XXVII.
Kun hän astui ylös portaita ja seisoi lukkoa hapuillen, aukeni ovi ja huoneessa palavasta kynttilästä lankeavassa valossa näki Ivar Lyth vaimonsa, joka pukumissaan oli siellä sisällä. Hän istui valveilla ja näytti odottaneen miestä. Koko hänen ulkomuodostaan arveli mies lukevansa, että hän tiesi kaiken ja hänestä tuntui vain aivan luonnolliselta, että niin olisi laita. Hän astui sisään vaimonsa ohitse tervehtimättä, puhumatta. Mutta vaimo antoi oven olla auki ja katseli portaita alaspäin. Ivar Lyth tiesi kyllä, mitä tapahtuisi ja hän kyyristyi kokoon kuin lyöntiä peläten odottaessaan vaimon sanoja.
"Missä on Felix?" kysyi tämä.
"Etkö sinä sitä tiedä?" vastasi mies.
Hän oli niin vakuutettu vaimon tietävän sen, että hän tuskin oli uskoa häntä, kun tämä vakuutti vastakohtaa. Mutta kun vaimo ei tahtonut tyytyä ja jatkoi vakuuttamistansa, ett'ei mitään tietänyt, kävi Ivar Lyth kylmäksi ja tyyneksi kuin ei mitään olisi tapahtunut.
"Hän on kuollut", sanoi hän. "Minä itse olen tappanut hänet."
Ivar Lyth ilmoitti vaimollensa paikan, missä se oli tapahtunut, paikan, missä lapsen ruumis oli.
"Mene huomenna sinne katsomaan valhettelenko minä", sanoi hän. "Sitten voit ilmiantaa minut."
Kaikesta, mitä tässä on kerrottu, ei mitään ymmärtäisi, jos odottaisi, että Ivar Lyth nyt olisi voinut tuntea jotain säälin tapaista. Hän näki vaimon itkevän, kuuli hänen puhuvan epätoivoisia sanoja ja huomasi hänen pelkäävän häntä.
Mutta kaikki tämä luisui vaikutusta tekemättä hänen ohitsensa. Hän huomasi sen, minä voin sanoa, vain ulkonaisilla aistimilla. Oli kuin olisi kuori kasvanut kaiken ylle, mikä hänessä oli inhimillistä elämää. Ei mikään tunkeutunut enää syvemmälle, hänen sieluunsa. Kaikki upposi välinpitämättömään puutumiseen. Vaatteissaan kaatui hän unissaan vuoteelleen vaimon vetäytyessä mykän kauhistuksen valtaamana erilleen murhaajasta.