XXI.
Ei ole niin kummallista, että Maria oli alkanut juoda. Hän alkoi sen toisen raskautensa aikana. Hänen elämässään oli kylliksi sellaista, mikä kiihoitti häntä etsimään huumausta. Ehkä oli hän yhtä hyvin tarinan arvoinen ja ehkä oli hän kärsinyt myöskin, ennenkuin alennus sitoi hänet ainaiseksi. Vierekkäin olivat nämä puolisot vaipuneet kumpikin omaan alennukseensa, ilman että toinen oli aavistanut toisen tuskia. Ja mikä nyt enin askarrutti Ivar Lyth'iä, oli, mitenkä oli mahdollista, ett'ei hän mitään ollut nähnyt.
Hän oli kuin tämän ajatuksen maahan lyömä, ja hän väänteli itseään, että oli pakoitettu tarttumaan asiaan käsiksi pelastaakseen ainakin lapsensa.
"Että minulla ei ole ollut tästä aavistusta", ajatteli hän. "Että en minä, saatuani sen tietää, voi tukahuttaa sitä, tai säästää poikaa sen vaikutuksilta! Tiedänkö minä itse, mistä se tulee? Voinko selittää sitä taikaa, jota koko elämä harjoittaa minun ylitseni, niin ett'en voi koettaa taistella vastaan? Minä olen kuin sidottu pussiin, eikä ole niin alhaista tekoa, että minä en voisi sitä tehdä vain päästäkseni kohtaamasta hänen ilkeitä silmiään tai kuulemasta hänen pilkallisia sanojaan. Voisinko minä suojella lasta, minä, joka en ole koskaan voinut suojella itseäni? Ja jos voisinkin sen, eikö minun täydy päivät päästään olla poissa kotoa? Voinko minä estää sitä, mikä tapahtuu minun poissaollessani? Eikö kaikki tulisi pahemmaksi, jos minä sekaantuisin siihen? Minä voin puhua hänelle, uhata häntä. Mutta kun minä olen lähtenyt, ja hän jälleen on yksin…?"
Niin mietiskeli epätoivoinen mies, joka ei voinut muuta kuin miettiä, ja monta kertaa tänä aikana ihmetteli hän, ett'ei ollut tullut hulluksi. Hiljaa ja suljettuna oli hän kulkenut tietänsä läpi elämän, mutta itsepäisemmin kuin ennen sulkeutui hän itseensä. Toverien seuraa ei hän koskaan ollut etsinyt, mutta nyt vältti hän heitä kokonaan. Tehtaaseen tuli hän kuten tavallisesti ja teki työnsä kuten ennenkin. Mutta hän ei vaihtanut sanaakaan kenenkään kanssa. Hän teki, mitä käskettiin. Mutta yli sen ei hän voinut ajatella ajatustakaan, ja jos joku on ollut luotu orjaksi, oli se hän. Se oli häpeä, jonka ympäri hänen mietteensä nyt kiertelivät, häpeä, joka tuli kuin kukkura onnettomuuden maljaan, ja tämä häpeä teki hänet araksi koko maailmaa kohtaan, aremmaksi kuin hän oli ollut ennen.
Hänen vaimonsa joi, sen tiesi koko talo. Niin oli Felix sanonut. Niinmuodoin tiedettiin se myöskin tehtaassa. Kaikki tiesivät sen — paitsi hän itse.
Meni niin pitkälle, että Ivar Lyth pelosta antaa itsensä ilmi tuskin uskalsi enään puhua pojalle, eikä hän hyväillyt häntä mielellään vaimonsa nähden. Ei hän myöskään uskaltanut kuten ennen, avoimesti ottaa lasta ulos kanssansa. Hän ajatteli aina, että Felix saisi maksaa sen jälkeenpäin, ja kun tuli sunnuntai, oli isän ja pojan tapana määrätä kohtaus kodin ulkopuolelle. Ivar Lyth kuvitteli sellaisissa tilaisuuksissa, että hänen vaimonsa silloin luulisi, ett'eivät he tapaisi toisiaan, ja hän luuli olevansa hyvin viekas, kun menetteli sillä tavoin.
Ennen ei hän koskaan ollut pitänyt tapana puhua lapsen kanssa äidistä. Nyt sen sijaan tuli hän heidän alituiseksi puheenaineekseen. Niin pian kuin Ivar Lyth tapasi pojan eikä kukaan voinut heitä kuulla, oli ainoastaan yksi kysymys, jonka hän suuntasi pojalle. Hän tahtoi tietää, oliko äiti pidellyt häntä pahoin sitten viimeisen. Isä oli kuin kuumeessa ennenkuin oli saanut lapsen vastauksen. Ja joka kerta kun poika vastasi hänen kysymykseensä myöntäen, joutui hän raivoon, joka peloitti lasta ehkä enemmän kuin itse pahoinpitely. Ivar Lyth kulki ja mietti kostoa, ja hänellä oli suunnitelmia ottaa lapsi ja karata. Hän ajatteli mennä papin luo koettamaan avioeroa. Hänellä oli tuhat ajatusta, mutta kaikki jäi mietteisiin ja sanoihin. Hän ei voinut toimia. Oli kuin hermot tahtomisen ja taitamisen välillä olisivat olleet poikkileikatut tällä miehellä. Ja hän saattoi kärsiä tuskia tästä ajatuksesta: "Minä en pääse tästä koskaan. En koskaan. En koskaan. Ennenkuin kuolema osoittaa minulle armeliaisuutta."
"Jospa minä saisin kuolla", sanoi hän kerran pojalle. "Jospa saisin kuolla kaikesta."
Lapsi katsoi isään suurin silmin ja vastasi:
"Mitenkä minun sitten kävisi?"
"Sinä kuolisit minun kanssani", oli vastaus.
Silloin vetäytyi lapsi erilleen ja Ivar Lyth kuuli hänen sanovan nämä sanat:
"Minä en tahdo kuolla. Minä niin pelkään kuolemaa."
On mahdollista, että ajatus siitä, mitä tulisi tapahtumaan, juuri tässä tilaisuudessa syntyi onnettomassa miehessä. Mutta vielä ei se ollut valmis toteutettavaksi, ja Ivar Lyth ei voinut koskaan toimittaa todellista tekoa pikaisuudessa. Kun hän oli kauan, hyvin kauan, ajatellut jotain asiata, kun hän oli ajatellut niin kauan, että ajatus vei hänet sinne, minne hän ei tahtonut, vasta silloin saattoi hän toimia. Eikä ole varmaa, että mies on rikoksellisempi sentähden, että hän kauan on miettinyt asiata. On ihmisiä, senlaatuisia että itse ajatus estää heitä vastustamasta kiusausta, koska ajatus on ollut niin kauan itämässä heidän mielessään, että se on syönyt kaikki tyhjäksi ympärillänsä. Jos ei olisi niin, olisi elämä huomattavasti yksinkertaisempaa.
Sensijaan ajatteli hän ainoastaan suojella Felix'iä. Ja Ivar Lyth sai sen kummallisen kuvitelman, että jos hän itse voisi saada nähdä vaimonsa juopuneena, niin ett'ei mikään väärinkäsitys voisi tulla kysymykseen, jos hän voisi saada hänet kiinni itse teossa, astua esiin ja sanoa: "mitä teet sinä? miltä näytät sinä?" silloin voisi hän myöskin peloittaa hänet tottelemaan, saada hänestä voitto, joka johtaisi heidän kaikkien pelastukseen. Hän kuvitteli, että hän vain näyttämällä itsensä tietäisi peloittaa hänet paheesta, joka alensi kotia ja jonka kautta hän varasti häneltä ja hänen lapsiltaan. Hän tahtoi hiipiä hänen luoksensa, lyödä häntä, jos se oli tarpeellista… Julmuus, joka on niin likellä tunteellisuutta, heräsi tästä ajatuksesta hänessä ja sai hänet näkemään kauhunäkyjä, joissa hän itse näytteli pääosaa.
Tätä mieletöntä aatetta oli vaikea toteuttaa tietysti senvuoksi, että Ivar Lyth koko päivän työskenteli tehtaassa eikä koskaan voinut päästä irti muuten kuin päivällislomalla. Hän koetteli sentähden kotoa lähtiessään sanoa, ett'ei tulisi kotiin päivälliselle, jotta sitten äkkiarvaamatta voisi astua huoneeseen. Hän oli mitä äärimmäisimmin kiihtynyt koko tämän aamupuolen ja tuskin oli päivällishetki lyönyt, kun hän nopein askelin kiiruhti kotiin. Vieläpä hän kulki kiertotietäkin, jotta ei kukaan voisi nähdä häntä akkunasta, vaikka tämä ei ollut pelättävissä asunnossa, joka oli neljännessä kerroksessa. Hän meni taloon takapihan yli. Kun hän astui sisään, ei siellä ollut yhtään mitään näkemistä. Vaimo katsoi vain miestänsä ihmetellen ja Ivar Lyth luuli hänen nauravan itseksensä, kun hän kuuli hänen selityksensä tapahtumasta.
Ivar Lyth tunsi itsensä aivan hämmästyneeksi siitä, että tämä tuuma oli epäonnistunut eikä hänen käynyt sen paremmin, kun hän jonkun aikaa senjälkeen teki saman kokeen keksien syyksi, että oli saanut ylityötä tehtaasta eikä siis tulisi kotiin ennenkuin pari tuntia tavallisen ajan jälkeen. Myöskin silloin epäonnistui hän ja epäonnistumisesta hänen levottomuutensa kasvoi. Meidän täytyy muistaa Ivar Lyth'in tulleen siihen, että kaikki, mihin hänen piti ryhtyä, niin suuri kuin pienikin, tuntui hänestä sisälliseltä tehtävältä. Hän oli kuin mies, joka polkee paljain jaloin ohdakekenttää. Ei ole pistettäkään, mihin hän voisi asettaa jalkansa niin ett'ei se lisäisi hänen tuskaansa. Sellaisessa miehessä ei kehity tarmo eikä johdonmukainen ajatuskulku.
Kuitenkin tapahtui eräänä päivänä, että sattuma tuli hänelle avuksi. Kone meni rikki tehtaassa. Sellaisissa tilaisuuksissa tapahtuu, että ne, joita ei tarvita auttamaan sitä jälleen kuntoon, aivan yksinkertaisesti saavat mennä kotiin. Siinä silmänräpäyksessä kun Ivar Lyth'ille kävi selväksi, että hän oli vapaa, kulki hänen läpitsensä jotain, joka oli voitontunteen kaltainen. Hän arveli, että tässä silmänräpäyksessä kaikki levottomuus jätti hänet. Hän tunsi itsensä melkein riemastuneeksi eikä hän ensinkään kiiruhtanut. Tyynesti ja kylmästi astui hän katua eteenpäin. Hän ei tehnyt mitään kiertoteitä, vaan arveli itseksensä ei olevan todennäköistä, että joku näkisi alas nelikerroksisen kivitalon ylimmistä ikkunoista. Ja hän kulki verkkaan niiden monien ovien ohi, joista ruuankäry ja höyry virtasi ulos epäsiisteihin porstuoihin, siirtyi eteenpäin lasten välitse, jotka leikkivät likaisilla porraskäytävillä ja seisoi vihdoin oman ovensa ulkopuolella. Ivar Lyth pidätti henkeä ja kuunteli. Kaikki oli hiljaista, vain kaukaisen soittokellon ääni kuului alla-olevasta kerroksesta. Hän odotti jännittyneenä ja mitä hämmentyneimmät ajatukset risteilivät hänen aivojansa. Hänestä tuntui mahdottomalta, ett'ei mitään tapahtuisi tämän suletun oven takana. Hän piti avainta kädessään, mutta varoi pitkään aikaan koskettamasta lukkoa.
Niin seisoi hän kauan voimatta eroittaa pienintäkään. Mutta ihmeellistä kyllä ei hänen päähänsä hetkeksikään juolahtanut, että hän tällä kertaa olisi voinut tulla turhaan. Hänen tarkkaavaisuutensa oli teroittunut äärimmäisyyteen asti ja vihdoin kuuli hän myöskin äänen. Se tuli selvästi hänen omasta asunnostansa. Mutta se oli niin heikko, että hän alussa ei voinut kuulla, mitä se oikeastaan oli. Yht'äkkiä säpsähti hän arvellen tuntevansa Felix'in äänen. Se, mitä hän kuuli, ei ollut itkua, vielä vähemmin parkua. Se oli hiljaista, tukahutettua uikutusta, mutta se vihlasi kuuntelevan miehen korvia kuin mitä saatanallisin ääni, mitä hän koskaan oli kuullut ja varmalla kädellä väänsi hän avainta lukossa. Hän teki sen niin hiljaa, että ei ääntäkään hankauksesta tunkeutunut edes hänen omiin korviinsa ja hän piti hetkisen ovea raollaan. Se oli Felix, joka valitti. Hän kuuli sen nyt selvästi. Tässä silmänräpäyksessä näki hän vain yhden seikan. Hänen poikaansa oli kidutettu, kiusattu, ehkä lyötykin. Lapsi tarvitsi apua, ja tämä apu voisi kenties tulla niin täydelliseksi, että he molemmat sitten voisivat elää rauhassa. On itsestään selvää, että mies ei ajatellut mitään tästä kaikesta. Eräänlainen tiedoton tarmo hallitsi häntä ja hän kävi kuin unissakulkija suoraan huoneeseen, säilytyskammioon, josta valitus kuului.
Siellä sisällä istui Felix, kokoonkyyristyneenä pimeässä.
"Tule ulos", sanoi Ivar Lyth. "Tule ulos!"
Felix tuli ulos. Hän oli tuhkanharmaa kasvoiltansa pelästyksestä.
"Minkätähden istut sinä täällä?" sanoi isä.
Poika katsoi isää kasvoihin ja hän ymmärsi, että vaara oli tulossa.
"Minä rikoin lautasen", sanoi hän. "Ja äiti salpasi minut sisään rangaistukseksi."
Ivar Lyth kääntyi ympäri ja katsoi vaimoonsa. Ensi kerran näki hän vaimonsa juovuksissa ja käheä ähkynä pääsi häneltä.
"Onko se totta?" melkein huusi hän.
"Ei", vastasi Maria julkeasti. "Hän valhettelee myöskin."
"Miksi salpasit sinä hänet sisään?"
"Hän suututtaa minua, eikä se kuulu sinuun, miten minä kasvatan lapsiani."
Maailma musteni miehen silmissä, hän ei kuullut eikä nähnyt muuta kuin
Felix'in äänen, joka huusi:
"Älä lyö häntä, älä lyö, minä pyydän sinua, isä." Mutta raivous vimmastutti häntä ja hän löi naista puristetulla kädellä päin kasvoja. Hän näki veren vuotavan hänen nenästänsä. Hän kävi rohkeammaksi nähdessään verta. Hän tarttui vaimoa molemmin käsin olkapäistä ja lennätti hänet kumoon lattialle. Vaimo kirkui ääneen ja huusi apua. Mutta mikään ei voinut nyt pidättää raivoavaa miestä. Kuin olisi hän tyhjentänyt kaiken hätänsä ja surunsa, koko elämän tuskan ja häpeän noihin koviin lyönteihin, kuritti hän häntä nyrkillään katsomatta, mihin lyönti sattui. Toiset lapset syöksivät ulos. Mutta Felix seisoi jälellä ja kerjäsi ja pyysi hänen lakkaamaan.
Kun Ivar Lyth väsyi, kohosi vaimo jälleen ylös ja vihasta leiskuvin silmin tarkastelivat he toisiansa. Vaimo oli äkkiä tullut raittiiksi, nousi ylös ja osoitti ovelle.
"Sinä olet lyönyt minua", sanoi hän. "Minä otan teidät todistajiksi, että hän on lyönyt minua niin että verestymiä on noussut."
Silloin kääntyi Ivar Lyth ja näki, että oli unohtanut sulkea oven.
Kynnyksellä seisoi kolme naapurinvaimoa tarkastellen häntä inholla.
"Kyllä", huusivat he. "Me voimme todistaa, ja teemmekin sen."
Miehen voima oli tässä silmänräpäyksessä masentunut ja hän oli vaaraton kuin lapsi. Mitä naiset sitten sanoivat, ei hän kuullut. Hän istuutui vain ja käänsi heille selkänsä. Hän tunsi vain, ett'ei koskaan saisi oikeutta ja että kaikilla oli valta häneen. Hän olisi tahtonut mennä ulos, mutta ei voinut liikuttaa itseään.
Hän istui hiljaa ja kuuli naisten kauan seisovan ovella ja keskustelevan, mutta mitä he sanoivat, ei hän kuullut. Hän ymmärsi vain yhden seikan, nimittäin että nyt voisi hän vähemmän kuin koskaan suojella Felix'iä. Nyt oli hän joutunut huonon miehen huutoon, eikä hän voisi koskaan puolustaa ei itseään eikä muita.
Vaimo tiesi sen myöskin. Sillä hän teki asiasta pikaisen lopun ovensuussa seisovien naisten kanssa.
"Niin, nyt te olette nähneet, mitä täällä tapahtuu", sanoi hän. "Menkää nyt ja puhukaa se koko talolle."
Sillä sulki hän oven ja meni jälleen toimiinsa. Ivar Lyth'ille ei hän sanonut sanaakaan mutta minne mies sitten menikin, näki hän vaimonsa silmät tuijottavan vastaansa.