III.
Minun omat mietteenikö ehkä mursivat keskinäisen onnemme? Maudhan sanoi sen itse samana iltana, jolloin jätimme iäksi hyvästi toisillemme. Mitä annoin hänelle kannettavaksi, sanoi hän olevan liian raskaan. Ei kukaan voi kantaa toisen taakkoja.
Itse hän ikävöitsi saada elää silloin, kun hän löysi minut. Kun löysin hänet, ikävöitsin minä voida päästä raskaasta haave-elämästäni ja pyysin häneltä elämää. Minun sieluni muistutti kummitusten pesää, jossa oli väkenä kaikkia niitä, mitä sairaloinen miettiminen voi loihtia esiin ja pitää hengissä. Maud sanoikin minun raskasmielisyyteni aina ensi hetkestä saakka, jolloin hän näki minut, kiusanneen häntä. Hänellä ei siis olisi koskaan ollut hetkenkään onnea minun rinnallani. Voiko se olla totta?
Kyllä, kyllä. Se täytyy olla totta. Miettiminen on hirmuinen tauti. Se tunkee myrkylliset juurensa syvälle sielun multaan, se myrkyttää maaperän ympärillään. Kaikki muu, joka siinä kasvaa, lakastuu ja kuolee sellaisessa pilaantuneessa maassa. Siksi kuoli rakkauskin, jonka luulin pelastavan minut.
Sillä minä tiedän sen hyvin. Miettijä minä olen ollut. Siksi ei ole kukaan voinut lähestyä minua ilman, etten olisi tehnyt häneen kipeää. Mietiskely oli aina valmiina kätkössään sielussani ja kiusasi lakkaamatta. Nuoruudeniloni tuo mietiskely turmeli, ja kun rakkaus tuli, muuttui onni lyhyeksi. Mutta minä en jaksanut olla onnellinen. Minulla ei ollut voimia siihen. Keskellä onnemme päiviä minä aloin tutkia, kysyä ja epäillä. Minä vedin vaimoni sydämeni sairaloiseen ilmapiiriin, ja kun hän ei ymmärtänyt minua, ei voinut ymmärtää, niin syöksin hänen kimppuunsa ja viskasin ilkeän sanatulvan vasten kasvoja ja kärsin itse tuhat kertaa enemmän kuin hän omista sanoistani. Mutta samaan aikaan oli sanoja ja kehittyviä ajatuksia vielä sielussani, ajatuksia, jotka riistivät voimani ja tekivät minut entistä sairaammaksi.
Niin, niin. Niin sen täytyi kai olla. Minä olin miettijä ja kellään ei ollut voimia kestää minua.
Ja kuitenkin minusta näyttää, niinkuin täydellinen selitys ei voisi sisältyä näihin sanoihin, ja niinkuin tämä kaikki ei oikeastaan sanoisi minulle mitään.
Sillä kaikista kummallisinta oli, että kauvan onnettomuuksien alkamisen jälkeen minä luulottelin olevani onnellinen vaimoni kanssa ja hän minun kanssani, niin onnellinen kuin vain harvojen valittujen suodaan tulla.
Yhä uudestaan ja uudestaan minä palaan takaisin alkuun. Tuntuu ikäänkuin sieltä löytäisin selityksen. Ja ajatellessani Maudia muistan hänet helpommin, selvemmin ja paraiten sellaisena kuin hänet ensin näin.
Äärettömän pieni ja hento hän oli. Ja kysyttyäni häneltä, tahtoiko hän tulla vaimokseni, hän pelästyi. Ollessaan yksin kanssani hän tuskin uskalsi puhua. Mutta hänen kasvonsa hymyili, ja hänen käyntinsä oli ketterä ja joustava, ikäänkuin hän olisi alinomaa tanssinut jonkun sävelen mukaan, jota ei kukaan muu voinut kuulla kuin hän itse. "Minä en voi puhua niin paljon kuin sinä", sanoi hän. "Minä voin vain suudella sinua."
Sävyisä hän oli, sävyisä ja lempeä. Minulla ei ollut mitään toivetta, jota hän ei olisi arvannut. Vasta myöhemmin minä sen ymmärsin. Mutta ensivuosina minä elin ikäänkuin oman tahtoni ilmakehässä. Jaa, jaa, niin se oli. Minun tahtoni hallitsi häntä, minua, koko pientä mailmaamme. Eikö hän ole itse myöhemmin sanonut sitä minulle? Minä uskoin hänen olevan onnellinen kaikesta siitä. Sillä niinhän se on. Toista voi hallita kokonaan eikä näe mitään muuta kuin tuntee itse vain olevansa onnellinen. Sellaista voi jatkua vuosikausia eikä huomaa mitään. Sehän on kerran niin järjestetty. Itse ei edes aavistakaan, että voisi olla toisinkin. Silloin huomaa äkkiä onnen hävinneen. Huutaessaan häntä ja etsiessään häntä kaikkialta alkaa uskomaan, ettei häntä ole koskaan ollutkaan. Silloin on kuin lapset, jotka etsivät jotain piiloutunutta. Heidän ruumiinsa vapisee huolestuksesta. Mutta sisimmäisessään he tietävät kuitenkin tuon piilossaolijan olevan. Hänen täytyy olla. Mitäpä olisi koko leikki muuten?
Milloinka minä näinkään Maudin kasvojen ensi kerran jäykistyvän ja hänen silmiensä tuijottavan kylmästi minuun? Etsin ja etsin muistoistani. Hänet itsensä minä voin nähdä. Aihetta en voi muistaa.
Hän seisoi huoneessaan, käänsi kasvonsa minusta, siellä oli hämärä. Mutta minä tunsin, että sillä hetkellä olimme jollain selittämättömällä tavalla kauvempana toisistamme kuin koskaan ennen. Se oli sietämätön tunnelma minulle, ja saadakseni apua lähestyin häntä kysyen:
— Kuinkas nyt, Maud?
Hän ei voinut vastata sanaakaan kysymykseeni. Hän tiesi yhtä vähän kuin minäkin. Yhtyneenä me seisoimme siellä tuntien kumpikin, että meissä oli joku purkautumaisillaan, joka murtaisi sen, mitä olimme kerran rakkaudessa rakentaneet. Minä uudistin kysymykseni, mutta kaikkeen mitä sanoin, vastasi hän vain: "Ei nyt. Ei nyt." — "Etkö voi puhua minulle?" — "En nyt", uudisti hän. Ja lopulta tuli, ikäänkuin hän ei olisi voinut hillitä sanojaan: "Minä en ole sellainen kuin sinä."
Miksi hän sanoi juuri nuo sanat? Hänenhän ei tarvinnut tehdä sitä. Minä menin hänen luotaan omaan huoneeseeni, siihen huoneeseen, jossa nukuin, työskentelin ja olin yksin. Ensi kerran minä tulin ajatelleeksi, että viime aikoina olin enemmän yksinäni kuin ennen. Kuinka kauan olimme sitte olleet naimisissa? Kymmenen vuotta, yksitoista, kaksitoista vuotta. En muista kauvemmaksi. Vuodet ovat pujahtaneet pois muististani. Sulaneet synkäksi yksitoikkoisuudeksi, josta muistan vain, kuinka me riitelimme keskenämme, jota emme olleet koskaan ennen tehneet.
Sillä rauha oli häiritty välillämme, ja me aloimme tekemään tiliä toisillemme, ajatella mennyttä aikaa, puhua siitä, mikä oli sinun ja minun. Kun mielenkatkeruus ensi kerran herää aviopuolisoitten välillä, niin silloin sen kätkee vielä. Sanattomana se liukuu ohi. Mutta muisto noista lyhyvistä silmänräpäyksistä ei kuole. Se on syvällä ja kasvaa siellä. Seuraavalla kerralla se ottaa vallan ja muodostuu katkeriksi sanoiksi. Sanat syöpyvät kiinni ja kehittävät uusia. Se on ehkä jotain sellaista, jota tiede kutsuu itsestäänsikiämiseksi. Ja vähitellen tapahtuu kaikista kummallisin: koko suhde kahden ihmisen välillä muuttuu kokonaan. Minä en ole enää minä ja hän ei ole enää hän. Me huomaamme sen molemmat. Ja koetamme tuskaisina salata sitä. Me olemme kaksinverroin huolellisempia ja valppaampia. Me olemme nyt nimittäin valppaita. Me olemme vahdissamme. Hyvin huolellisesti me varoimme niitä arkoja seikkoja, joita emme enää saa kosketella.
Nykyään on kylläkin paljon sellaisia seikkoja. Niitä kasvaa kuin sieniä kosteasta maasta. Eilen oli ruohikko puhtaana. Tänään se kimaltelee myrkyllisissä väreissä, täplä täplän vieressä. Ja se on kummallisinta: mitä varovaisempia me olemme, sitä helpommin tulee riitoja. O, noita hirmuisia riitoja! Niitä näytöksiä, kun toinen lyö sokeasti ja toinen joko pitää lyönnin hyvänään tai epätoivoisena lyö takaisin. Myrsky tulee. Mutta myrsky ei puhdista ilmaa. Ilma käy vain moninverroin tukehduttavammaksi. Ne ovat sellaisia purkauksia, joitten viisastelijat sanovat kuuluvan rakkauteen. Sillä, niin he sanovat, sovinto tulee jälestäpäin suuteloineen ja hyväilyineen. Se on eläimellinen oppi tuo. Sellaiset purkaukset tappavat rakkauden sielusta ja ajavat sen ruumiiseen. Rakkaus on voimakas. Se ottaa meidät valtoihinsa, osoittaa heikkoutemme ja oman kaikkivaltiutensa. Minä en voi ajatella tätä. Mikään ei voi jättää vastenmielisempää muistoa kuin rakkauden kuolema. Jos se ei saa hallita sieluamme, niin se iskee kyntensä lihaamme. Tuskaista on se taistelu, kun rakkaus etsii omaansa ja tahtoo ottaa väkisten sen, mitä se ei hyvällä saa.
Sen minä olen elämässäni kokenut. Se on vastaus arvoitukseen. Sitä minä hengitin ilmaan löydettyäni sanat. Miks'en ymmärtänyt sitä silloin, ymmärtänyt sitä ennenkuin se oli myöhäistä?
Rakkaus kuoli minun ja Maudin väliltä, ja sen mukana kuoli kaikki muu meissä, lakastui kuin ruoho lakastuu metsässä, jossa metsävalkea on riehunut. Me emme ymmärtäneet sitä, emme edes aavistaneetkaan. Nyt minä sanon liian paljon. Maud aavisti sen. Hänhän sanoi sen minulle. Minä ainoastaan olin sokea. En aavistanut mitään. Väkivalloin minä tahdoin kutsua sen jälleen eloon. Hullun lailla minä taistelin kohtaloamme vastaan. Ja kun kaikki murtui, tarvitsin minä vuosia huomatakseni mistä onnettomuus tuli.
Kuinka minä kuljin tähän aikaan kuin terävillä neulankärjillä! Ja kuinka minä kärsin! Se on hirmuista, että minä nyt sen ymmärrän. Tämän kaiken kestäessä minä en nähnyt koskaan Maudia, nähnyt häntä sellaisena ihmisenä kuin hän oli, vaan sellaisena ihmisenä, millaiseksi minä pakoitin omien haaveitteni hänet luomaan. Tämä on hirveän toivotonta. Ja kuitenkin minä ajattelin hänestä niin hirveän kolkosti.
O, kuinka kamaloita öitä minä muistan! Öitä, jotka jättivät minuun sellaisen kauhun, etten voi enkä tahdo ajatellakaan sitä. Sillä minä tahdon päästä selvyyteen, saada selville mistä hinnasta tahansa. Ja muisto on niin kamala, että se häiritsee minua. Mutta tämän ajatteleminen muuttui miettimiseksi ja miettiminen turmeli kaikki — viimeisetkin sovituksen mahdollisuudet, joita yhteen aikaan ehkä kuitenkin vielä oli olemassa. Minä lepäsin eräänä yönä hänen helmassaan ja otin vastaan hänen hyväilyjään. Sisäisesti minä olin kuollut, elottomia olivat tunteenikin. Hänen ruumiinsa liikkeet sammuttivat himoni. Mieleni täytti vastenmielisyys. Seuraavan yön minä makasin valveillani yksin huoneessani, ja minä tunsin silloin ensikerran voivani vihata naista.
Raskaina kuluivat päivät.
Aamuin minä koetin vältellä vaimoani, ettei pelkkä hänen näkeminen olisi saanut minua sokeassa vihassani purkamaan ajatuksetonta sanatulvaa hänelle. Ja illoin minä kartoin häntä, ettei himoni syttyisi jälleen ja tekisi minua hulluksi valeellaan, että kaikki voisi muuttua entiselleen.
Sellaisen kuvailemiseen ei löydy sanojakaan. Sen voi tehdä vain hiljaisuus, hiljaisuus, jonka ainoastaan vuodet voivat rauhoittaa.