VII.
Harryhan on kertonut minulle myöhemmin kaikki tyyni. Hän on kertonut sen kummallisilla vertauksillaan ja ilmauksillaan, ja minä tiedän nyt oikein hyvin millainen hänen mielensä silloin oli.
"Vasta kun tiesin äidistä kaikki", sanoi hän, "aloin minä huomata, että sinäkin olit. Ennen en ollut huomannut sinua."
Aivan tyynesti hän sanoi sen minulle kerran. Se oli paljon myöhemmin.
Ja me olimme silloin olleet jo kauvan ystäviä.
"Ennen minä en uskonut koskaan voivani puhua sinun kanssasi", lisäsi hän.
Ja kysyttyäni syytä siihen, sanoi hän vain:
"Sinähän istuit aina huoneessasi. Ja kun tahdoit puhua äidin kanssa, niin minun täytyi mennä ulos."
Harry ei ollut kovin onneton. Hän pelkäsi enemmän sitä, mitä tulisi tapahtumaan. Illoin hän makaili ajatellen enkö minä jonakin päivänä heräisi sokeudestani ja huomaisi jotain. Silloin hän ajatteli, että minä ottaisin aseen ja tekisin äidille jotain pahaa. Ja silloin olisi Harryn pakko auttaa äitiä. Sillä hän pelkäsi sitä kuinka minun silloin kävisi, jos minut otettaisiin kiinni ja tuomittaisiin. Ja hän ei voinut ymmärtää, etten minä nähnyt mitään. Niin pian kuin soitettiin ovikelloa, hän pelästyi. Hän pelkäsi, kun äiti viipyi kauvan poissa, hän pelkäsi, kun äiti oli kahdenkesken minun kanssani, hän pelkäsi nähdessään äitinsä itkevän.
Nyt isä tietää kaikkityyni, ajatteli hän.
Kaikkein enimmän pelotti poikaa se, kun hän huomasi minun alkavan askaroimaan kanssaan. Minä tein sen siksi tähän aikaan, että minun tuli sääli häntä ja siksi, että luulin voivani ilahuttaa häntä yksinäisyydessään. Harry luuli, että minä aavistin koko asian, ja että minä olin ystävällinen ainoastaan siksi, että tahdoin häneltä urkkia tietoja äidistä.
Kuinka paljon ihmeellisiä pikkutapahtumia minä nyt muistankaan! Sydän kutistuu rinnassani niitä ajatellessani.
Esim. eräänä iltana mentyäni odottamatta Harryn huoneeseen ja hän oli yksin siellä. Hän istui pimeässä ja minä luulin hänen katselevan akkunasta ulos. Heikkona varjona näkyi vain pojan pää akkunan heikkoa valoa vasten. En aavistanut vähääkään mitä hän siellä teki. Ja kuitenkin oli koko hänen pienessä olennossaan jotain, joka sai minut hämmästymään. Menin varoin lähelle häntä. Mutta juuri tuo varovaisuus pelästytti häntä yhä enemmän. Niin syvästi oli poika vaipunut ajatuksiinsa, ettei hän huomannut läsnäoloani, ennenkuin laskin käteni hänen olkapäälleen.
Tästä keveästä kosketuksesta pelästyneenä hän lyyhistyi kokoon.
— Miten pimeä täällä on, voin minä vain sanoa. Tämän jälkeen sytytin lampun ja valmistauduin istuutumaan vieressäni olevalle tuolille. Silloin huomasin jotain, joka sai minut hämmästymään. Kirjoituspöydällä olevan valokuvani oli hän asettanut eteensä. Äidin valokuvan hän taas oli kääntänyt akkunaa kohti niin, että takasivu oli huoneeseen päin.
— Mitä sinä teet täällä pimeässä? pääsi minulta.
Sanat tulivat huuliltani, ennenkuin ehdin pidättää niitä. Harry asetti konemaisesti valokuvan takaisin niinkuin se oli ollutkin, mutta hänen kasvonsa muuttuivat veripunaisiksi ja käsi vapisi. Hän ei nähtävästi uskaltanut kääntyä peläten kohtaavansa katseeni.
Harry on myöhemmin sanonut minulle olleensa silloin aivan varma siitä, että minä tiesin kaikki, mutta olin vaiti siitä, koska luulin hänen olevan vain lapsi, joka ei ymmärtänyt mitään kaikesta siitä.
Sehän oli juuri kamalinta, etten minä tiennyt enkä ymmärtänyt mitään. Ja joskin aavistin jotain, niin en tahtonut sitä tunnustaa edes itsellenikään.
Kuitenkin Maudilla oli jo toinen minun tilallani. Hänen nimeään ei lausuta koskaan enää minun kodissani. Veljenä minä häntä olen rakastanut. Hän oli luonani kuin kotonaan. Kun olin poissa, niin hän istui siellä kuin herra omassa talossaan. Jos olin kotona, niin toivotin hänet tervetulleeksi. Harry tiesi sen, palvelustyttö ymmärsi sen. Kaikki tiesivät, paitsi en minä. Siksi voi sellaistakin tapahtua, että Harry tuli eräänä päivänä juosten luokseni ja kysyi hätäisesti:
— Missä äiti on?
— En tiedä, vastasin hänelle. Miksi sinä olet niin kiihdyksissä?
Kesti pitkän aikaa, ennenkuin hän voi vastata.
— Hän on ollut poissa koko päivän, pääsi hänen suustaan vihdoinkin.
Pelkään, että hänelle on jotakin tapahtunut.
Nuot sanat sanottuaan purskahti poika itkuun, hiljaiseen, kamalaan itkuun, joka täristytti hänen ruumistaan päästä jalkoihin saakka.
Minä en voinut käsittää tuota kertomatonta surua noin pienen asian vuoksi. Nyt sen ymmärrän. Hän tiesi, missä äiti oli tai hän ymmärsi sen. Hän oli istunut huoneessaan äitiä odottamassa. Minun luokseni hän ei uskaltanut tulla. Hän istui ja istui vaan levottomana odotellen ja lopulta hän syöksyi sisään kuin kuumehoureinen.
Kun vihdoinkin kello soi ja Maud tuli, silloin hän painautui minuun ja kerjäsi ja pyysi:
— Ethän puhu siitä äidille. Älä sano, että minä olin niin tyhmä ja pelkäsin.
Nyt minä tiedän sen oikein hyvin. Maud oli pelottanut häntä olemaan vaiti, pelottanut pojan rikostoverikseen. Maud kertoi sen minulle kerran myöhemmin — tavallaan.
Se oli vaarallinen aika. Niin, niin. Mutta luonto kehittää meitä ihmisiä monella tavalla. Tai ehkä Jumala puhuu meissä ja johtaa meitä oikeaan? Tämä aika teki Harrystä miehen. Lopulta hän lakkasi pelkäämästä. Minä voin ajatella, että hänen oli pakko jättää pelkonsa. Hänen täytyi revästä itsensä irti siitä, sillä muuten hän olisi sortunut. Vaisto johti häntä, niinkuin meitä kaikkiakin. Hän ajatteli ja ajatteli. Että etsiä joku uskottu, sitä hän halveksi. Juuri noita sanoja käytti hän itsekin sitä minulle kertoessaan. Yksin hän seisoi ja yksin hän taisteli. Lastenkamarin pieni sankari. Ja ehkä tämä ei ole ensinkään niin ihmeellistä. Moni lapsi on nähnyt samallaista. Ja kokemus ei ole aina niin vaikeasti saavutettavaa.
Siksi minä uskon, ja elämä on minulle opettanutkin, että lapsilla on oma seurustelutapansa meidän vanhempien kanssa. Me emme vain yksistään saa ratkaista, mikä kelpaa keskusteluaineeksi meidän ja heidän kesken, mitä heillä on oikeus tietää ja ei tietää. Me täyskasvuiset emme aina saa ratkaista kuinka kauvas luottamus saa ulottua vanhempien ja lasten välillä. Kun minä nykyään seurustelen lasten ja nuorison kanssa, niin en koskaan kysy itseltäni: kuinka paljon he tietävät? Vaan: kuinka kauvas sallii asianomainen minun katsoa nuoreen sieluelämäänsä? Otaksun lasten ajattelevan jokseenkin tähän tapaan: "Isot näkevät mailmansa omalla tavallaan ja meidät he tahtovat pitää sen ulkopuolella. Isot luulottelevat, etteivät he voi puhua meidän kanssamme mistä hyvänsä siitä syystä, ettemme muka jaksa seurata heidän kehittyneitä ajatuksiaan. Se on tyhmyyttä. Me voimme seurata isojen ihmisten ajatuksia niin hyvin, että me heti huomaamme, kun isot kaikessa salaperäisessä viisaudessaan sanovat jotain kiertelevin sanoin, ettemme me muka ymmärtäisi. Silloin isot aivan yksinkertaisesti valehtelevat tai myöskin sanovat puolittain totta. Mutta sellaisella kohtelemisella ei anna yksikään järkevä lapsi pettää itseään. Me taas, me ymmärrämme oikein hyvin, etteivät täyskasvuiset tahdo antaa muille osaa kokemuksistaan; se on jotain hyvin tärkeää, millä he tahtovat narrata meitä. Niin paljon me opimme jo aikasin. Ja me emme tahdo häiritä täyskasvuisia harhaluuloissaan, ettemme mitään ymmärrä. Sensijaan me hankimme omin neuvoin itsellemme kokemusta. Mitä teitä me siihen valitsemme, se on meidän salaisuutemme. Mutta siitä hetkestä saakka, kun huomaamme isojen tahtovan pitää meitä tietämättöminä, asetumme mekin sille kannalle. Isot eivät koskaan onnistu ohjaamaan meitä valon taakse, tahtoessaan salata meiltä jotain elämänsalaisuutta. Mutta meidän onnistuu aina uskotella isoille, ettemme mitään tiedä. Kuka meistä kahdesta on siis viisaampi? Sykkivin sydämin ja mieliharmilla me seuraamme heidän läpikuultavaa peliään, jota he pelaavat kanssamme niin pian, kuin jotain tapahtuu, tai sanotaan, jota me emme saisi ymmärtää. Mutta me emme ilmaise ajatuksiamme. Ja me teemme siksi niin, että isot joskus, kun sitä vähimmän ovat aavistaneetkaan, itse ovat työntäneet meidät luotaan ja opettaneet meidät liian aikaisin kehittämään halveksivaa vaiteliaisuutta. Siksi otamme sen osan, joka meille annetaan ja näyttelemme ylimielisesti mukana heidän julmassa leikissään. Mutta me emme tee sitä pakosta, vaan halveksien täyskasvuisia. Sillä me tunnemme itsemme ylpeiksi siitä, että meidänkin päivämme kerran koittaa. Kun vain jonkun kerran poikkeustapauksessa voimme tehdä sen, niin silloin me iloitsemme sydämestämme ja muutumme sellaisiksi kuin todellisuudessa olemme, myöskin täyskasvuisten suhteen. Se tapahtuu silloin kun tapaamme sellaisen, joka ei ole unhoittanut minkälainen hän itse oli lapsena tai nuorena. Ja siksi lapsellisimmatkin meistä ovat varovaisia silloinkin, kun aavistamme, ettei se ole tarpeellistakaan. Vanhojen epäilykset nuorisosta on tarttunut meihinkin."
Nuorisoa emme voi suojella elämältä. Olemme kyllin sitä koettaneet. Mutta se on yhtä kuin rakentaa pahvista suojelusmuureja hyökyaalloille. Laineet pyyhkäsevät pois kauniin varovaisuus-suojuksemme, ja meidän vikamme on, jos nuoret uupuvat hyökyaallon helmaan. Sillä kasvattajat kuten muutkin ihmiset ovat pelkureita ja pelkuruus on kuolemansynti. Nuoriso ei kiitä siitä meitä.
Enkö uskonut säästäväni Harrya saamasta edes aavistustakaan, että minun vaimoni välit olivat murtuneet? Ja mitä hän tiesikään? Minä häpeän ajatellessani sitä, mutta sokeuttani en häpeä. Sokeuteni oli tähän aikaan ainoa hyvä ominaisuus, jonka sain säilytetyksi. Mutta sen minä tiesin jo Harryn ymmärtävän, ettei kaikki ollut minun ja Maudin välillä niinkuin olisi pitänyt olla.
Siksi minä puhuin eräänä päivänä siitä vaimollenikin ja hän kuunteli minua. Mutta minä voin hyvin huomata, etteivät sanani tehneet häneen sitä vaikutusta, kuin olin niillä tarkoittanut. Minkälaista taistelua Maud silloin taisteli minun kanssani, sitä minä en myöskään tiedä.
Hän katsoi levollisesti minua silmiin ja kysyi vain:
— Mitä sinä tahtoisit minun tekevän saadakseni jotain muutosta tähän elämäämme? Voinko minä saada välimme entiselleen?
Minä pudistin päätäni.
— Et. Mutta etkö voisi olla enemmän kotona? Etkö voisi ottaa poikaa…
— Ei, ei, ei, keskeytti hän minut äkkiä. Minä elän vain kerran. Minulla on vain yksi oma elämä. Minä' en voi uhrata sitä harhaluuloihin.
— Uskotko sen niin varmasti olevan vain harhaluuloa?
-? Tiedänhän sen, keskeytti hän. Sinä kiertelet täällä epäillen, tutkien ja peljäten. Katso asiaa sellaisena kuin se on. Me elämme mitä tuhannet ihmiset ovat eläneet ennen meitä. Minä en voi sortua Harryn vuoksi. Ja hän ei varmaankaan sorru minun vuokseni.
Siihen hän lisäsi levollisemmin:
— Sinähän tiedät kuitenkin, että minä pidän pojasta. Ja hän minusta.
Silloin menetin mielenmalttini ja vastasin ajattelematta:
— En, sitä en todellakaan tiedä.
Hän katsoi poispäin ja sulki silmänsä. Minä tiesin loukanneeni häntä.
Turruttaakseni omaa heikkouttani löin vielä kerran:
— En, uudistin minä. Siihen sinulla ei ole kyllin naisellisuutta.
Silloin hän sanoi minulle niin pilkallisella äänellä, jollaista en ole koskaan häneltä kuullut:
— Sinä et tiedä mitä sanot. Jos ei häntä olisi, en varmastikaan istuisi nyt täällä.
Intohimoni katkeroitti minua samoin kuin vaimonikin ja hetkeäkään arvelematta vastasin:
— Oletko varma, että hän kiittää sinua siitä uhrauksestasi?
Vaimoni kohotti kaksi vapisevaa nyrkkiään minua kohti, aivan kuin hän olisi tahtonut lyödä minua korvalle. Mutta seuraavalla minuutilla makasi hän kumartuneena pöydän yli ja itki niin rajusti, joten en koskaan ennen ole nähnyt hänen itkevän. Mutta itku tuli hillitysti ja hiljaa, aivankuin ihminen, joka ei ole tottunut antamaan tunteilleen valtaa, heittäytyy kerran tunteittensa purkaumisen varaan, jota hän häpeää yli-inhimillisten tuskiensa painon alla.
— Mene, mutisi hän, mene! Ei nyt enempää. Ilveily oli käynyt hänelle inhoittavaksi. Hän oli vähällä ilmaista salaisuutensa.