V.
Mitä tämän yön näennäisesti vähäpätöiset tapaukset sisälsivät, sen minä saisin myöhemmin tietää. Kun ihminen elää jännityksessä, niin hänestä tuntuu silloin kaikki tapahtumat luonnollisilta. Ja se mikä muuten herättäisi hänessä kummastusta, luisuu silloin tavallista keveämmin ohi.
Nyt on kulunut pari päivää, joitten kuluessa en ole mitään kirjoittanut, vain kävellyt pienen rautatieaseman käytävällä ja nähnyt lumihiutaleitten hämärässä kimaltelevan. Aurinko on nyt poissa. Ja viipyy kauvan, ennenkuin sen jälleen näen.
Istun taas kirjoituspöytäni ääressä. Sielussani herää taas muisto Maudista sellaisena, kuin hänet ensin tapasin. Minä en voi estää sitä. Se tulee itsestään. Se sukeltautuu esiin todellisen Maudin kuvasta, hänen, jonka minä niin myöhään opin tuntemaan. Tai kumpi heistä oli todellinen? Minä en saa koskaan sitä tietää. Piste. Ensimäisen Maudin minä muistan. Hän ei tuntenut elämää. Minä muistan erään illan kahta päivää ennen häitämme. Hän oli hakenut minut viekotellakseen mukanaan ulos. Se oli aurinkoinen talvipäivä ja vastasatanut lumi peitti kattoja. Mutta kun hän tuli huoneeseeni, sain minä hänet jäämään luokseni.
Sydämeni oli täysi. Sillä minä tiesin, että parin päivän perästä tämä huone, jossa olin elänyt yksinäni, ei olisi enää ainoastaan minulle. Levollisena ja kertomaton luottamuksen- ja ilonhymy huulillaan hän istui sohvassani. Emme puhuneet paljon. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, koskettelivat häitämme. Molemmat meistä oli sen tunteen täyttämänä, että pian kuuluisimme toisillemme. Maudille se oli vain yksi sana. Kuinka kummallisesti minä sitä aavistin.
Silloin katsahti Maud minua ja hänen poskensa olivat tulehtuneen punaiset.
— Enhän minä mitään tiedä, Karsten, sanoi hän. En kerrassaan mitään.
Kukaan ei ole minulle mitään sanonut.
Näissä sanoissa oli jotain yksinäisyydentunnetta, ujoutta ja neitseellisyyttä. Vielä enemmän siinä äänessä, millä ne lausuttiin. Se liikutu minua rajattomasti. Sitä sekoittumatonta onnea ei voi sanoin kuvata, minkä nuo sanat minussa herättivät.
Niin oli silloin. Mutta muisto tästä heräsi minussa myöskin tuon harvinaisen yön jälkeisenä aamuna, josta äsken kerroin. Illan tultua minä istuin Maudin huoneessa pelaamassa pasianssia. Olin tarttunut tähän huvitukseen ikäänkuin salatakseni hiljaisuutta, joka muuten painosti meitä. Korttia muuttaessani minä katsoin salaa Maudia. Hän istui kumartuneena käsityönsä yli ja minusta hän näytti kiusaantuneelta, ikäänkuin jokin hänen sisimmäisessään olisi ollut epäkunnossa. Ahaa! ajattelin minä. Hän ei ole unhottanut sitä, mikä tapahtui viime yönä.
Itse minä en ollut ajatellut sitä koko edellisenä päivänä. Sellaisessa jännityksessä minä elin tähän aikaan, että kaikki tapahtumat näyttivät minusta vain luonnollisilta ja itsestään selviltä. Minun mailmani oli vaihtunut kuin varjot negatiivivalokuvassa. Se mikä siinä oli valkeaa merkitsi mustaa ja musta valkeaa.
Ahaa! ajattelin, siis hän ei ole unhoittanut yöllistä kohtaustamme. Ja minä kertasin erikoisella äänenpainolla hänen siinä tilaisuudessa lausumansa sanat samassa kuin kysyin:
— Mitä Harry tekee?
Maud säpsähti ja hänen kasvojensa väri muuttui. Sivulta hän heitti minuun äkkinäisen ja mielestäni vihaisen silmäyksen. Levollisempana kuin odotinkaan hän kuitenkin vastasi:
— Hän lukee kait läksyjään.
Kokosin kortit ja aloin sekoittamaan niitä uudestaan.
— Kuinka kävi? kysyi Maud välinpitämättömästi.
— Ajattelen Harryä, vastasin. Hänen ei ole hyvä olla luonamme tähän aikaan.
Suhteemme oli nimittäin kehittynyt jo niin pitkälle, että tapasimme puhua onnettomuudestamme kuin tavallisesta asiasta, jota ei voinut salata ja jota ei siksi enää ansainnut kieltää.
— Oo, vastasi Maud välinpitämättömämmällå äänellä kuin olin toivonut, hänellä on koulunkäyntinsä ja läksynsä. Vapaina hetkinä hänellä on toverinsa seuranaan. En usko hänen huomanneen mitään muutosta.
Kuinka kertoikaan Maudin koko kasvojen ilme, ettei hän puhunut nyt minulle totta. Käännyin korteista ja katsoin häneen. Onnettomuudeksi oli se muisto onnenpäivistämme, jonka äsken kirjoitin, vain muutamia minuutteja ennen keskustelumme alkua jättänyt aivoni. Maudin tietämättä olin vertaillut häntä ja sitä naista, jota kerran olin rakastanut. Siksi en tällä hetkellä ensinkään ajatellut Harryä.
Ajatukseni pojasta olivat hävinneet mielestäni muistaessani kuinka Maud oli viime yönä minulta kysynyt hänestä. Mitä hän sillä kysymyksellään tarkoitti, oli minusta aivan samantekevää. Poika ja mitä hän suhteistamme voi kärsiä — oli minulle tällä hetkellä kerrassaan vähäpätöistä.
Oli vain muuan seikka, joka valtasi kaiken ajatuskykyni. Se oli se tunne, että jotain minun mailmassani oli aivan epäkunnossa. Niin pian kuin Maud vain tuli läheisyyteeni kasvoi tuo tunne niin tuskallisen painavaksi, etten voinut kestää sitä. Minä en voinut sietää sitä tietoa, että kaikki välillämme oli sellaista kuin se nyt todellisuudessa oli muuttunut. Siksi puhuin edelleenkin pojasta, puhuin kauvan ja varmassa yhteydessä. Minähän puhuin vain turruttaakseni omaa levottomuuttani, ja luulottelin alinomaan, että äkkiä — puhuimmepa mistä hyvänsä — löytyisi johtolanka, mahdollisuus saada valoa tuohon kamalaan painajaiseen, joka vaivasi minua.
Ikäänkuin hän olisi nähnyt jokaisen vastauksen menevän hukkaan istui Maud vieressäni. Kortit hämärtyivät silmissäni. Tehden virheen virheen perästä jatkoin vain korttien latelemista vaistomaisesti siinä järjestyksessä kuin ne tulivat.
Äkkiä juolahti jotain mieleeni. Minulla täytyi olla jonkinlainen aavistus, että sillä mitä viime yönä oli tapahtunut, niin vähäpätöistä kuin se itse asiassa olikin, kuitenkin täytyi olla jonkinlainen tarkoitus.
— Mitä sinä tarkoitit kysyessäsi viime yönä poikaa minulta? aloin minä.
Eikö muu enää riitä? Täytyykö hänenkin olla eroittamassa meitä?
— Jaa jaa, vastasi Maud kolkosti, kaikki eroittaa meitä nyt. Ei mikään yhdistä.
Samassa silmänräpäyksessä olin unhoittanut, mitä oikeastaan olin aikonut kysymyksilläni sanoa. Mieleenjuolahdukseni valloitti jälleen ajatukseni.
Aivankuin olisin ollut pahantekijän kuulustelija, joka tahtoi pakoittaa uhrinsa tunnustamaan, iskin katseeni hänen silmiinsä vastatessani:
— Uskoitko minun silloinkin tarkoittavan pahaa, kun puhuin lapsestamme?
Luuletko sinä aina minun tahtovan pahaa sinulle? Minä en käsitä sinua.
— Et, myönsi hän. En minäkään käsitä sinua. Sehän onkin juuri asia se.
Hänen äänensä tunkeutui sydänjuuriini saakka. Oi, miten epätoivoisella äänellä hän sen sanoi. Se sai minut katumaan jotain, jota luulin häntä vastaan rikkoneeni, ja hellytti sydämeni. Minä en voinut koskaan nähdä hänen epätoivoaan, ettei se olisi saanut sydäntäni heltymään. Nyt oli hänen katseensa terävä ja synkkä samalla kertaa. Minä ymmärsin aivan hyvin, että se, mitä hän ei ollut sanonut, oli pahempaa kuin se, mitä hän sanoi:
— Lopetetaan nyt, sanoi hän. Minä en jaksa ajatella enää. En juuri nyt.
Minä ryntäsin jälleen ylös. Hänen luoksepääsemättömyytensä herätti vihani.
— Mitä sellaisen kysymyksen täytyy sisältää, joka voi erikoisesti vaivata sinua? vastasin. Meillä, kuninkaani, meillä on puhdas omatunto! Jaa, olethan nähnyt Hamletia?
Näissä sanoissa oli viittaus, jota en oikeastaan ollut tarkoittanut. Mutta tuskin nuo sanat olivat päässeet huuliltani, kun jo samassa tunsin niitten alkavan vaikuttamaan. Ne ikäänkuin varmensivat sitä epäilystä vaimoni koko olemukseen, joka jo kauvan oli itänyt sielussani. Kuka hän oli? Miksi hän oli etsinyt minua ja minä häntä? Sen, ettei hän minua nyt rakastanut, tunsin minä tietäväni yhtä selvästi, kuin jos hän itse olisi sen selvin sanoin sanonut. Mutta oliko hän sitä koskaan tehnyt? Ja pettikö hän todellakin minua? Se oli kysymys. Vieraana hän istui edessäni. Koskaan ei sieluni saavuttaisi hänen sieluaan. Mitä oli ollut minun ja hänen välillään oli ollut vain luulottelua. Syövän myrkkyhapon lailla syöpyivät ajatukset sieluuni. Ne muuttuivat myrkyksi. Minä tunsin sen hyvin. Ja minä värisin niitten selityksien vuoksi, jotka tahtoivat purkautua huuliltani. Mutta samalla minä tiesin, etteivät epäilykseni jäisi luokseni. Vaikkei kumpiakaan meistä sanonut sanaakaan, niin kuitenkin ne saavuttivat hänet, joka istui edessäni. Myrkky, joka söi sieluani, oli saavuttanut hänetkin. En koskaan muista eläneeni sellaista minuuttia, johon olisi mahtunut suurempaa kauhua.
Sillä minuuttia kauvemmin ei tuo sanaton taistelu kestänyt meidän välillämme, joita viidentoista vuoden avioliitto yhdisti. Kun seisoin siellä pöytään nojaten ja raivoten, että Maud vältteli katsettani ja näin hänen hillitsevän itseään, tunsin vain rajua halua saada mistä hinnasta tahansa loukata häntä, tehdä hänelle oikein kipeää. Mitä sain tietää tai en saanut tietää oli minulle nykyään saman tekevää. Minä kiljuin raivossani:
— Ketä sinä yöllä hait, kun tulit huoneeseeni? Minua sinä et hakenut.
Minä kaduin samassa silmänräpäyksessä noita sanojani kun olin ne lausunut. Minä kaduin niitä huomatessani siten paljastaneeni ajatukseni ja mustasukkaisuuteni. Ja sielussani huusi ääni: "Älä mene kauvemmas! Älä kysy enempää! Voit saada tietää enemmän kuin tahdotkaan." Minusta tuntui ikäänkuin lausumalla nuo sanat olisin tullut suuremmaksi rikolliseksi kuin jos olisin työntänyt veitsen vaimoni sydämeen. Minä tahdoin huutaa sanani takaisin, heittäytyä polvilleni vaimoni eteen, rukoilla unhoittamaan ne, tehdä kaikki jälleen hyväksi.
Silloin tuli hänen vastauksensa kylmästi, tyynesti ja varmasti, kuten minusta tuntui.
— Olet oikeassa. Minä en ajatellut sinua tullessani. Minä ajattelin erästä toista.
— Sinä et tarkoita sitä, mitä sanot, vastasin minä.
— Kyllä varmasti, vastasi hän. Tarkoitan sitä. Enhän rakasta sinua enää. Minä en voi rakastaa. Sinä olet sanonut satoja kertoja sen minulle! Miksen rakastaisi toista?
En hetkeäkään voinut uskoa, että Maudin sanoissa olisi ollut edes totuuden varjoakaan. Uskoin varmasti, että hän oli päättänyt vain loukata minua oikein kuolettavasti, kuin mies. Minä olin sokea, rakkauteni oli sokea, ehkä myöskin luottamukseni Maudiin, joka vielä kaikesta huolimatta eli, vaikutti sen. Muutin puhuttelutapaani. Koetin kertoa hänelle mitä olin ajatellut, kuvailin hänelle koko pienen näyttämön, joka juuri oli täyttänyt ajatukseni, sanoin helliä sanoja mielettömien syytösten keralla. Silloin keskeytti minut siitä äkkiä Maudin nauru. Ei koskaan ole sellainen nauru korvissani soinut! Hän nauroi kylmästi ja kauan, ja kun hän sai ilmaa keuhkoihinsa, sanoi hän:
— Niin, sellaisena sinä kerran otit minut. Mutta jumal'auta minä en ole enää sellainen.
Niitä sanoja, joita me nyt vaihdettiin, minä en voi enää muistaa. Ne olivat ajatuksettomia sanoja, täynnä purevaa vihaa, sanoja, jotka ryöväytyivät meiltä kummaltakin kuin ulvonta ryöväytyy petoeläimiltä, kun ne kärsivät nälkää, tuntevat pakoittavaa rakkautta tai vihaa. En koskaan olisi uskonut minun ja hänen välillään singahtelevan sellaisia sanoja. En koskaan ennen tiennyt kuin nyt, kuinka kauas intohimot voivat viedä villieläimen — ihmisen. Emme puhuneet kovalla äänellä, vaan samalla äänellä kuin tavallisesti puhellaan. Mutta ne sanat, jotka vaihdettiin, olivat alastomia, mahdollisemman purevia, jollaisia epätoivo sivistyksestämme huolimatta pusertaa esiin..
Silloin kuulin äkkiä ääntä välillämme olevalta matolta ja kohotettuani katseeni näin Harryn seisovan siinä. Hänen kasvojensa ilme oli neljätoistavuotiaan kasvojenilmeeksi niin kamala ja liian aikaisin kehittynyt, että minä tyrmistyin hämmästyksestä. Samalla minä huomasin vaimonikin näkevän hänet samoinkuin minäkin, ja pöydän yli kohtasivat katseemme.
— Miksi sinä hiivit tänne? alkoi vaimoni.
Ja minä näin kuinka poika vapisi äitinsä katseista. Se katse, jonka poika nyt kohdisti äitiinsä, ei ilmaissut vain silmänräpäyksen luonnollista tuskaa, vaan se näytti ikäänkuin hän olisi peljännyt äitiään jo kauan, ja ikäänkuin he kumpikin olisivat tienneet jotain, joka oli minulle salaisuus. Minä laskin rauhoittavasti käteni Harryn olkapäälle.
— Hän ei hiipinyt tänne, sanoin minä niin voimakkaalla äänellä kuin suinkin voin. Eikö totta, Harry? Sinähän tulit aivan tavallisesti siksi, että kello on jo yli kahdeksan, ja siksi, että olet lukenut jo läksysi. Me emme vain huomanneet sinua.
Poika nyökäytti päätään kiihkeästi yhtyen siihen ja koetti vastata. Mutt'ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan. Hän kiertäytyi vapaaksi kädestäni, ja pelostaan huolimatta, joka edelleenkin oli huomattavissa, lähestyi ihmeekseni äitiään. Minä sain sellaisen käsityksen, ettei hän uskaltanut edes osoittaakaan pitävänsä minusta enemmän kuin äidistään.
Maud nousi tuolista. Ja niin kiihtyneenä, jollaisena en ole koskaan hänen nähnyt olevan lastamme kohtaan, työnsi hän pojan luotaan.
— Mene isäsi luo, sanoi hän. Anna hänen lohduttaa itseäsi. Sano hänelle kaikkityyni, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauvemmin. Minun täytyy päästä kaikesta tästä.
Minä katsoin hämmästyneenä heitä kumpaakin. Maud horjui, ikäänkuin hän vain suurella vaivalla olisi voinut pysyä seisoallaan. Ja saatuani nähdä Harryn kasvot olin vähällä kiljaista kovasti.
— Mitä tämä on? kysyin minä. Mitä se on? Uskon tässä silmänräpäyksessä ymmärtäneeni kaikkityyni — kaiken sen, jonka saisin vasta jälestäpäin tietää. Olenpa aivan varma, että ymmärsin kaikki. Minä en voinut vain uskoa sitä totuutta, joka ikäänkuin vapisi minua ympäröivässä ilmassa. Minä näin kuinka vaimoni kasvojen ilmeet muuttuivat vähitellen, ja huomasin, että hän vain kaikki voimansa ponnistaen voi hillitä itsensä. Minä näin hänen vetävän Harryn luoksensa ja kuulin hänen sanovan:
— Ei se ollut mitään, Harry. Unhota se, mitä äsken sanoin. Minä olin vain liian kiihtynyt. En tarkoittanut sillä mitään.
Sen minä näin, ja minulle selveni nyt, että hän näin hautasi salaisuutensa aivan silmieni edessä. Minä annoin sen tapahtua ja olin tyytyväinen, että niin tapahtui. Sanomatta enää sanaakaan luhistuin tuoliini, ja edessäni muuttuivat he molemmat, minä näin sen, haamuiksi, ikäänkuin olisin nähnyt unta vain. Minä unhotin kaikkityyni, ja sellaisena heijastuksena kuin vain unikuvat olisivat ilveilleet suljetun silmäluomeni takana, näin Harryn pään pienine, kalpeine kasvoineen ja terävine piirteineen ja lapsellisine huulineen, jotka vapisivat niin kiivaasti ja tyyntyivät äidin hyväilyihin.
Kaikesta siitä, joka äsken sai minut niin kiihtymään, kuulin minä nyt läheisyydessäni heikon huokauksen, ikäänkuin myrsky olisi riehuten kulkenut pääni yli ja olisi nyt lakastumaisillaan.
Niin äärimmäisyyteen saakka minä olin kiihtynyt, etten koko näytöksen aikana tullut hetkeäkään ajatelleeksi, että Harry oli juuri se, joka oli tulollaan tietämättään aikaansaanut tuon rajuilman. Minä tiesin vain, että tästä hetkestä alkaen oli kaikki murtunut.