Eksyksissä

by Gustaf af Geijerstam

XX.

Ivar Lyth'in esikoisen nimi oli Felix. Mutta itse ei hän ollut antanut pojalle tätä nimeä. Hänen vaimonsa sitä tahtoi, koska, kuten hän sanoi, niin köyhä kuin onkin, saattaa kuitenkin aina kustantaa lapsellensa kauniin nimen. Ivar Lyth ei sitä tahtonut, koska hän oli lukenut yhtä ja toista ja tiesi, että sana merkitsi onnellinen. Mutta myöskin tämän väitteen ymmärsi hänen vaimonsa torjua sanomalla: "Sehän on vielä sitäkin parempi. Miksi ei hän tulisi onnelliseksi?"

Niin kävi, että Ivar Lyth'in ensimäinen lapsi sai nimen Felix. Äiti antoi pojalle nimen ja pappi kastoi hänet.

On jotain ihmeellistä kun ensi kerran kuulee tämän ohuen, hennon kirkunan, joka kertoo, että maailmaan on saatettu uusi elämä. Luulisi ehkä, että Ivar Lyth, jolla oli ollut niin monta ajatusta tulevaa pienokaista vastaan, myöskin olisi saanut vastenmielisyyden häntä kohtaan sitten, kun hän oli syntynyt. Mutta niin kummallinen on ihmisen luonne, että usein tapahtuu sen selvä vastakohta, mitä olisi voinut luulla. Ivar Lyth alkoi täydellisesti jumaloida esikoistansa ja lyhyen ajan kuluessa näytti siltä kuin olisi tämä tunne syrjäyttänyt hyvän osan niitä ajatuksia ja sielunliikutuksia, jotka ennen olivat sulkeneet hänet pois muiden ihmisten elämästä. Ei ole hyvä sanoa, mikä tämän sai aikaan. Mutta ensi hetkestä kun Felix avasi silmänsä isää kohti, oli tällä katseella häneen harvinainen vaikutus, ja kun poika ei vielä osannut puhua, saattoi isä istua pitkät hetket ja katsella näihin silmiin, jotka näyttivät puhuvan hänelle uutta ja liikuttavaa kieltä. Oli kuin olisi hän katsellut omaan itseensä kun hän istui yksin pojan kanssa. Ja kun lapsi nojasi häntä vasten, kävi kaikki hiljaiseksi ja tyyneksi isän rinnassa. Hän alkoi melkein itse luulla, että hän lopuksi tulisi kuten muutkin ihmiset. Sillä olla kuten muutkin ihmiset — eikö se merkitse, että voi kiinnittää sydämensä johonkin elämässä? Ainakin tuli Ivar Lyth uskoneeksi niin, kun hän istui hiljaa ja tunsi pojan nukkuvan käsivarsillansa. Voisi ehkä luulla, että tämä rakkaus lapseen olisi Ivar Lyth'ille tullut siksi sillaksi, joka vei itse elämään. Mutta onnettomuudeksi oli tämä isänrakkaus sitä laatua, että se puustavillisesti sulki pois kaiken muun. Ivar Lyth käsitti sen nimittäin niin, että poika ja hän olivat ainoastaan toisiaan varten. Poika isää ja isä lasta varten. Kaikki muu oli heille vain pikkuseikkoja, joilla ei ollut mitään arvoa. Ja kun nuoremmat sisarukset syntyivät, niin silloin oli kuin ei heitä olisi ollutkaan tai kuin ei heitä ainakaan olisi ollut Ivar Lyth'ille. Hän saattoi astua kotiin tullessaan läpi huoneen ja unohtaa tervehtiä kumpaakaan noista toisista. Hän näki vain Felix'in. Ja hän kiirehti heti häntä vastaan ikäänkuin vakuuttautuaksensa, että poika vielä eli. Kun hän oli työssänsä, saattoi hän käydä ja ajatella lasta tunnittain ja minä luulen, että ei yhdelläkään äidillä ole milloinkaan ollut suurempaa tunnetta lasta kohtaan kuin Ivar Lyth'illä tätä poikaa kohtaan, jota hän hiljaisuudessa oli kironnut ennenkuin pienokainen vielä oli nähnyt päivänvalon. Nyt siunasi mies lasta ajatuksissansa ja kun hän seisoi pojan vieressä saattoi hän laskea kätensä hänen päänsä päälle ja hiljaa mumista sanoja, joita ei muut kuin hän itse saattanut kuulla.

Mikä ennenkaikkea kiinnitti meidän köyhää sankariamme lapseensa oli, että hän jo alusta pitäen luuli pienokaisen ymmärtävän kaikki hänen ajatuksensa jo ennenkuin poika edes osasi oikein puhua.

Tämän täytyy kuulua kummalliselta muiden korviin, mutta Ivar Lyth oli varma asiastansa. Hän luuli nähneensä sen lapsen silmistä ja hänellä oli tapana sanoa: keneenkään ei poika ole katsonut niinkuin minuun. Kun äiti tuli ja tahtoi ottaa pojan isältä, kirkui lapsi ja jos Felix istui äidin luona ja isä tuli sisään, ojensi pienokainen käsivartensa häntä kohti. Jos Ivar Lyth osaisi kertoa meille, mitä hän tunsi sellaisina silmänräpäyksinä tai vain kun lapsi tuli juosten häntä vastaan ja otti pienellä kädellänsä hänen suuren kätensä ja käveli hänen kanssansa, jolloin hänen pienet jalkansa astuivat useampia askelia silläaikaa kuin isän astuivat yhden — olisi hänellä varmaan oleva ihmeellisiä tarinoita kerrottavana. Kun Felix oli niin suuri, että osasi, sai hän joka aamu seurata isää tehtaaseen ja kun työmiehen tuli lähteä kotiin, oli poika siellä häntä hakemassa. Toiset työmiehet pudistivat päätänsä tälle suhteelle ja arvelivat, että pojasta tulisi pikkuvanha alituisesta yhdessäolemisesta täysikasvuisen miehen kanssa. Eikä ole epäiltävää heillä olleen oikein. Tämän lapsen elämä oli itse asiassa toisenlainen kuin kaikkien muiden, eikä Felix koskaan leikkinyt kuten muut lapset. Aivan pienenä istui hän mieluimmin hiljaa lattialla ja näytti kuin olisi hän ajatellut jotain esinettä, jota piti kädessään, ja sitten kun hän oli alkanut puhua ja käydä, löysi hän aina askaroimista. Mutta hän ei leikkinyt. Hän kulki hiljaa ja katseli mitä vanhemmat tekivät, kuin olisi hänellä jo ollut omat ajatuksensa elämästä eikä isä voinut koskaan puhua hänelle kuten lapselle. Ei koskaan hennonnut Ivar Lyth kurittaa häntä eikä koskaan sanonut hän hänelle pahaa sanaa. Eikä lapsikaan antanut siihen aihetta, mutta Maria antoi miehellensä monta pistosanaa hänen suhteestaan poikaan. Tämä liukui hänen ohitsensa kuin ei hän olisi kuullut hänen sanojansa. Felix ja toiset lapset! Kuinka olisi Ivar Lyth voinut verrata häntä johonkuhun toiseen koko maailmassa?

Kun sunnuntai tuli, oli miehellä alussa aina tapana tehdä kävelymatkoja vaimonsa ja poikansa keralla. Oliko kesä tai syys, tai oliko talvi, se ei vaikuttanut mitään tähän seikkaan. Jos vain ilma oli jotakuinkin sopiva, kulkivat he kauaksi tullien taakse. Eikä koskaan tuntenut Ivar Lyth itseään niin vapaaksi kun silloin kun hän ei enään nähnyt kaupunkia. Sitä mukaa kuin vuodet kuluivat, alkoi hän kuitenkin etsiä tekosyitä, jotta Maria jäisi kotiin. Asia oli nimittäin niin, että hän tunsi itsensä onnellisemmaksi saadessaan olla yksin pojan kanssa, ja vähitellen tultiin siihen, että lapsi ja hän useimmiten lähtivät kahden. Ei kumpikaan heistä kahdesta ollut koskaan sanonut, että niin tuli olla. Se ei ollut mikään sopimus. Se kävi vain niin — aivan itsestänsä. Lauantai-iltana tuli Felix ja kuiskasi isän korvaan: "huomenna lähdemme me ulos, isä." — "Niin", kuiskasi tämä takaisin. "Sinä ja minä." — "Niin, sinä ja minä."

Ivar Lyth'illä oli ihmeellinen lohdutus tästä suhteesta. Tämä yksinäisyys lapsen keralla tuli hänen suurimmaksi iloksensa. Hän oppi leikkimään lapsen kanssa ja lapsi oppi leikkimään isän kanssa. Tämä tapahtui useimmiten, kun he olivat tulleet kaupungin aitojen ulkopuolelle ja mieluimmin, kun ei mikään vieras silmä voinut nähdä heidän leikkejänsä. Jos oli talvi, laskivat he mäkeä tai myöskin rakensivat lumilinnoja. Jos oli kesä, poimivat he kukkia ja lehtiä ja tekivät itselleen lehtimajoja lehväksistä. Viimeinen heidän yhdessä rakentamansa lehtimaja on vielä jälellä metsässä erään tullin ulkopuolella. Se on hyvin kätketty ja siellä on kenties myöskin yksi ja toinen niistä leikkikaluista, joita isä oli opetellut valmistamaan huvittaaksensa pienokaista.

Mutta muuten olivat he kummallinen pari, nämä kaksi, mies ja lapsi, jotka seurasivat toisiansa vakavina pitkin tietä, puhuen toistensa kanssa kuin kaksi täysikasvuista ihmistä, Ivar Lyth, joka aina vaikeni muiden aikana, puhui tälle lapselle itsestänsä. Hän kertoi lapselle tuskantunteistaan ja pelostaan elää, jutteli kuin kamalina aavesatuina kaikki ne ihmeelliset, huumaantuneet mielikuvitelmat, joita oli liikkunut hänen sisässään ja joita hän ei koskaan muuten olisi virkannut kenellekään. Ihmettelevin silmin kuunteli poika kaikkea tätä, ja kun hän tuli vanhemmaksi, alkoi hän ymmärtää. Hänen lapsellisessa mielessään iti siemen mielentilaan, joka teki hänet vanhaksi. Ja mitä enemmän isä kertoi sitä vahvemmaksi kävi side, joka kiinnitti nuo kaksi toisiinsa.

"Mistä se tulee", sanoi Felix kerran, "että kun sinä olet minun kanssani, olet sinä aina iloinen ja hyvä? Mutta kun sinä olet muiden kanssa, olet sinä hiljaa ja surullinen. Mistä se tulee?"

"Se on senvuoksi, että sinä pidät niin paljon minusta", sanoi Ivar
Lyth.

"Eikö sitten kukaan muu tee sitä?" kysyi poika.

"Tiedätkö ketään muuta, joka pitää minusta?" oli vastaus.

"Kyllä, siskot", väitti lapsi.

"He ovat pieniä", vastasi isä vältellen.

Poika nyökkäsi eikä sanonut pitkään aikaan mitään. Hän vain piti lujasti isän kättä ja välistä suuteli sitä pienillä huulillaan. Silloin oli Ivar Lyth onnellinen tai melkein onnellinen. Hän unhotti kaiken muun ja heidän ympärillänsä paistoi kevätaurinko. Isä ei myöskään koskaan unhoittanut sitä paikkaa, jossa he silloin seisoivat Hagan metsässä. Heidän edessään siinsi kappale Kaivosalmea kimeltävän sinisenä ja heidän ympärillänsä putkahteli vihreä lehtiverho esiin pensaista ja puista. Heidän jaloissaan maassa rapisivat mennäkesän harmaanruskeat lehdet ja tammen paljaalla oksalla heidän päänsä päällä vieserteli peipponen.

Ivar Lyth kulki ja ajatteli, mitä poika oli sanonut, ja koko ajan mietiskeli hän syytä, miksi poika ei ollut maininnut sanaakaan äidistä, vaan oli puhunut ainoastaan pikkusisaruksista. Hän mietti, että niin pieni lapsi saattoi olla niin viisas ja ymmärtää niin paljon, ja hän kulki koko ajan ja ikäänkuin odotti tai oli peloissaan, että poika sanoisi jotain enemmän.

Sillä sitä myöten kuin vuodet kuluivat, ei puolisoiden ahtaassa kodissa eletty enään rauhallisesti ja hyvästi. Osaksi tuli tämä ehkä siitä, että ei ole helppoa köyhän miehen naida naista, joka ennen on nähnyt parempia päiviä. Ajatellaan ehkä harvoin, mitä se merkitsee, että työläisluokan nainen joutuu piiaksi herrasväkeen, saa syödä hyvää ruokaa kolme kertaa päivässä, kulkea hienosti puettuna ja nukkua yksinäisessä huoneessa. Sellainen oli se paikka ollut, joka Marialla kerran oli ollut. Siinä oli hän ollut neljä vuotta ja tottunut tapoihinsa. Kun hän sitten oli jättänyt sen, tapahtui se pikaisuudesta ja väliaika tehtaassa oli hyvin lyhyt. Kun hän sitten sai oman kodin, oli hän ensin onnellinen, että oli saanut sen. Hänhän oli kärsinyt vaivoja jonkun aikaa ja miehensä luona oli hänellä aina parempi kuin silloin. Mutta sitten tuli aika, jolloin hän alkoi muistaa, minkälaista hänellä kerran oli ollut. Hän kärsi päivittäin miehensä omituisesta luonteesta eikä kukaan saata moittia häntä, että hän ei voinut ymmärtää häntä, tai että se elämä, jota puolisot viettivät, olisi voinut auttaa häntä unhoittamaan. Ei ole vaikeata ajatella, kuinka kaksi ihmistä, sellaista kuin nämä molemmat, sidottuina toisiinsa koko elämäkseen, saattavat tehdä pahaa toisillensa. Maria halveksi miestänsä sentähden, että tämä oli hempeä eikä voinut hankkia hänelle parempaa elämässä. Hän sanoi miehelle, että tämä kulki ja uneksi ja että se oli senvuoksi kun he eivät koskaan voineet saada niinkuin muilla ihmisillä oli. Muuten hän puhui kyllä totta. Eikä Ivar Lyth kieltänytkään sitä koskaan. Mutta kun vaimo puhui sellaista, saattoi hän istua ja uneksia ja elävästi kuulla sen pienen tytön äänen, joka kerran oli tehnyt hänet niin onnelliseksi sanomalla hänelle hyvää yötä.

Hän istui ja ajatteli, kuinka kummallisesti elämä voi muuttaa ihmisen. Me muutumme varmaan kaikki, mutta on ihmisiä, jotka muuttuvat nopeammin kuin toiset ja on ihmisiä, jotka muuttuvat kummallisella, kovalla ja ratkaisevalla tavalla, joka lopettaa ottamalla pois kaiken sen, mikä kerran oli heissä hyvää ja suloista. Maria oli pieni ja hento kun Ivar Lyth ensin oppi hänet tuntemaan. Nyt oli hän karkeajäseninen ja vahva. Hänen kasvonsa olivat ennen hienot ja pehmeät, nyt olivat ne karkeat ja kovat. Hänen silmänsä olivat siniset ja lempeät, nyt olivat ne tulleet teräviksi ja ilkeäsisuisiksi. Hänen suunsa oli muinoin punainen ja kaunis, nyt se oli käynyt kuopalle ja muuttunut rumaksi. Hänen poskensa olivat täynnä ryppyjä ja hänen ennen niin lempeä äänensä oli kimeä ja kirkuva. Hän peloitti lapset, niin usein kuin hänen äänensä leikkasi terävänä läpi hiljaisuuden heidän kodissaan.

Eivät yksin vuodet olleet vaikuttaneet tätä muutosta. Se oli kaikki se paha, joka oli tullut hänen ja hänen miehensä väliin, kaikki se paha, jonka vuodet olivat tuoneet mukanaan, kaikki se, jonka yli ei voi päästä tai jota ei voi unhoittaa, kaikki, mitä hän oli kärsinyt, kaikki, mitä toiset olivat tehneet pahaa hänelle ja kaikki, mitä hän itse oli rikkonut. Usein saattoi hänen miehensä istua ja tarkastella häntä ja ajatella tätä. Mieliharmi oli kaivanut vakoja hänen poskiinsa, kieltäymykset rypistäneet kokoon hänen suunsa, laahustaminen ja raahaaminen ja raskaudentilat muuttaneet hänen jäsenensä karkeiksi. Hänen silmissään oli ilkeä ilme.

"Tämä", sanoi mies itseksensä, "on tullut siitä, että minä en rakastanut häntä. Pahat sanat väijyvät hänen sisäänpainuneiden huuliensa takana. Elämän pettymykset ovat ottaneet tänne tyyssijansa. Kaikki tämä syyttää ja peloittaa minua samalla kertaa. Onko se tullut verkalleen vai nopeasti, sitä en tiedä. Minä en ole nähnyt, koska se tuli. Minä tiedän vain, että se on tullut. Ja minä näen hänen katseestaan, että hän huomaa saman muutoksen minussa."

Mutta juuri siksi, että kaikki tämä oli tullut niin ilkeäksi, niin kamalaksi, niin alhaiseksi, juuri siksi ei poika voinut täysin vilpittömästi puhua isänsä kanssa, kun hän piteli hänen kättänsä auringonpaisteessa ja sanoi hänelle kaikki, mitä hän muuten ajatteli. Vaieten kulkivat he kuin kaksi suurta ihmistä toinen toisensa rinnalla, ja lapsi ja täysikasvuinen ajattelivat samoja ajatuksia, vaikka eri tavoin. Ja kuitenkin tiesi lapsi tällä kertaa enemmän kuin kypsyysvuosiin ennättänyt, ja tapahtui se kumma, että poika vaikeni, koska hän piti onnettomuutena, että isä saisi tietää pahimman.

Niin oman ajatusmaailmansa vangitsema oli Ivar Lyth kuitenkin, että hän ei pitkään aikaan aavistanut, mitä tapahtui hänen omassa kodissaan.

Tapahtui kerran, että hän eräänä lauantai-iltana tuli kotiin saatuaan jostain syystä kaksi kruunua vähemmän viikkopalkkaa kuin hänellä oli tapana saada. Antaessaan rahoja vaimollensa, näki hän, että oli jotain, jota vaimonsa tahtoi sanoa, mutta kuitenkin salasi.

"Oliko jotain?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Ei", vastasi Maria. "Ei mitään."

Ivar Lyth kävi miettiväksi, sillä hän huomasi, että vaimolla oli itku kurkussa eikä hän voinut ymmärtää syytä. Hän tuli samalla kertaa katkeroittuneeksi. Sillä hän tunsi vaimonsa lausumattomat sanat kuin nuhteen onnettomuudesta, joka kuten ainainen riidanaihe oli heidän välillänsä: rahan puute. Ajatus kaikista niistä kerroista, joina he olivat sanoneet toisillensa kovia sanoja, kun puute oli kiihoittanut heitä raivoon toisiansa ja kohtaloansa vastaan, kulki hänen läpitsensä luodin voimalla, joka polttaa lihan ja samalla musertaa.

"Mitä se on?" melkein huusi hän.

Vaimo peräytyi miehen tulisuutta ja Ivar Lyth sai sen äkillisen epäluulon, että vaimo tahtoi jotain salata. Vaimo puhui kiireisesti ja kuumeentapaisesti ja sanoi, että hän halusi parin käsineitä. Hän lisäsi, että sitä ei mies voinut ymmärtää, sentähden, että oli mies. Nainen haluaa olla hieno, mutta sitä ei tee mies. Vaimo väitti nyt, että hän oli kulkenut ja ajatellut näitä uusia käsineitä kokonaisen kuukauden eikä ollut sanonut mitään.

Marian koko olento oli kiihkossa, kun hän sanoi tämän ja Ivar Lyth seisoi koko ajan ja kuunteli hänen sanojansa ja kuuli, että vaimo valhetteli. Mutta miksi valhetteli hän? Miksi teeskenteli hän? Käsineet? Hän, joka ei koskaan mennyt ulos. Hän, joka ei koskaan huolehtinut, mitä ryysyjä puki yllensä. Hän ei osannut edes käsittää sen epäluulon laatua, joka iti hänessä ja ajatuksissansa toisti hän vaimonsa sanat ja etsi yhteyttä siitä.

"Olisi parempi, jos ostaisit Felix'ille parin kenkiä", sanoi hän. Ja hänen silmissänsä oli epäluuloisesti tutkiva katse, kun hän kääntyi vaimoonsa.

Maria näytti tulevan suunniltaan niinpian kuin kuuli pojan nimen.

"Felix", kirkui hän ja hänen äänensä kävi teräväksi, kuin silloin kun hän tahtoi tehdä pahaa sanoillansa. "Felix ja Felix. Minä en kuule muuta. Hän on totisesti saanut enemmän kuin kukaan muu. Etkö sinä luule minun tietävän, että sinä salassa ostelet hänelle kaikkea mahdollista? Etkö luule minun tietävän, mitä hän saa? Mutta se sinun tulee kerran tietää, että se, mitä sinä annat hänelle, sen varastat sinä meiltä."

Ivar Lyth ei vastannut. Hänen ajatuksensa askaroivat ainoastaan koettaen tutkia, mitä oli tämän kohtauksen takana. Hän kääntyi ympäri ja lähti ulos. Ja yht'äkkiä löi häneen ajatus: Felix ymmärsi tästä kohtauksesta ehkä enemmän kuin hän itse. Poika oli seisonut akkunan luona ja ollut katselevinansa ulos. Mutta Ivar Lyth muisti panneensa huomioonsa lapsen ilmeen. Poika näytti äärimmäisen pelästyneeltä ja samalla kertaa tuntui hänestä olevan tärkeätä olla olevinansa mitään näkemättä. Ivar Lyth ei ymmärtänyt, mistä hän oli saanut tämän ajatuksen. Mutta se täytti hänet levottomuudella, kuin olisi se merkinnyt onnettomuutta hänen lapsellensa. Hän ajatteli sitä koko illan, ja kun pojan piti mennä makuulle, piti hän tarkasti vaarilla hänen jokaista liikettänsä. Mutta poika nyökäytti isälle kuin ei mitään olisi tapahtunut. Hetkeä myöhemmin saattoi isä hänen hengityksestänsä kuulla, että hän nukkui.

Lähimpinä päivinä ei Ivar Lyth saanut mitään ratkaisua arvoitukseen ja Felix ei sanallakaan ilmoittanut panneensa huomiota isän ja äidin väliseen kohtaukseen. Mutta kuinka olikin ei Ivar Lyth voinut unhoittaa tätä tapahtumaa. Tämä ei riippunut siitä, että kohtaukset kodissa olisivat olleet harvinaisia. Päinvastoin. Tarvittiin ainoastaan mitä pienin seikka, jotta eripuraisuus molempien puolisoiden välillä leimahtaisi täyteen liekkiin. Mutta ei koskaan ennen ollut Maria sekoittanut poikaa heidän riitaisuuksiinsa ja kun se nyt tapahtui, luuli Ivar Lyth huomaavansa, että hän piti poikaa kohtaan jonkinlaista selittämätöntä vihaa. Siksi ei mies voinut unhoittaa tapahtunutta ja hän kulki useita päiviä tuntien itsensä mieleltään kuin odottaisi hän vain jotain, joka tapahtuisi ja joka tavalla tai toisella koski Felix'iä ja häntä itseä. — —

On kummallisesti aavistusten laita, koska ei voi kieltää, ett'ei niitä olisi ja että ne toisinaan johtavat meidät oikeille jälille. Ehkä tekisivät ne sen useimmin, jos me vain olisimme tarkkaavaisempia itseemme nähden. Ja ehkä sellainen huomaavaisuus opettaisi meille yhtä ja toista. Ivar Lyth'in tarvitsi odottaa ainoastaan seuraavaan sunnuntaihin saadakseen vahvistuksen aavistuksilleen.

Oli kaunis syyspäivä. Aurinko paistoi niin lämpimästi ja valoisasti kuin tahtoisi se jättää hyvästit koko pitkäksi talveksi. Kuten tavallisesti otti Ivar Lyth tänäänkin pojan mukaansa ja he lähtivät ulos tietä, joka vie metsään kuningatar Kristiinan tien kumpaakin puolta. Ivar Lyth oli kiihoittuneessa mielentilassa ja hän arveli huomaavansa, että vaimo tuli levottomaksi heidän aikoessaan lähteä ulos. Se suututti miestä ja hän mainitsi jotain, että he eivät aikoneet tuhlata rahoja kävelyllä. Ivar Lyth huomasi myöskin, että Felix nämä sanat kuullessaan säpsähti ja hiipi lähemmäksi isää. Kun he tulivat ulos, oli miehellä tämä muistissa ja hän oli sentähden tavallista hiljaisempi. Hän tarkasteli varkain pojan kasvoja, kun tämä ei huomannut sitä, ja hän luuli pojan näyttävän tavallista kalpeammalta. Ivar Lyth koetti muistutella mielessään. Ehkä oli Felix näyttänyt kalpealta jo kauan? Ehkä vain hän, Ivar Lyth, ei ollut mitään huomannut. Hän tuli yhä ja yhä levottomammaksi, ja hänen sydämensä löi kovaa. Se löi niin kovaa, että hänen täytyi pysähtyä vetääkseen henkeään. Ja silloin — kun he olivat keskellä metsää — silloin kääntyi lapsi isään ja sanoi:

"Minä saan luvan puhua jotain sinulle, isä."

Ivar Lyth'istä tuntui, kuin tietäisi hän jo edeltäkäsin, mitä poika tahtoi sanoa, ja hän oli lähellä huutaa ääneen kammosta, mutta sen sijaan tarttui hän pojan käteen ja sanoi yksikantaan:

"Mitä se on?"

Poika katsoi häneen ja koko hänen pienet kasvonsa värisivät. Jos olette nähneet lapsen, joka on kärsinyt keskenkypsyneen tuskia, hiipivän vapisten vanhemman henkilön turviin, silloin tiedätte, miltä nämä harvinaiset lapsenkasvot näyttivät. Hän katsoi isää suoraan silmiin ja sanoi juhlallisesti:

"Sinun täytyy luvata minulle, että et milloinkaan sano sitä kenellekään, et äidillekään."

"Äidille?" huudahti hän. "Miksi ei äidille?"

Ivar Lyth luuli ymmärtävänsä kaikki, vaikka hän ei jaksanut sitä vielä nähdä. Hän istuutui alas maahan ja veti pojan luoksensa.

"Mitä se on?" kysyi hän. "Sano se minulle! Lyökö hän sinua?"

Felix irroitti itsensä isän pitelystä ja katsoi häntä jälleen silmiin. Jälleen oli hänen kasvoillaan tuo pelästynyt, tiedoton ilme, joka tahtoi saada sydämen musertumaan yksinäisen miehen rinnassa.

"Jos sinä katsot minuun, kuten nyt teet, en minä uskalla sanoa sitä sinulle", sanoi lapsi.

"Mutta miksi niin?" kysyi isä jälleen.

"Siksi, että hän tekee meidät molemmat onnettomiksi."

He vaikenivat kumpikin hetkisen ja lopuksi täytyi isän luvata hänelle kaiken kautta, mikä oli pyhää ja rakkautensa kautta häneen itseensä, että hän olisi olevinansa kuin ei mitään tietäisi. Ja silloin vihdoin alkoi poika kertoa.

"Kotona on jotain, jota sinä et tiedä. Äiti juo. Hän juo paloviinaa. Hän ei tee sitä joka päivä, mutta hän tekee sen usein. On kummallista, että sinä et ole nähnyt mitään. Sillä mitä minä nyt sanon, tietää koko talo. Mutta se on varmaan siksi, että sinä ajattelet niin paljon. Se oli se, jota minä tahdoin sanoa sinulle."

Hän vaikeni ja kun hän sai nähdä isän kasvojenilmeen, huusi hän:

"Sinä et saa olla sitä tietävinäsi. Sinä et saa. Muista että olet luvannut sen minulle."

Isä puristi pojan käsivarsillensa ja sanomaton häpeäntunne valtasi hänet. Niin kelvoton oli hän siis, niin kehno ja kurja, ett'ei edes voinut nähdä, koska oma vaimonsa oli juovuksissa. Hän ei edes voinut suojella lapsiansa, ei olla miksikään hyödyksi.

"Lyökö hän sinua silloin?" sanoi hän vihdoin ja hänen kasvonsa vääntyivät inhosta.

"Lyö", vastasi lapsi. "Mutta se ei merkitse paljoa. On vain niin ilkeätä nähdä, kun hän… on… täynnä."

Vaivalla sai hän sanotuksi tuon sanan, ja uudelleen sulki isä lapsen voimattomille käsivarsilleen. Ja he istuivat molemmat siinä, kunnes tuli iltapuoli ja nälkä pakoitti heidät palaamaan kotiin. Kun he tulivat kotiin, huomasi Ivar Lyth jälleen, miten vaimonsa tarkasteli heitä. Mutta hän tervehti häntä kuin ei mitään olisi tapahtunut. Ja hän näki, miten lapsi ymmärsi häntä ja kiitti häntä sydämessään.