hyväkseen hänen lempeyttään vierittämällä taakan omilta hartioiltansa. Siitä kasvoi hänen inhonsa häneen. Se järsi hänen sielunsa pohjalla ja se nakersi onttoa paikkaa ympärillensä. Se kalvoi rikki kaiken, mitä ihmiset kutsuvat omaksitunnoksi ja itsensähillitsemiseksi ja oli päiviä, joina ei mikään rikos olisi ollut mahdoton hänen tehdä. Riippui kenties vain puuttuvasta tilaisuudesta, ett'ei hän sitä tehnyt.