XXVIII.
Ivar Lyth ei lähtenyt kotoaan ennenkuin poliisi tuli viemään häntä vankeuteen. Hän istui hiljaa odottaen tätä eikä käynyt koskaan tarpeelliseksi panna häntä kahleisiin. Hän seurasi viejiänsä omasta vapaasta tahdostaan. Hän ei ylimalkaan tahtonut mitään muuta kuin taipua, taipua niin syvälle tomuun kuin ihminen voi ja hän olisi itse etsinyt oikeutta, jos olisi saanut odottaa kauemmin. Tämä odotus oli hänestä kuolemaa pahempi, sillä hän kaipasi rangaistusta. Hän kaipasi myöskin päästä paikkaan, jossa kukaan ei näkisi häntä eikä ravistaisi päätänsä hänen häpeällensä. Kun hän lähti, riippui hänen vaimonsa hänen kaulallaan ja itki. Pikku lapset, joita isä ei tuskin koskaan ollut hyväillyt eikä koskaan ajatellut, itkivät ja väistivät häntä. Ja silloin johtui Ivar Lyth'in mieleen niin kummallisesti, että kaiken tämän, mitä oli tapahtunut, ei ehkä koskaan olisi tarvinnut tapahtua, jos vain hän itse olisi ollut toisenlainen. Mutta se juuri oli asia. Hän oli se, mikä oli. Ja sentähden täytyi kaiken tämän tapahtua.
Mutta silloin ajatteli hän ensi kerran, mistä se tuli että hän aina oli vihannut vaimoansa, kauan ennenkuin mitään oli tapahtunut siitä, josta tässä on kerrottu. Ehk'ei vaimo ollut tuntenut samoin häntä kohtaan. Ehkä oli kaikki tämä, mikä hitaasti oli kasvanut ja musertanut hänet itsensä rikki ja kokoon, vain mielikuvitusta, ja kaikki, mitä hän oli tehnyt, oli pahatyö, kuten mies ampuu sumussa ja tappaa parhaan ystävänsä. Ehkä tuli se köyhyydestä? Mutta miljoonista köyhistä ei yksikään olisi toiminut kuten Ivar Lyth. Oliko hän sitten eroitettu kaikista muista? Oliko hän yksin paha ja oliko hän yksin väärässä? Kuinka saattoi hän samalla kertaa rakastaa ja murhata, samalla kertaa olla hellä ja kova, samalla kertaa kärsiä ja tehdä pahaa? Hän ajatteli tätä, kun häntä vietiin pois ja hän ajatteli sitä vielä istuessaan yksin ja odottaessaan tuomiotansa. Mutta enin ajatteli Ivar Lyth tätä, kun hänen piti astua esiin vastaamaan kaikkiin niihin kysymyksiin, joita vieraat ihmiset esittivät. Ne olivat samoja kysymyksiä, joita Ivar Lyth aina oli asettanut itselleen voimatta koskaan niihin vastata. Kuului kummalliselta hänen korviinsa kuullessaan muiden suusta nämä kysymykset eikä hän saattanut koskaan ymmärtää, miksi nämä ihmiset puhuivat hänelle. He puhuivat omaa kieltänsä ja hän omaansa.
Oikeussali oli aina täynnä ihmisiä, kun Ivar Lyth tuotiin sisään. Nämä ihmiset tunkeilivat, kohottautuivat varpailleen ja kumartuivat eteenpäin toinen toistensa ylitse nähdäksensä häntä. Hän ihmetteli, mitä iloa heillä saattoi olla hänen onnettomuutensa näkemisestä, mutta itse katseli hän heitä kuin olisivat he olleet kaukana poissa. Hän seisoi koko ajan tuomarin edessä katsellen omaa itseään sisimpiin ja hän toivoi tuomarin tietävän enemmän kuin hänen ja saattavan hänet ymmärtämään kaiken, mikä ennen oli näyttänyt hänestä hämärältä. Ivar Lyth kuunteli vapisten joka sanaa, minkä tuomari sanoi ja hän kuuli tämän pyytävän häntä olemaan rauhallisena, sillä hän luuli rikoksellisen pelkäävän rangaistusta. Ivar Lyth ei ollut koskaan ajatellut muuta kuin yhden rangaistuksen. Ei koskaan ollut hän ajatellut lakien olevan niin lempeitä, että ne sallisivat sellaisen syntisen kuin hän, elää. Hän kaipasi kuolemaa. Sillä verellänsä luuli hän velkansa voivan tulla sovitetuksi ja kaukaa kuuli hän toisinaan hennon äänen, joka kutsui häntä ja jota hän tahtoi seurata.
Mutta kuinka paljon hän kuulikin kaikkien niiden puhuvan, jotka tiesivät enemmän kuin hän itse, ei koskaan kuullut hän sanaakaan, joka olisi johtanut häntä ymmärtämään, miten hän oli tullut siksi, mikä oli. Mitä pitemmälle aika kului ja mitä useimmin häntä kuulusteltiin, sitä selvemmäksi kävi Ivar Lyth'ille, ett'ei kukaan tietänyt mitään. Kuinka vaipuneeksi hän itsensä tunsikin ja kuinka vähäpätöinen hän oli, huomasi hän kuitenkin yhdessä kohden olevansa kaikkien niiden kaltainen, jotka vartioivat häntä ja langettivat tuomion hänen rikoksestansa. Kukaan heistä ei tietänyt mitään.
Tämä oli ainoa, mikä vielä saattoi tuottaa yksinäiselle miehelle surua. Sielunsa sisimmällä halulla kaipasi hän saada kuulla, että hän yksistään oli tietämätön siitä, mitä kaikki muut ihmiset tiesivät. Niin hartaasti ei hän koskaan ole mitään toivonut, kuin hän toivoi, että ne korkeat herrat, jotka puhuivat hänelle ja kyselivät häneltä, miten kaikki oli käynyt, olisivat voineet ratkaista hänen nähtäväkseen sen suuren arvoituksen, joka oli koko hänen kohtalonsa. Hän itki vankeudessa ensi kertaa alkaessaan ymmärtää, että hänen elämänsä sammuisi häneltä itseltään ikuisesti pimeyteen.
Kun sitten kaikki oli ohitse ja vankilan ovi sulkeutui hänen ympärillensä, silloin arveli Ivar Lyth saaneensa levon. Täällä etsi häntä muuan pappi ja keskustellessaan hänen kanssaan avautui vangin sydän. Hän puhui papille niinkuin ei koskaan elämässänsä ollut puhunut ja pappi kuuli häntä, koska hän luuli tässä olevan sielun, jota hän voisi auttaa.
"Katsokaa ympärillenne, herra pastori", sanoi vanki. "Täällä ei ole paljon näkemistä. Vain neljä alastonta seinää, tuoli, pöytä ja vuode. Teistä tuntuu ehkä ihmeelliseltä, että ihminen voi tyytyä niin vähään. Mutta siinä ei ole enemmän kuin mitä minulla ennen on ollut ja kun minulla on ollut enemmän, en ole sitä halunnut itselleni.
"Ja täällä on se ajatus tullut minuun, että jos minä kertoisin teille yksin kaiken sen, mitä en saanut huulieni yli, kun noiden monien ihmisten silmät oikeussalissa tuijottivat minuun, niin tapahtuisi ehkä jotain kaikesta siitä, mitä minä monta vuotta sitten olen toivonut. Maatessani yksin pimeässä, olen toisinaan tuntenut kuin alkaisi minun sisässäni kirkastua. Onko se vain virvatulta, joka jälleen on viepä minut harhaan? Minähän tiedän yhtä vähän nyt kuin silloin kun olin lapsi ja istuin yksin ja ihmetellen kasvatusäitini vuoteen ääressä. Ja kuitenkin olen minä elänyt kokonaisen ihmisiän. Olenko minä elänyt ja kärsinyt miksikään hyödyksi edes minulle itselleni?
"Katsokaas, senvuoksi olen minä puhunut teille, herra pastori. Senvuoksi olen sanonut teille kaikki, mitä ei kukaan ihminen ennen ole kuullut. Minut on lapsena heitetty ulos kadulle. Kadulta tulin tehtaaseen. Otin vaimon ja sain lapsia. Ja kurjuus kasvoi minun sisässäni siksi kunnes tulin tänne, mistä en koskaan tule takaisin.
"Nyt tulen minä teidän luoksenne herra pastori, tulen kuin ihminen suurimmassa hädässään. Ja minä kysyn teiltä käsi sydämellä: Voitteko sanoa minulle, mitä ei kukaan muu ole voinut? Puhuuko Jumalan oma ääni teidän sisällänne? Voitteko muuttaa pimeyden valkeudeksi? Voitteko osoittaa minulle tien, jota minun tulee kulkea saadakseni sovituksen? Tai voitteko ainakin sanoa minulle, miksi minä tein kuolemansynnin omin käsin sammuttamalla lapseni elämän kylmään veteen?
"Jos voitte, niin sanokaa minulle, mitä tiedätte ja minä taivun tomuun niin syvälle kuin ihminen voi taipua. Mutta jos ette voi, niin unohtakaa silmänräpäykseksi, kuka minä olen. Unohtakaa, että minä olen vangittu heittiö ja te pappi. Katsokaa minua selvästi silmiin ja sanokaa: 'Minä en tiedä sitä.'
"Ja minä olen istuva täällä siksi kunnes kuolema tulee ja ikuinen yö valtaa minut kokonaan.
"Minä pyydän teiltä tätä. herra pastori, sen ainoan muiston kautta, jota maailmassa olen rakastanut. Minä ajattelen poikaani ja näen edessäni sen paikan, jonne painoin hänet. Minä tiedän, että hän ei saanut jäädä sinne, minne minä asetin hänet. Lokaiseen maahan laskettiin hän enkä minä saanut edes nähdä sitä. Mutta hänen tähtensä pyydän minä teitä, herra pastori — — hänen tähtensä olen minä ilmaissut teille elämäni:
"Sanokaa minulle totuus."
* * * * *
Jos tiedätte, mitä pappi saattoi vastata hänelle, lukijani, niin sanokaa se minulle. Itse en minä sitä tiedä.