VI.
Kuinka se oli mahdollista, että tuo näytös voi solua ohi aikaansaamatta sen pahempaa sekamelskaa? Kuinka ylipäätään voi olla mahdollista, että se mitä sanotaan tai tapahtuu miehen ja vaimon välillä voidaan unhoittaa ja jättää menneisyyteen, aivan kuin sanat olisi puhuttu unissa ja se todellisuus, jota ne kertoivat, olisi ollut vain suuna?
Ehkä siinä onkin selitys siihen, miksi mies ja nainen voivat sitoutua niin lujasti toisiinsa, ettei ulkopuolella oleva voi ymmärtää, mikä heitä pitää yhdessä. Kyllä. Kyllä. Enkö ole kyllin miettinyt sitä? Olihan nyt se Maud, jota kerran olin rakastanut, kuollut. Nyt näin vain hänet, joka liikkui huoneissani ja oli vieras. Nyt minä ajattelin vain niitä sanoja joilla hän oli peloittanut Harryn vaikenemaan: "Mene isäsi luo, oli hän sanonut, sano hänelle kaikki tyyni, kaikki mitä tiedät, kaikki mitä tahdot. Minä en kestä kauemmin. Minun täytyy tehdä loppu tästä." Niillä sanoilla täytyi olla joku tarkoitus. Eihän sellaista voi unhoittaa. Muuten unhoitetaanhan hyvin paljon. Jokapäiväisyys häivyttää paljon, sehän on totta. Ja meiltä se häivytti, kuten näytti, kaiken sen mitä kiukkumme oli tuonut päivänvaloon. Minusta se näyttää nyt aivan kuin tulivuoren purkaukselta, siltä se nyt näyttää minun ja Maudin suhde, kun jälestäpäin sitä ajattelen. Laava peittää maan. Se on hehkuvaa. Alussa täytyy varoin kulkea sen päällä. Vähitellen laava jähmettyy, muuttuu kestäväksi ja kiinteäksi. Se kestää polkea aikalailla eikä enää poltakaan. Ei ole enää mitään syytä mennä syrjään väistääkseen sitä. Kovana ja kuivana se peittää maata, ja kun laava on hyvin jähmettynyt, ei kukaan ajattele enää sitä kasvillisuutta, minkä se on alleen haudannut.
Niin se oli ja sellaiseksi se jäi. Siksi minä ajattelin nykyään Maudia vähemmän kuin koskaan ennen. Sensijaan olin ruvennut ajattelemaan Harrya. Aivan sattumalta olin tullut keskustellessamme maininneeksi hänen nimensä. Se oli kerrassaan totta, kun sanoin Maudille, että minä tein sen vain siksi, että olisi jotain puhumista, ainoastaan siksi, että meidän keskuudessamme vallitseva hiljaisuus painosti minua. Ja tuo pieni tilaisuus sai minun ajattelemaan Harrya. Hänet minä olin ennen melkein unhoittanut. Mitähän se mahtoi ollakaan, jonka hän tiesi, ja jonka äiti oli vaatinut hänen ilmaisemaan? Ymmärsin aivan hyvin, että nuo rauhoittavat sanat, jotka hän myöhemmin pojalle sanoi, olivat vain tarkoitetut salaamaan minulta sen totuuden, joka hänen kiihkeässä mielenpurkauksessaan oli ensin ilmennyt. Monta päivää oli siitä jo kulunut ja me istuimme jälleen päivällisten jälkeen yhdessä. Harry meni ulos. Maud ja minä jäimme kahden. Nykyään emme vältelleet toisiamme. Olihan minun ja hänen välinsä jo selvitetty. Päivällisaikana oli sitäpaitsi pieni näytös esitetty, muuan noista vähäpätöisistä näytöksistä, joita esitetään vanhempien ja lapsen välillä, ja jossa vivahdukset ja ilmeet kertovat kaikki. Maud oli hieman komentanut poikaa. Äiti oli aivan oikeassa. Hän oli tehnyt jotain lapsellisia varomattomuuksia, ja sehän kuuluu kasvatukseen, että oikaista lasta pikkuasioissakin. Mutta se ääni, jolla hän oli puhutellut Harrya, oli kiusannut minua. Koko asia oli niin vähäpätöinen, etten enää voi muistaakaan mitä se koski. Mutta sen ilmeen, joka oli Harryn kasvoilla katsellessaan äitiään, voin vieläkin nähdä. Hänen katseensa oli surullinen ja kummasteleva, ja siinä oli vielä jotain, jota en voinut ymmärtää. Aivankuin hän olisi ajatellut: "Mitä minä olen hänelle tehnyt? Miksi hän puhuu minulle niin kovasti?" Muuten hän otti äitinsä oikaisun silmiään räpähyttämättä ja tarmokkaasti pidätellen itkuaan. Mutta pöydästä noustuamme hän kiiruhti huoneeseensa. Juuri tuo pieni tapaus sai Maudin ja minun jäämään kahden.
Hiljaisuudessa, joka vallitsi huoneessa Harryn poistuttua, minä huomasin Maudin välttelevän katsettani. Ja lopulta minä kysyin häneltä suoraan:
— Mitä sinulla on pojan suhteen moitittavaa?
— Ei mitään. Onko sinulla taas jotain huomauttamista?
— Minä en tahdo riitaa rakentaa, vastasin. Mutta etkö näe itsekin, että sinä pelotat poikaa? Hänhän on kerrassaan muuttunut sinua, niin, meitä molempiakin kohtaan.
Maud nousi ja alkoi kävellä allapäin edestakaisin lattialla. Hänen kasvojaan minä en voinut nähdä.
— Sinä olet hirveän kummallinen, Karsten, sanoi hän lopulta. Kun näet pikkuseikan, niin olet heti valmis rakentamaan kokonaisen sieluopin tuosta turhanpäiväisestä asiasta. Sinä et näe mitä on olemassa, vaan sinä tahdot nähdä. Tiedätkös, minusta tuntuu toisinaan, että olen koko avioliitossa oloni ajan taistellut ei sinua, vaan harhaluulojasi vastaan. Istuin sanaakaan vastaamatta. Olihan tuossa hänen syytöksessään tottakin. Minä olen sellainen, millaiseksi hän minut silloin kuvasi. Minä tiedän kerrassaan hyvin, että siinä juuri on minun heikkouteni ja minä olen myöskin taistellut luulottelujani vastaan kauvemmin ja voimakkaammin kuin vaimoni koskaan. Sillä se taistelu on vaatinut koko elämäni. Minä tiedän sen aivan hyvin. Mutta minä tunsin samalla kertaa, ettei tuo syytös sopinut tähän. Se hämmästytti minua vain silmänräpäykseksi, ikäänkuin pyyhkäisi kärjen kaikista todistuskeinoista, joita ehkä muuten olisin voinut käyttää. Mutta se ei saanut minua kuitenkaan unhoittamaan sitä, mitä olin nähnyt tai huomiooni ottanut.
Välttelin palata samaan aineeseen ja siksi vastasin sensijaan:
— Eikö koko avioliittomme ole ollut taistelua? Minä korostin sanan "koko". Ja vaimoni ajatteli hetkisen ennenkuin vastasi:
— Melkeinpä koko avioliittomme.
Sitten hän lisäsi siirtyen omituisella tavallaan toiseen asiaan:
— Eikö rakkaus ylimalkaan olekin taistelua? Mitä verisintä. Taistelua elämästä ja kuolemasta? Ja kun taistelu lakkaa, merkitsee se vain, että rakkaus on loppunut.
Taaskin minä vältin palata aineeseen. Sensijaan ajattelin vaimoani, ja kuinka erilainen muita naisia hän oli. Hän oli luonteeltaan kaikessa järki-ihminen ja hänessä ilmeni kaikki intelligentin piirteet. Hän osasi puhua kaikesta, ja hänellä oli jotakuinkin miehen sivistys. Samalla kertaa oli hänen olennossaan jotain tulen luonnonominaisuuksia. Hän voi leimahtaa palamaan, palaa ja sammua. Mutta lämmittää hän ei vain jaksanut kauvan. Mikä hänet oli muuttanut? Kuuluiko hän niihin kummallisiin luonteisiin, jotka vetävät miehiä luokseen ja työntävät heidät sitten pois? Ja oliko se ehkä luontaista hänelle, että häneltä puuttui äidillisyyttä?
Aivan kylmästi minä ajattelin kaikkea tätä, ja kun palvelustyttö lopulta keskeytti meidät kutsumalla minua telefooniin, niin ei keskusteluamme enää jatkettu.
Taistelu oli välillämme loppunut. Rakkaus oli kuollut. Ja tästä tuhkasta kohoaa minulle elämänviehätystä, josta minä nautin vain yksinäisyydessäni.