XXIII.
Niin meni talvi ohi ja tuli kevät. Sattumalta tuli kevät tänä vuonna aikaisemmin kuin tavallista. Ivar Lyth ei ollut odottanut sitä, tuskin edes ajatellut, että se tulisi. Kaikki oli käynyt hänestä niin yhdentekeväksi ja hän oli melkein onnellisin ollessaan tehtaassa. Rattaiden ja koneiden kalina esti häntä kuulemasta ääntä siitä maailmasta, joka eli paksujen tiilimuurien ulkopuolella. Hän kulki siellä ja hengitti pumpulinöhtää, jota lenteli ilmassa eikä hän odottanut mitään muuta.
Tähän aikaan ei hänelle tapahtunut mitään, joka olisi voinut muuttaa hänen asemaansa tai jollain tavoin tarttua hänen silloiseen elämäänsä. Hän näki vain, miten aurinko paistoi yhä lämpöisemmin voimatta herättää häneen itseen mielenkiintoa tai elämää. Kaikki meni kulkuaan ilman että hän näytti olevan mukana, ja samalla näytti hänestä kuin johdettaisiin häntä vasten tahtoaan jotain kohti, joka tapahtuisi ennemmin tai myöhemmin, jotain, jota hän ei itse jaksanut pidättää takaisin.
Ivar Lyth'in ja hänen vaimonsa välisen kohtauksen jälkeen olivat puolisot ensin lakanneet puhumasta keskenänsä. Mutta jo kun pari päivää oli kulunut, oli kaikki palannut vanhaan latuunsa. Ainoa eroitus oli, että Ivar Lyth nyt näki kaikki kodissa ja ymmärsi sen. Hänen ja vaimon välillä oli ainoastaan tukahutettu alakuloisuus, jonka pienimmätkin lapset tunsivat. Kun Ivar Lyth tuli kerran kotiin, kuuli hän portaissa nuorimman pienokaisensa — tytön — sanovan veljille:
"Isä on paha. Sillä hän lyö äitiä."
Hän pysähtyi, jotta ei näyttäisi kuulleen, mistä he puhuivat. Silloin kuuli hän Felix'in vastaavan:
"Isä ei tahdo ketään lyödä. Hän ei voinut sille mitään."
Ivar Lyth kulki ja ajatteli oliko hän voinut vai ei, vielä kun meni levolle, ja hän makasi kauan valveilla pimeässä ja kuuli, miten vaimo ja lapset nukkuivat hänen ympärillänsä. Harvoin on varmaan ihminen tuntenut syvempää epätoivoa kuin työmies tunsi kuullessaan nämä raskaat hengenvedot pimeässä. Ne täyttivät ilman ja hänestä tuntui että ne ryöstivät häneltä itseltä jotain, jota hän olisi tarvinnut hengittääkseen. Hän alkoi laskea toisten hengenvetoja. Hän laski kymmeneen tai kahteentoista, hämmentyi ja alkoi uudelleen. Vihdoin väsyi hän tähän ja alkoi sensijaan ajatella kaikkea muuta mahdollista.
Se, mitä nyt tapahtui, tuntui hänestä itsestä selittämättömältä, ilman että se kuitenkaan ihmetytti häntä. Hetkessä näki hän edessään torpan tuvan, jossa hän oli lapsena asunut ja hänestä tuntui kuin olisi hän nähnyt jälleen vanhan vaimon, kasvattiäitinsä. Vanhus tuli vuoteen luo ja vaikka Ivar Lyth koko ajan ymmärsi, että se oli mielikuvitusta, tunsi hän kuitenkin hänen taputtavan itseään päähän ja käskevän häntä nukkumaan.
"En voi", kuiskasi hän.
Vanhus nyökkäsi väsyneelle miehelle ja sanoi:
"Koeta, niin se kyllä käy."
"Ei", vastasi Ivar Lyth. "Se ei käy. Minä en voi koskaan enään nukkua."
"Miks'et?" sanoi vanhus.
"En tiedä", vastasi Ivar Lyth.
Samassa tuntui hänestä, kuin nojautuisi vanhus alas ja kuiskaisi hänelle, että hän lakkaisi ajattelemasta kaikkea mahdollista. Muutoin ei koskaan kävisi hyvin.
"Minä en voi", kähisi hän hänelle epätoivoissaan. "Minä en voi."
Ivar Lyth tunsi pimeässä kasvojensa vääntyvän tuskasta ja samassa tuntui hänestä, että vanhuksen kasvot kävivät niin sanomattoman surullisiksi ja synkiksi. Ne alkoivat kadota eikä Ivar Lyth voinut pidättää niitä. Häneen tarttui sanomaton tuska, että ne menisivät häneltä ja hän jälleen makaisi yksin pimeässä. Hän arveli tarvitsevansa nähdä niiden loistavan vastaansa yhtä ystävällisesti kuin äsken ja että jos ei niin kävisi, tapahtuisi hänelle onnettomuus, pahempi kuin kaikki, mitä hän oli tähän asti elänyt. Hän ei uskaltanut nousta ylös, hän ojensi vain kätensä, mutta näköhäiriö haihtui hänen silmistänsä ja pimeän läpi kuuli hän vaimon ja lasten nukkuvan.
Silloin tarttui häneen harvinainen tuska ja istuen ylhäällä sängyssä, vapisi hän koko ruumiiltaan itkusta, jota ei voinut hillitä. Kyyneleet virtasivat hänen silmistänsä ja hän tunsi kuin jotain raskasta olisi nostettu ja se olisi kadonnut. Mutta vielä oli se häntä niin likellä, että hän ikäänkuin makasi hiljaa ja pelkäsi sen jälleen tulevan takaisin. Silloin huomasi hän liikettä vierellänsä vuoteessa ja kuuli äänen, joka kysyi:
"Mitä teet sinä?"
Ensin ei hän voinut vastata, ja ääni toisti kysymyksensä.
"En mitään", sanoi Ivar Lyth hiljaa.
"Oletko sinä kipeä?" kysyi vaimo uudelleen.
"En tiedä", mumisi mies vastaukseksi.
Vaimo kohottautui sytyttääksensä tulen.
Mutta Ivar Lyth pidätti häntä. Hän ei tiennyt, mitä ajatteli tai mitä tahtoi. Hän piteli vaimoa käsivarresta ja puhui matalalla äänellä, jott'ei herättäisi lapsia.
"Anna minun nojata päätäni sinuun ja kierrä käsivartesi minun ympärilleni", sanoi hän vapisten.
Mitä vaimo ajatteli, ei ole helppo tietää. Mutta sanomatta sanaakaan vastaukseksi, teki hän niinkuin mies pyysi. Ja mies, joka vihasi ja halveksi vaimoansa sekä julkisesti että salaisimmissa ajatuksissansa, mies, joka ei voinut katsoa vaimoaan silmiin, ilman että hänen ruumistansa jääti, hän nojasi nyt päätänsä häneen ja vaimon käsivarret ympärillänsä nukahti hän kuin lapsi. Kun hän heräsi, makasi hän vielä pää vaimon olkapäätä vasten.