IV.
Tähän aikaan minä aloin viettämään iltani ulkona. Silloin oli asuntomme läheisyydessä pieni kahvila, jonne sellaisia vieraita tapasi kokoontua, jotka eivät viihtyneet uudessa Tukholmassa. Se oli vanhanaikainen kahvila, jossa oli aivan pieni ruokasali tarjoiluhuoneen takana. Haaksirikkoon joutuneitakin olennoita siellä näki, miehiä, jotka yhdestä tai toisesta syystä eivät mielellään näyttäyneet päiväsaikaan kaduilla. Naisia sinne ei koskaan tullut.
Siellä minä vietin usein iltani eräässä nurkassa lukien sanomalehti sanomalehdeltä. Toisinaan minä istuin siellä mykkänä katsellen sikaaristani kohoavia savukiehkuroita. Siellä jättivät, kummallista kyllä, ajatukset minut rauhaan, ja nähtyäni erään sellaisen illan jälkeen Maudin tuntui minusta, ikäänkuin olisin lähestynyt häntä.
Tähän aikaan en tehnyt tuttavuutta kenenkään kanssa. Kukaan ei käynyt luonani enkä minä kenenkään luona. Minulla ei ollut ketään, jolle olisin voinut uskoa sydämeni salaisuuksia.
Nyt minä muistan erään illan, joka oli ollut tavallista raskaampi. Mitään erikoista ei ollut tapahtunut. Mutta sisäinen elämäni oli huonossa kunnossa. Tuntui ikäänkuin olisin tarvinnut jonkun ystävän tai edes ihmisen. Ja kuitenkin minä sanoin itselleni, että vaikka minulla olisikin ystävä, niin en voisi kuitenkaan hänelle mitään puhua. Ystävilleen ei sovi kertoa vaimostaan.
Silloin minä muistin jotain, joka aikasempina vuosinani tapasi kuulua parhaimpiin huvituksiini. Minä muistin kävelyni Tukholman läpi. Olin unhoittanut ne jo aikoja sitten.
Onnen päivinäni minä tapasin nimittäin vapaina hetkinäni kierrellä kadulta kadulle, ja minulle oli yhtä tuttua Etelä kuin Pohjoinenkin. Talvella ja kesällä, keväällä ja syksyllä, jokaisella vuodenajalla oli omat miellyttävät puolensa. Ja kaikki mitä näin, kertoi jonkun historian minulle. Kaikkialla missä vain kuljin, minä voin muistaa jonkun tapahtuman. Sanomatta sitä kertoivat ihmiset minulle elämänkohtalonsa. Siinä oli rakkautta ja vihaa, pahaa ja hyvää vuorotellen. Maud tapasi seurassani kulkiessaan aina sanoa: "Mitä sinä hymyilet?" — "Hiljaa", sanoin minä silloin, "minä näin juuri nyt muutaman historian." Ja vastatessani niin minä luulin aina Maudin ymmärtävän minua. Ihmisethän kertoivat sivukulkiessaan elämänkohtalonsa minulle. Siksi minä tahdoin aina kulkea verkalleen voidakseni kuulla niitä. Etelän kukkuloilla oli omat historiansa, Norrabrolla ja linnalla omansa. Tukholma on ihmeellinen kaupunki. Siellä kohtaa historiallisia muistoja jokapäiväisen elämän kohtaloissa, ja tullien ulkopuolella puhuu luonto. Tammet Djurgårdenissa ja hongat Hagaparkenissa, Saltsjösta tai Mälarista kirkkaana virtaava vesi — kaikki puhuvat, kaikilla on elämänsä. Ja entäs satamat sitten! Niissä liikkuvat ihmiset. Tulevat laivat ja veneet. Höyrylaivat ja pienet veneet kuluneine purjeineen, joita on korjailtu ja laitettu, että kelpaisivat yhden Tukholma-matkan. Se on vielä omituista Tukholmalle, että menipä minne tahansa, niin aina tapaa luontoa ympärillään. Tuskinpa löytyy yhtään katua, josta ei jostain kohti voisi nähdä maalle. Joko metsä leikkaa katua kaukana näkörajassa tai häämöittää sieltä mihin katu loppuu pari kolme puuta ja avara taivaanranta.
Minä muistin kaiken tuon niin elävästi, että nousin tuoliltani, maksoin ja menin. Kadulta kadulle minä kuljin. Minä näin Strömmenin loistavan tuhansien liekkien valossa ja höyrylaivojen liukuvan synkän mustalla vedenpinnalla. Etelän kukkuloiden kalliot minä näin kohoavan mustina ja sammuttavan katulyhtyjen ja akkunoiden valot. Pimeä synkistyi ympärilläni harhaillessani ilman päämäärää kaupungin ulkopuolella. Muuan prostituerattu nainen kulki ohitseni. Ja ikäänkuin terävä pistin teki hänen katseensa kipeää minuun. Tietämättäni miksi kohosi itku kurkkuuni. Sen ajan muistot, jolloin koti ei minua odottanut, mahtoi murtaa mieleni. Ja samassa minusta näytti, ikäänkuin se aika olisi ollut minun onnellisin aikani. Ja kuitenkin minä tiesin kuinka yksinäiseksi ja hyljätyksi silloin aina itseni tunsin.
Silloin en vielä tietänyt mitä onni oli. Kuinka vähäpätöistä minusta oli nyt kaikki mitä näin! Ja kuinka minä itse olin muuttunut. Ohitseni kulkevilla ihmisillä ei ollut minulle mitään kertomista eikä minulla heille. Nuorena ollessani voi sellainen silmäys, joka äsken sivumennen minuun heitettiin, viekotella minut pysähtymään. Totta totisesti minä en toivo sitä aikaa takaisin. Tympäsevää on ostettu rakkaus. Se raatelee ruumiin ja sielun pirstaleiksi. Häräystä seuraa inho. Mutta mitäpä oli tuo inho sen lohduttoman vastenmielisyyden suhteen, joka minua nyt seurasi?
Muistan aivan hyvin, että tällaiset ajatukset pitivät minua vallassaan koko sen yön. Väsyneinä haamuina ne liukuivat aivojeni läpi. Minä käännyin ja kävelin, kävelin ja käännyin, tulin jälleen portin sisäpuolelle ja Norrbron yli. Jakobin kirkontornissa kello löi yksi. Sade valui edelleenkin vuolaana raskaista pilvistä. Miksi menisin kotia? Mikä minua siellä odotti?
Kumarassa ja raskaasti minä kävelin. Jo pelkkä ajatuskin, että nousisin kolme rappua ylös huoneustooni ja kiertäisin avainta patenttilukossa kiusasi minua. Mutta kotia minä kuitenkin menin. Ja kun seisoin huoneessani ja sytytin lamppuni, niin hiki valui joka paikasta ruumiistani.
Otin tohvelit jalkaani ja istuuduin kirjoituspöytäni ääreen. Mutta minä en voinut istua rauhassa. Nousin tuolistani ja aloin hiljaa kävelemään edestakaisin. Huoneeni ei ollut sellaiseen sopiva. Niin pieni se oli. Jos ei siellä olisi ollut ovea, jonka voin sulkea, niin en olisi siinä huoneessa löytänyt mitään, joka olisi antanut minulle vähääkään viihtymyksen tunnetta. Vuode oli levitettynä ja kuntoonlaitettuna tavallista leveämpi. Akkunan ja uunin välillä minä voin hädintuskin kävellä viisi lyhyttä askelta. O, minä muistan sen vielä. Minä olen laskenut nuo askeleet useimmin kuin minulle oli terveellistä. Minä kävelin edestakaisin lattialla ja kun väsyin laskemiseen, niin aloin puhua puolittain ääneensä itsekseni.
— Enhän pyytänyt paljon, aloin. En koskaan ajatellutkaan, että voisin pyytää enemmän. Mutta en koskaan uskonut sen näin loppuvan. Hän nukkuu nykyään omassa huoneessaan ja minä omassani. Mikään ei yhdistä meitä. Kaikki vain eroittaa meitä toisistamme. Miksi hän tuli luokseni, kun ei tiennyt, josko hän tahtoo jäädä luokseni? Ja miksi hän on sanonut minulle, ettei hän tahdo? Hän on sitten ottanut takaisin, mitä on sanonut. Hän väittää kaiken olevan aivankuin ennenkin. Mutta se ei ole samoin kuin ennen. Miksen nyt enää tule iloiseksi hänen läheisyydessään niinkuin aina ennen? Miksi on hiljaisuus minun ja hänen välillään käynyt niin raskaaksi? Tuntuu ikäänkuin ilkeät sanat vihloisivat hiljaisuutta ja saavuttaisivat minut, kun hän istuu läheisyydessäni. Hän ei ole lausunut niitä, enkä myöskään minä. Kuka ne lausuu sitten? Tai mistä ne tulee? Ja mihin on uinailujeni maa hävinnyt?
Keskellä kaikkea tätä muistin äkkiä tuon naisen katseen, joka lyhdynvalossa oli kohdannut minua. Aivan selvään minä näin kaikkityyni, kuinka hän hymyili minkin läpi ja kuinka hänen plyminsä värisi takanani pimeässä.
Mikä muisto tuo oli, joka kohosi mieleeni? Se oli muisto, joka oli uinunut monta vuotta ja nyt palasi jokapäiväisen sattuman herättämänä. Se oli pieni punaposkinen tyttö, joka seisoi vieressäni ja itki siksi, että olin sanonut, ettei hän näkisi minua enää. Se oli aivan kohta kihlaukseni jälkeen. Minä en ollut hänelle muuta kuin satunnainen tuttava, joka joskus kävin hänen luonaan. Nyt hän itki siksi, ettei hän koskaan enää näkisi minua ja siksi, että hän tiesi miksei.
Hänet minä nyt muistin, ja kummallisinta oli, että minä ikävöitsin häntä. Vähäpätöinen, puutteellinen ja tyhmä hän oli. Mutta hän ei ollut koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää, ehkä puhtaasti tavallaan pitänyt minusta hieman. Missä hän nyt oli? Ihmismereen kadonneena, joka ehkä oli niellyt hänet vieläkin julmemmasti kuin minut.
Häntä minä ikävöitsin ei nähdäkseni häntä, vaan tuntien olevani tyytyväinen häneen… Silloin kuin jätin hänet oli hän minusta tyhjääkin arvottomampi.
Minä seisoin rauhassa lattialla huohottaen raskaasti.
— No jaa, jatkoin taas, palaten edellisiin ajatuksiini, niin se voi siis loppua. Minä en ole koskaan nähnyt nälkää. Minä en ole koskaan kovaa kokenut. Minulla on aina vain ollut niukasti. Siellä missä nyt istun tulen myöskin istumaan kunnes vanhenen ja harmenen. Ja uinailujeni mailma on vaihtunut. Se ei ole enää koti. Haavemailmani on nyt virastoni. Siellä puhuvat lokomotivit, vaunut rämisevät, siellä särkevät kimeät vihellykset ilmaa, ja akkunani ulkopuolella pullahtelee kivihiilen musta savu. Sinne minä nykyään ikävöitsen. Ja siellä istuessani minä olen levollinen. Tunnit kuluvat toisensa perästä ja kun kellonlyönti lähestyy, jolloin virasto suljetaan, valtaa minutkin levottomuus. Minä tiedän, että minun täytyy mennä kotia. Ja mennessäni minä uskon siihen pettävään toiveeseen, että kärsimykseni ovat olleet vain luulottelua, ja että minä voisin itkeä ne unholaan ja tuntea sydämeni kevenevän.
Mutta sehän ei kevene koskaan, se on kauheaa. Minä kuljen kuin ikuisessa sumussa. Tuska kaivaa sieluani. Se ei jätä minulle rauhaa vähääkään. Se vainoaa minua yöllä ja päivällä. Ja parhaimpina hetkinä minut valtaa pelko, pelko, että tuska palaa jälleen. Se aika oli parhain, jolloin olin koditon, jolloin olin aina yksin.
Minä vääntelin vihoissani käsiäni ja jatkoin:
— Milloin tämä alkoi? Se alkoi silloin, kun aloimme voida paremmin, kun ei meidän enää tarvinnut kärsiä leipähuolista. Oli ikäänkuin hätä tai sen pelko olisi pitänyt meitä lähellä toisiamme. Nyt me olimme eronneet kauvas, kauvas toisistamme. Maud on sanonut tahtovansa erota, ja minä en voi.
Sen siis täytyy kerrankin loppua, aivan auttamattomasti loppua. Hän ei siis elä minulle enkä minä hänelle. Oi, me ihmiset elämme kaikki riidassa toistemme kanssa, eikä kukaan tiedä toisensa onnettomuuksista. Mitä hän tahtoi minusta, tuo nainen, jonka kerran kohtasin? Miksi minä tulin tätä ajatelleeksi? Mahtaneeko minun täytyä vieriä sinne takaisin? Oli kerran koti — aivan samanlainen kuin sadussakin.
Minä vaikenin äkkiä kokonaan. Edessäni ovella seisoi Maud. Hän seisoi siinä yöpuvussaan ja räpytteli unisia silmiään lamppuvalossa.
— Mitä sinä teet? kysyi hän. Puhutko sinä itseksesi?
Hän oli tullut huomaamattani ja ensimäinen ajatukseni oli: eikö hänkään voi nukkua?
— Kello on viisi, kuulin hänen sanovan. Miksi olet yläällä?
En voinut vastata mitään hänelle. Mykkinä me seisoimme siinä vastakkain, kummallakaan ei ollut mitään sanomista. Minä en ehtinytkään selittää hänelle. Sillä hän kysyi äkkiä:
— Vaivaako Harrya joku?
— Ei, vastasin kummastellen.
— Minä luulin niin, kun olet näin myöhään yläällä, sanoi hän.
Ennenkuin kerkesin sanaakaan sanoa oli hän jo hävinnyt, ja samassa valtasi minut ajatus:
Miksi hän valvoo? Eikö hänkään voi nukkua? Mitä tämä on? Liikuskeleeko hän ehkä hiljaisuudessa valmistellen jättääkseen minut?
En koskaan ollut niin selvästi tehnyt tuota kysymystä itselleni. Kuinka se juuri silloin voi sielustani sukeltautua esiin, se on minullekin käsittämätöntä.
— Voisinpa vain kysyä häneltä — mutisin itsekseni. Voisinpa vain saada varmuuden!
Minä tiesin oikein hyvin, etten voinut kysyä enkä saisi varmuutta - ennenkuin varmuus tuli itsestään.
Riisuuduin käydäkseni vuoteelle ja huomasin käsieni vapisevan aivankuin olisin kantanut jotain liian raskasta.
— Oman kohtaloniko vain olen nähnyt? mutisin itsekseni.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä muuttui mielialani ja minä vastasin raivossa itselleni:
— Lorua, lorua! Mitä merkitsee sinun kohtalosi? Mitä hänen? Miksi tulevat elävät ihmiset, joita en ole koskaan tuntenut, hornanhenkinä häiritsemään minua? Minä elän, niinkuin minun täytyy elää. Minähän en tee mitään muuta kuin odotan vain. Minä en tee mitään. Kaikki aikeeni on vain tyhjyyttä ja odotusta. Niin turmeltunut minä olen, etten edes jaksa tuntea mitään todellisen elämän vaikutustakaan.
Niin sammuivat ajatukset uneen, ja minä nukuin odottaen varmuutta, joka vielä viipyi.