VIII.
Eräänä iltana istuin tavallista väsyneempänä entisessä kahvilassani, jota ajatuksissani tapasin kutsua kadehdittavaksi pakopaikaksi, jonka olin löytänyt ennen mainitsemastani ravintolasta. Istuin siellä tällä erää tavallista kauvemmin. Sillä miksikäpä menisin kotiakaan? Siellä istuessa tunsin mielenrauhaa. Ajatukset saivat levätä. Kotia mentyäni minun täytyi välttää tapaamasta Maudia, koska hän teki minut levottomaksi. Jo hänen läsnäolonsakin sai koko hermostoni epäkuntoon. En ajatellut sitä enään. Minä tiesin jo asian olevan niin. Ja minä elin aina sen mukaan.
Siksi istuin siellä lukien sanomalehti sanomalehdeltä ja annoin tuntien kulua. Kaasulamput sammutettiin ympärilläni. Istuin yksin viimeisen palavan kaasulampun ääressä silmäillen ajattelematta erään äärettömän suuren sanomalehden ilmoitussivuja. Kello läheni yhtä, kun vihdoinkin tulin kadulle.
Ja nyt minä jouduin seikkailuun, se oli ihmeellinen, kamala seikkailu, jossa sain silloin olla mukana. Muisto siitä voi vieläkin minulle kummitella pitkinä talviöinä pakkasen paukutellessa huoneeni nurkissa ja revontulien tuntureita valaistessa.
Menin suoraan kotia kohti ja kadut olivat kaikkialla tyhjinä. Se oli eräs noista Tukholman talviöistä, jolloin koko kaupunki voi näyttää niin tyhjältä, kuin kaikki asukkaat olisivat kuolleet. Minä kävelin ja kävelin, ja mitä lähemmäs kotiani tulin, sitä enemmän valtasi minut vastenmielisyys. Aivan ihmeellinen vastenmielisyydentunne, ikäänkuin en olisi yksin tai kuin odottaisi minua jokin ikävyys.
Kävellessäni edelleen huomasin jonkun ihmisolennon sukeltautuvan takanani pimeästä esiin ja seuraavan minua toisella puolen katua. Alussa en kiinnittänyt häneen sen enempi huomiotani. Mutta kävellessäni Kardellkadun yli tullakseni portilleni tuntui minusta, että joku seurasi minua aivan askel askeleelta. Vaikka pinnistin kuulohermojani en voinut kuitenkaan kuulla mitään. Nopeimmin askelin kuin oli tarpeellistakaan kiirehdin edelleen, kiersin lukon auki ja käännyin ympäri. Katu oli tyhjä ja mies näytti hävinneen. Menin levollisena eteiseen ja aioin sulkea oven — silloin kuulin äkkiä ratinaa kadulta ja kun vetäsin ovea, niin se ei tullutkaan kiinni. Tunsin heti, että joku oli pistänyt jalkansa oven väliin ja kun katsoin ulos, niin huomasin seisovani aivan vasten kasvoja saman miehen edessä, joka äsken oli minua seurannut.
Tunsin kylmän hien pusertuvan ruumiistani ja varmana siitä, että olin rikoksentekijän kanssa tekemisissä, sanoin lyhyesti:
— Ottakaa pois jalkanne.
Mies ei liikahtanutkaan paikaltaan, vaan vastasi ainoastaan:
— Minä en tiennyt, että se oli tohtori.
— En minä ole mikään tohtori, vastasin suuttuneena.
Mutta mies ei ottanut pois jalkaansa ja ovi ei mennyt kiinni.
Sillä hetkellä muistin Maudin kerran sanoneen: "Sinä joudut aina mitä uskomattomampiin seikkailuihin." Ja samassa silmänräpäyksessä kuulin miehen äänen sanovan:
— Jos ei herra ole tohtori, niin herra on kuitenkin ihminen.
Astuin katukäytävälle ja koetin äkkiä rahakukkaroani. Mutta mies teki vastustavan liikkeen.
— Minä en ole kerjäläinen. Ja enkä ole ryövärikään, lisäsi hän nauraen.
Se äänensävy, jolla mies lausui nuo sanat, teki minut uteliaaksi. Lähemmin katsottuani häntä huomasin hänen kasvonsa liikkuvan hermostuneesti ja koko hänen ruumiinsa tärisevän. Kaasulyhdyn himmeässä valossa tekivät hänen kalpeitten kasvojensa ilmeet mitä pöyristyttävimmän vaikutuksen, jollaista tuskin voi kuvitellakaan.
Olin väsynyt ja entinen hermostumiseni kiusasi minua, jonka vuoksi puhuin tavallista kovemmin.
— Tehän olette seurannut minua koko matkan…
Hän pudisti päätään.
— En, en, vastasi hän. Minä en ole seurannut tohtoria.
— Ettekö ole? Muuten en ole mikään tohtori, olenhan sen jo sanonut.
Hän ei näyttänyt ymmärtävän minua.
— En, uudisti hän konemaisesti. Tulin juuri nyt.
Käännyin osoittamaan Sturekadulle päin.
— Ettekö tule tuoltapäin? Miehen kasvot ikäänkuin jäykistyivät kysyessäni.
— En tiedä, vastasi hän. Tiedän vain, että tulin juuri nyt.
— Mitä tahdotte sitten? kysyin.
— Herran täytyy Jumalan nimessä seurata minua. Muuten hän kuolee.
— Ketä tarkoitatte?
— Vaimoani. Puhuja oli työmies ja viimeset sanat tulivat kuin huokauksena, joka pääsi omantunnon tuskan pusertamasta rinnasta. Pitkänä, laihana ja avuttomana hän seisoi edessäni, ja epämääräisessä lyhdyn valossa väikkyivät hänen kasvonsa minulle aivankuin valopilkkuna pimeässä. Hänen äänensä oli niin rukoileva ja samalla kertaa niin epätoivoinen, etten tullut häneltä edes kysyneeksikään sen enempää. Annoin eteisenoven painua kiinni. Samassa kun mies näki sen, ojensi hän itsensä, aivankuin lukon napsahdus olisi antanut hänelle joustavuutensa takaisin.
— Tulkaa! sanoi hän lyhyesti. Koetin vielä kerran tutkia lähemmin asiaa.
— Jos vaimonne on sairaana, niin meidän täytyy telefonoida lääkäriä.
— Ei, kuiskasi hän, ei, ei lääkäriä. Se on jotain aivan toista, katsokaas. Sanoinko hänen kuolevan? Ei, hän ei kuole? Se on jotain aivan toista. Minä en voi olla yksin, sitähän se vain on.
— Ja silloin käännytte te aivan kerrassaan tuntemattoman henkilön puoleen!
Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän vetäsi partaansa. Eleistä ja katseesta ilmeni lapsen avuttomuus.
— Niin kait se on, vastasi hän. Tuo ajatukseton vastauksensa puhui enemmän kuin kaikki hänen selityksensä. Vastaamatta nyökäytin hänelle päätäni ja jatkoimme matkaamme Humlegårdin poikki. Aivan kuin hypnotiseerattuna minä seurasin miestä. Tuo salaperäinen seikkailu ei herättänyt edes minkäänlaista pelontunnelmaakaan minussa. Niin luonnollisen tarpeelliselta se tuntui, aivan kuin kaikki olisi kuulunut asiaan.
Käännyimme erästä Tukholman kaupunginosaa kohden, jota sanotaan Siperiaksi. Kaupunginosa toisensa perästä hävisi taaksemme pimeyteen, kerta toisensa perästä käännyimme sivukaduille, ja seuratoverini puhui koko ajan. Hän oli hirveän kiihtynyt, joka omituisella tavalla teki minut levottomaksi. Hän käveli kovaa, vahva vaatetukseni vaivasi minua ja hiki valui jokapaikasta ruumiistani. Koko ajan soi miehen sanatulva korvissani. Hän kumartui, ikäänkuin hän olisi pelännyt puhuvansa liian kovaa.
— Työmiehen on vaikea suoriutua asioistaan, kun kuolema tempaa jonkun hänen omaisistaan. Te toiset ette voi sitä kuvitellakaan. On niin paljon puuhattava ja hankittava. Tarvitaan arkku, ruumisvaunut ja hautajaisvieraille jotain tarjottavaa. Tarvitsisi rahaa ja meillähän ei ole koskaan sitä. Parhaimpinakin aikoina on niin vaivaloista päästä viikosta toiseen. Mistäpä ottaisimme muualtakaan varoja? Sitten tulee vielä suruja, nähkääs herra. Ja mitä raskaimpien surujen painostamana täytyisi tehdä työtä, työtä, työtä. Ei mitenkään käy päinsä lakata työstä hetkeksi huoahtaakseen. Se ei käy. Silloin saa kuolla nälkään. Ja nekin, jotka elävät työmiehen päiväpalkasta, saavat kuolla nälkään. Muut ihmiset voivat olla vapaana, sulkeutua huoneeseensa suremaan, matkustaa ulkomaille huvittelemaan. Kun heille tulee suruja, niin heille on kaikki luvallista ja mahdollista.
Hän seisahtui ja hengitti syvään.
— Tehän sanoitte, ettei hän kuole, keskeytin hänet.
— Ei, ei, myönsi hän. Ei hän kuolekaan. Mutta sitä tulee ajatelleeksi niin paljon.
Hän nauroi kauvan tukehtuneesti ja kammottavasti. Sitten hän tarttui vasemmalla kädellään takinkaulustaani ja hymyili väsyneesti ja kalpeasti.
— Tiedän kyllä, miten se on, jatkoi hän. Minä olen syntynyt maalla ja isäni oli herrastalon kuski. Muistan vielä, vaikka silloin olin lapsi, kun vapaaherratar kuoli, miten hänet haudattiin. Minä muistan kuinka ihmiset puhuivat paroonin surusta ja kuinka hän ei voinut olla kotona. Siksi hänkin matkusti pois ja viipyi koko vuoden matkallaan, ennenkuin tuli takaisin. Kaikki minä muistan, mutta kaikkein selvemmin minä muistan, kun näin hänen silloin matkalta palatessaan ensi kerran. Olin avannut veräjän isännälleni ja seisoin lakki kädessä odottaen, että hän heittäisi lantin minulle, jonka hän tekikin. Oi, oi, oi! Hän oli aivan entisen näköinen, Ja niin lapsi kuin olinkin, huomasin sen ja se tuntui minusta ihmeelliseltä.
Hän löysäsi kätensä takkini kaulustasta ja meni vitkalleen eteenpäin, aivankuin hän olisi kävellyt sitä hitaammin mitä lähemmäs me saavuimme hänen kotiaan tai köyhää nurkkaa, kuten hän sitä kutsui. Minä olin aivankuin sidottu tuohon kummalliseen mieheen. Niin syvä oli hänen surunsa ja niin liikuttavan avuttomalta hän tuntui minusta puhua rupatellessaan. Ikäänkuin en olisi voinut häiritä häntä, vaan antaa yöni kulua turhaan hänen seurassaan.
Nyt hän vaikeni hetkeksi, ja silloin tuntui aivankuin hän olisi itsekseen nauranut samaa matalaa, äänetöntä nauruaan, joka sointunsa puutteen vuoksi vaikutti monta kertaa kamalammin.
— Nyt juuri minä muistan sen näyn, alkoi hän jälleen. Te, joka olette vanhempi mies — sillä sitä te kuitenkin olette? — tiedätte, kuinka se käy päinsä, että sellainen voi aivankuin tapahtua uudelleen ja kummitella muistissa monen vuoden perästä? Se on omituista minussa. Minulla on niin paljon, joka palautuu muistiin. Minä olen ulkotyöläinen. Ja minä olen ajatellut toisinaan, että kaikki johtuu juuri siitä. Ulkotyöläisellä ei ole koskaan vakinaisia tuloja. Ajatelkaahan, ei koskaan. Jonkun ajan ansaitsee hieman ja silloin pitäisi kai säästää. Kuitenkin ajattelee niin, nähkääs. Mitäpä siitä. Ikäänkuin joku kuiskuttaisi korvaan: "Odota vaan! Odota vaan! Tänään sinulla on ravintoa. Huomenna sinulla ei ole mitään." Kuitenkaan ei tule koskaan säästämisestä mitään. Kaikki minkä mies ansaitsee kuluu myöskin. Vaimo, lapset ja koti kuluttaa sen. Täytyy ostaa vaatteita, huonekaluja ja muuta sellaista. Aina puuttuu jotain. Ja sitten täytyy lunastaa tavaroitaan pantista. Ja koko ajan huutaa korvaan: "Odota vaan! Jonakin kauniina päivänä se loppuu!"
Tähän seisahtui hän ja nojasi varovasti selällään erästä avonaista porttia vasten. Tulimme eräälle aivan nokipimeälle pihalle, johon ei mistään tuikahtanutkaan valoa. Ainoastaan korkealta toiselta puolen pihaa muutamasta kaivonkehystä muistuttavan sivurakennuksen akkunasta tuikutti seinäkulmaukseen heikko valo.
— Tuolla yläällä se on, kuiskasi hän. Mutta sinne ei ole meidän vielä menemistä.
— Mitä te sillä tarkoitatte? keskeytin minä hänet toisen kerran. Hänen käytöksensä, eleensä, ilmeensä ja ihmeellinen puheensa herätti minussa selittämätöntä kauhuntunnetta. Mennään niin pian kuin mahdollista. Ehkä vaimonne on vielä pelastettavissa, mutta jos viivymme, niin tulemme liian myöhään.
— Luuletteko niin? myönsi mies epäilevästi. En usko, että häntä voidaan pelastaa. Häntä yhtä vähän kuin minuakaan. Mutta täytyyhän koettaa tehdä kaikkensa rauhoittaakseen omaatuntoaan, kun kaikki kerran on ohi. Siksi minä tahdoinkin tuoda tohtorin. Minulla on rahaa. Kyllä minä tohtorin maksan.
— Enhän minä ole mikään tohtori, keskeytin minä hänet epätoivoisena.
Mies katsoi minua taas hyvin uteliaasti. Sitten näytti, aivankuin hän samassa silmänräpäyksessä olisi muistanut jotain erikoista. Hän kuiskasi salaperäisesti korvaani:
— Minä soitin erään tohtorin ovikelloa. Mutta en uskaltanut odottaa, kunnes joku olisi tullut avaamaan. Silloin minä juoksin piiloon, juoksin kadulta kadulle, kunnes tapasin herran.
Hän otti hatun päästään, ikäänkuin vilvoitellakseen, ja minä huomasin pimeänhämystä hänen olevan paljaspäisen.
Päälaki kiilteli pimeässä ja hänen silmänsä loistivat kuin mielipuolen.
— Kuulkaa, ystäväni, sanoin minä. Täällä ei ole lääkäriä. Ja rahasta ei tule puhettakaan, jos olette senvuoksi levoton. Sallikaa minun mennä nyt. Jos odotatte tunnin kotonanne, niin minä huolehdin siitä, että lääkäri tulee tänne.
— Ei ei, keskeytti hän joutuin. Sitä tarvitaan. Rahaa tarvitaan. Mutta teidän täytyy odottaa vähän. Minulla on niin paljon teille sanomista. Ja olenhan vain niin vähä ehtinyt vasta sanoa.
Hän kumartui ja kuiskasi huulensa oikein korvaani painaen:
— Onko herra koskaan nähnyt neurastenista työmiestä?
Vetäydyin äkkiä taapäin. Olin kohdannut sellaisen katseen, joka tuntui pistävän suoraan minua silmään. Samalla kertaa kummastelin tuota tieteellistä sanaa työmiehen suusta kuultuna.
— Minä ymmärrän, että te ette koskaan ole nähnyt sellaista, jatkoi hän. Neurasteninen työmies — se olen minä. Ei kukaan muu kuin minä. Moni muu kuin minä. Satoja työmiehiä. Tuhansia työmiehiä. Työmiehiä ja ei-työmiehiä. Ehkä kaikki ihmiset, kun oikeen ajatellaan. Te olette oppinut mies, jos ette olekaan tohtori. Kun olen jo sanonut niin paljon, niin minä tiedän teidän ymmärtävän minua.
— Tulkaa nyt!
Sitten hän meni verkalleen erästä kaitaa porraskäytävää ylös, joka johti nukkuvien asuntojen ohi taaimmaisiin huoneustoihin. Tarttuen lujasti kiinni käsivarrestani, estääkseen minua karkaamasta, veti hän minua jälessään eteenpäin pimeässä porraskäytävässä.