XVIII.
Sillävälin saapui se päivä, jona Ivar Lyth'in lapsi syntyi. Hän oli tehtaassa koko päivän, sillä työmiehellä ei ole varoja pyytää vapaapäivää. Kun hän lähti kotoa oli synnytystyö alkanut.
Se oli kummallinen päivä, jonka Ivar Lyth vietti. Hänen ajatuksensa olivat kerran lähteneet kulkemaan vinoon suuntaan, ja sentähden ei hän kyennyt tuntemaan muuta kuin että oli inhoittavaa, että hän, joka oli syntynyt niin hyvin kuin kadulla, joka ei ymmärtänyt itseään eikä elämäänsä, joka oli yksinäisempi maan päällä kuin kukaan niistä jotka harhailevat yksin ympäri, että hän todellakin saisi lapsen. Kun hän seisoi siinä ajatuksessansa ja ilman että huomasi sitä, kuuli koneitten surinan ympärillänsä, tuli esimies ja kulki ohitse.
"No, tänään paukahtaa kotona sinun luonasi?" sanoi hän.
Ivar Lyth katsoi ylös eikä ymmärtänyt, mitä toinen tarkoitti.
"Seisotko sinä ja uneksit?" sanoi esimies.
Ivar Lyth koetti nauraa.
"Kyllä, se on totta", sanoi hän.
Toinen kävi äkkiä vakavaksi.
"Niin, ensi kerralla ollaan kyllä iloisia", sanoi hän. "Mutta odota toiseen tai kolmanteen kertaan. Silloin se kirvelee."
Sillä lähti hän, ja Ivar Lyth seisoi ja ihmetteli, kuinka oli mahdollista, että kukaan ihminen saattoi luulla, että hän oli iloinen. Hän kulki koko aamupuolen ympäri tukahutetulla ahdistuksen tunteella ja kun puolipäivä tuli ja hän oli menossa kotiin, kääntyi hän ympäri puolitiestä. Omituinen tunne kylmää varmuutta versoi hänessä. Hän tunsi itsensä hetkessä aivan vakuutetuksi siitä, että kaikki oli ohitse ja loppunut onnettomasti. Ajatus tuli kuin nuoli ja löi alas hänen kuin olisi hän saanut ilmestyksen. Hän oli niin varma siitä, että vaimonsa oli kuollut ja lapsi hänen mukanansa, kuin olisi hän itse nähnyt sen. Ja hänen sydämensä helleni äkkiä senvuoksi, että hän arveli vaimonsa kuolleen hänen tähtensä, auttaakseen häntä suuresta surusta. Minä ymmärrän, että tämä tuntuu kaikista ihmisistä kummalliselta, kenties aivan mielettömältä. Mutta oli niin, että miehen täytyi hillitä itseään voidakseen jälleen kääntyä ja palata kotiin.
Kun hän tuli huoneeseen, makasi hänen vaimonsa vuoteessa ja hymyili hänelle. Hänen rinnallansa makasi lapsi. Vaimo nyökkäsi Ivar Lyth'ille ja sanoi, että se oli poika.
Mies seisoi kuin kivettyneenä. Hän tunsi varmuuden väistyvän todellisuuden edestä, mutta ei tahtonut uskoa.
"Vai niin", sanoi hän vain. "Onko minulla poika?"
Useita naisia oli huoneessa. Kaikki tuijottivat onnelliseen isään, kun hän oli sanonut nämä muutamat sanat, ja purskahtivat nauramaan. Yksi heistä sanoi: "Tuollaisia ovat he kaikki. Ensimäisellä kerralla ei kukaan mies ymmärrä, että se todellakin on hänen oma lapsensa, jonka hän näkee."
Ivar Lyth seisoi ja ajatteli, oliko hänen laitansa kuten kaikkien muidenkin, tai kaikkien muiden kuten hänen itsensä. Ja hän muisti äkkiä, että hänellä olisi pitänyt olla jotain antamista vaimollensa. "Etkö sinä tahtoisi mitään?" sanoi hän. Vaimo vastasi olevansa janoissaan. Ja Ivar Lyth meni ulos hankkiaksensa hänelle jotain virvoittavaa. Mutta tämän keksi hän vain siksi, ett'ei voinut viipyä sisällä. Hän juoksi kuin mieletön katua ylöspäin. Se oli pieni, yksinäinen katu, eikä kukaan voinut nähdä häntä. Juokseva mies väänteli käsiään ja koko hänen kasvoillaan vaihtelivat mitä raivokkaimmat vääristykset. Oli keskipäivä eikä hän uskaltanut senvuoksi huutaa ääneen. Mutta kylmä hiki tihkui hänen koko ruumiistansa ja kun hän tuli kauppapuotiin, täytyi hänen pysähtyä edustalla ennenkuin meni sisään, ett'ei kukaan puotissa näkisi, kuinka kiihoittunut hän oli. Kun Ivar Lyth tuli pöydän luo oli hän ulkoapäin tyyni. Niin, hänpä vielä kertoikin, että vaimonsa juuri oli saanut lapsen ja hän kerskasi siitä. Hän pyysi jotain hyvää sairaan juoda, asetti rahat esille ja sanoi, että se halusta sai olla kallista. Senjälkeen maksoi hän mehupullon viimeisillä lanteillansa ja iski lähtiessään leikillisesti silmää puotiapulaiselle.
Kun hän jälleen oli ulkona kadulla, tunsi hän ruumiinsa olevan kuin murskaksi lyödyn. Jalat horjahtelivat hänen aliansa ja tuskalla saattoi hän laahata itsensä eräälle aukinaiselle portille. Hän tuli pieneen pihaan, mutta siellä vaipui hän alas paljaaseen maahan ja pullo käsissään purskahti mies mitä epätoivoisimpaan itkuun. Ivar Lyth makasi pitkänään maassa ja arveli, että koko maailma oli murskaantunut, että jotakin niinhyvin hänen sisässään kuin ulkopuolellaankin oli rikkunut, että kaikki oli lopussa ja että hän itse jäi yhä ja yhä kauemmaksi, katosi pisara pisaralta kyyneleihin, jotka valuivat pitkin hänen poskiansa. Hän makasi siellä tietämättä maailmasta ympärillänsä kunnes hän kuuli äänen, joka puhui. Hän kavahti ylös.
Eräs herra korkea hattu päässä ja turkit yllä seisoi hänen edessänsä.
"Oletteko te juovuksissa, mies, vai oletteko sairas?" sanoi hän.
"Minä en ole juovuksissa", vastasi mies.
Mutta hänen äänensä petti ja kun hän nousi ylös, eivät hänen jalkansa tahtoneet häntä kantaa.
"Näkyy selvästi, että olette juovuksissa", sanoi turkeissa oleva herra.
"Ett'ette häpeä. Keskellä valkoista päivää."
Ivar Lyth'illä ei ollut voimia vihastua. Hän hoiperteli ulos portista ja meni kotiin. Siellä ojensi hän mehupullon vaimollensa ja hyväili ensi kerran lastansa ja hänen sydäntänsä kirveli kuin tulessa, kun yksi naisista sanoi:
"Kokonainen mehupullo! Onpa toki hyvä, että on joku, joka on hyvä vaimollensa."