XIX.
Minä pyydän lukijan ajattelemaan, mitä se tahtoo sanoa, jos sieluntila sellainen, jota tässä kuvataan, kestäisi viikon. Jo se näyttäisi olevan kylliksi tuhoaman ihmisen. Ivar Lyth'illä kesti tätä tilaa kymmenen vuotta. Hän ei ollut tänä aikana koskaan sairas eikä koskaan terve. Hän ei ennättänyt koskaan toipua eikä hän ennättänyt koskaan tulla toisenlaiseksi. Välistä saattoi hänestä tuntua kuin jokin selkenisi hänen sielussaan. Mutta hän ei saanut koskaan aikaa ottaa siitä selvää. Ja olisiko hän voinut tulla toisenlaiseksi kuin kysymys, johon ei kukaan voi vastata.
Kukaan ei myöskään voisi kertoa kaikkea, mitä todella tapahtui hänelle näinä vuosina. Ja kuitenkin itse asiassa tapahtui todella ainoastaan yksi seikka. Hänen tuli pitää elossa niitä ihmisiä, jotka riippuivat hänestä. Hänen tuli hankkia heille katto pään päälle ja leipää ja kaiken tämän ohessa tuli hänen sitäpaitsi huolehtia itsestänsä, ett'ei kukaan saisi nähdä, minkälainen hänen mielentilansa oli ja mitä hän todella tunsi. Hänen tuli valvoa villipetoa sisässänsä ja pitää sitä ohjaksissa, sillä välin kun koko ajan tunsi sen kynsien repivän lihaansa. Viisi kertaa eli hän saman tarinan, jonka juuri kerroimme ja kaksi kertaa vei hän kuolleenasyntyneen lapsen kirkkomaahan. Vain kolme pienokaista jäi eloon. Toiset kuolivat ennenkuin olivat nähneet päivän valoa ja hänen vaimonsa vanheni ja kului. Hän vanheni ennenaikojaan ja kuihtui, kuten köyhän väen vaimot tekevät ja jos joku nyt näki hänet, ei ollut helppoa ajatella hänellä kerran olleen kauniit, siniset silmät ja runsaan vaalean tukan. Ei kukaan, joka tiesi, mitä Ivar Lyth sanoi, olisi myöskään nuhdellut hänen vaimoaan siitä, ett'ei hän koskaan palannut takaisin tehtaaseen työhön. Ivar Lyth sen sijaan teki sen. Hän kirosi häntä ajatuksissansa senvuoksi, että vaimo vieritti kaiken kuorman hänen niskoillensa. Ja hän teki sen, vaikka sisimmässään ymmärsi, että kaikesta, mitä tapahtui, ei vaimonsa olisi voinut estää vähäpätöisintäkään seikkaa, ja hänellä oli kuormansa myöskin, hänellä. Hän oli vain onnellisempi siinä, että ei tuntenut kuormaa niin raskaaksi.
Oikeastaan riippui kaikki ehkä siitä, että heillä oli kolme lasta ja että Maria ei koskaan tullut oikein terveeksi aina siitä asti kun ensimäinen lapsi syntyi. Tiedättekö, miten käy köyhässä kodissa, kun vaimo on sairas eikä mies koskaan ansaitse enempää kuin että hän nipin napin jaksaa pitää kaikki käynnissä. Voitteko ajatella sitä? Olen nähnyt sen läheltä ja on paljon, jotka ovat nähneet sen. Mutta minä väitän, että ei edes voi uneksia, kuinka tämä elämä todellisuudessa muodostuu. Olette kenties käyneet ympäri köyhissä kodeissa ja voitte kukaties antaa tietoja sekä miltä siellä näyttää että kuinka ihmiset elävät. Mutta te ette voisi kuitenkaan koskaan sanoa tai edes ajatella murto-osaa siitä painosta, joka laskeutuu mieleen, kun vuodet vain kuluvat ja kuluvat ja koko elämä näyttää menevän alaspäin. Sillä kun ei tule parempaa, tulee huonompaa. Kun ei kulje ylöspäin, kulkee alaspäin. Ja vihdoin tullaan siihen, että kaikki, mitä omistetaan, on vain lainana, koska huonekalut vaeltavat edestakaisin kodin ja panttilainaston välillä. Ei ole sanoja, joilla saattaisi kaikkea tätä kuvailla.
Ivar Lyth'illä oli seinäkello. Se oli ensimmäinen kapine, minkä hän osti vaimollensa kun he olivat menneet naimisiin ja hän maksoi sen kuparikolikoilla, joita hän useina kuukausina oli pannut erikseen laatikkoon. Se oli hieno ja uusi kun hän osti sen. Ja siinä oli jokin kodikkaisuuden ääni, kun puolisot ensi kerran kuulivat sen käyvän kodissa. Jos te nyt saisitte nähdä sen, tuskin uskoisitte, että se vain kymmenen vuotta sitten oli uusi ja löi kauniisti ja kevyesti. Se ontuu käydessään ja tuntuu kuin ei se koskaan olisi ollut muuta kuin rääsyinen.
Vanha kello on kulkenut edestakaisin tuota tavallista köyhänmiehentietä ja Ivar Lyth on aina ihmetellyt, milloin se jäisi viimeisen kerran niin ett'ei hän koskaan näkisi sitä jälleen. Mutta kun hän välistä kuuli sen käyvän, luuli hän saattavansa ymmärtää mikä hänet itsensä oli turmellut. Aika oli kuluttanut häntä, se oli kuluttanut hänet niin nopeasti senvuoksi, että teos jo alkuaan ehkä oli halpa, mutta myöskin siksi, että se ei koskaan ollut saanut käydä rauhassa samalla paikalla. Hän itse oli heitetty elämän äärimmäisyyksien väliin, hänen elämässänsä ei ollut lepopaikkaa Ja minä pelkään, että teosta ei koskaan oltu säännöllisesti vedetty. Tämä saattaa kuulua sukkeluudelta, mutta te ette naura, eikä myöskään mikään nauru sopisi tässä.
Vanhaa kelloa ei enään ollut Ivar Lyth'in kodissa. Hän kantoi sen panttilainaajalle pari viikkoa ennen kuin viimeinen onnettomuus tapahtui. Mutta hän saattaa vielä kuulla näpähdykset, kun se kävi ja hän voi nähdä vian kellotaulussa, josta kappale lohkeni, kun hänen piti laittaa isoa osoittajaa, joka oli pudonnut. Toisinaan saattaa hän vielä toivoa, että saisi nähdä sen vielä kerran. Sillä se kello oli paras, mitä hänen vanhin poikansa tiesi elämässä.