XXII.
Tässä tulee nyt vain muistaa, että tämä tapahtui talvisaikaan ja että talvi on pitkä sille, joka aina tekee työtä ja usein menee nälkäisenä sänkyyn. Se tapahtui heille kaikille nykyjään. Sillä vaimo osti etusijassa paloviinaa eikä hänellä ollut enään mitään syytä salata pahettansa.
Tänä talvena ei tapahtunut paljoa, joka olisi voinut kiintyä Ivar Lyth'in mieleen. Enimmäkseen oli se pieni tehtaanpyörä, jota hänen oli tapana ajatella, eikä hän koskaan itse ymmärtänyt, miten oli ensi kerran tullut huomanneeksi tämän pyörän. Se ei ollut yksikään noista suurista pyöristä, jotka heti pistävät silmään. Se kävi kahden suuremman välillä eikä Ivar Lyth tiennyt milloinkaan oikein, miksi se oli siinä. Pyörä kulki hyvin verkkaan, ja työmiehen sisässä tahtoi halusta jäätää, kun hän seisoi ja katseli sitä.
Tämän pyörän edessä on hän seisonut ja ajatellut, vieläpä hän on puhunut sen kanssa:
"Mitä teet sinä oikein siinä?" on hän kysynyt.
"Surr, surr", vastasi pyörä.
"Kuka on asettanut sinut sinne?"
"Surr, surr."
"Miksi kieput sinä ympäri?"
"Surr, surr."
"Mitä tarkoittaa sinun kieppumisesi?"
"Surr, surr."
"Etkö sinä koskaan kulu?"
"Surr, surr."
"Tuleeko uusi pyörä, kun sinä et enää kelpaa?"
Kuinka kaukana suuressa huoneessa Ivar Lyth olikin, saattoi hän kuitenkin aina nähdä tuon pienen pyörän. Kun hän tuli sen läheisyyteen, katsoi hän sitä ikäänkuin olisi tervehtinyt hyvää päivää ja työmiehestä tuntui toisinaan, että häneen itseen teki pahaa, kun hän näki sen pyörivän ja pyörivän eikä koskaan saavan rauhaa.
Mutta kului hyvin kauan ehkä useita vuosia, ennenkuin hän eräänä päivänä seisoi pyörän edessä ja sanoi ääneen itseksensä: "Tämähän olen minä."
Hän sanoi tämän niin lujaa, että kaikki olisivat kuulleet hänet, jos ei koneiden kalke olisi voittanut hänen ääntänsä. Ajatus löi häneen, painui kiinni ja hänen täytyi katsoa eivätkö hampaat olleet kuluneet. Hän arveli, että jos hän voisi nähdä yhdenkin tämän rattaan hampaan olevan epäkunnossa, ennustaisi se hänelle itselleen jotain, joka ehkä jonain päivänä täyttyisi.
Ivar Lyth oli seisonut siinä hyvin kauan ennenkuin hän ymmärsi, että se oli hän itse, joka kulki siellä sisällä ympyrässä. Mutta sitten kuin hän oli ymmärtänyt tämän, arveli hän, että kaikki muu kävi hänelle selvemmäksi. Hän ymmärsi, miksi hänen oli täytynyt muuttaa maalta, missä hän nukkui rauhassa ja kuuli hiljaisuuden akkunan ulkopuolella, kaupunkiin, jossa melu on niin ankara, että kukaan ei voi kuulla toisen ääntä. Hän arveli kuuluvansa sinne, missä kaikki heikot menehtyvät ja jossa ihmisiä on niin paljon, että heidän täytyy ahdistaa toisensa kuoliaiksi. Hän ymmärsi saaneensa vaimon, joka oli synnyttänyt hänelle lapsia ja että nämä tulisivat yhtä onnettomiksi kuin hän itse. Hän ymmärsi, että hänen pienen Felix'insä täytyi kärsiä pienenä kestääkseen suureksi tultuaan. Hän ymmärsi, että heidän kaikkein tulisi kärsiä nälkää, palella, vihata toisiaan ja joutua perikatoon vain senvuoksi, että suuri koneisto kävisi. Ympäri! Ympäri! Surr! Surr!
Että hän tarvitsisi niin monta aavistuksen ja ajatuksen kiertotietä, niin monta pitkää vuotta ainoastaan oppiakseen ymmärtämään, että oli koko elämänsä erehtynyt tiestä ja että hänelle ei ollut olemassa oikeata tietä! Että elämä voi tarvita niin pitkiä ja niin mutkallisia kiertoteitä!
Niin ajattelee hän ja jälleen näkee hän pienen pyörän edessänsä. Missä hän kulkikin, saattoi hän nähdä sen itseksensä, ja hän saattoi nähdä toverien ilmeet, kun he tarkastelivat häntä. He olivat näet viime aikoina alkaneet huomata, että Ivar Lyth oli hiukan "omituinen", ja he tiesivät, että tuon pyörän eteen oli hänellä tapana pysähtyä ja näyttää kummalliselta. Siellä seisoi hän silloin ja tunsi itsensä yhdeksi koneen keralla, jota hän oli asetettu hoitamaan ja jonka hän jätti vasta sinä päivänä, kun ruuvit erisivät ja se ihmeellinen tapahtui.
Pieni pyörä käy vielä, vaikka Ivar Lyth on poissa. Jälleen ja jälleen ajattelee hän sitä ja hänellä on halu kysyä siltä kuten muinoin:
"Etkö sinä koskaan väsy? Etkö sinä koskaan pysähdy?"