IX.
Seisoimme vierekkäin hyvin kapeassa huoneessa, jonka seinät olivat aivan alastomat. Voisipa sanoa, että se oli melkein tyhjä. Näytti kerrassaan siltä, ikäänkuin jokainen pieninkin esine, jonka voi irti saada, olisi kannettu pois tuosta alastomasta, likaisesta huoneesta. Akkunan lähellä olevassa vuoteessa makasi nainen hiukset hajallaan ja silmissä kuolleen murtunut ilme. Ei ollut aikaa edes sulkea hänen silmiään. Näin kohta ensi silmäyksellä, että hän oli kuollut.
— Hiljaa, sanoi mies ovelle tultuamme. Hiljaa! Älkää herättäkö häntä.
Käännyin ympäri ja sanoin hänelle heti mitä ajattelin. Ihmeekseni en huomannut hänessä hämmästyksen tai surun ilmettäkään. Hänen katseensa kohtasi minun katseeni, ja siinä katseessa oli tutkivan terävä ilme, joka sai minut epäilemään jotain eriskummallista tapahtuneen.
— Voitteko aavistaakaan, mihin tautiin hän on kuollut? kysyin häneltä.
— Se on vaarallista arvata sitä, vastasi mies. Sitten hän ojensi vartalonsa ja sanoi raa'alla konemaisella äänellä:
— Olen unohtanut esitellä itseäni. Minun nimeni on Johansson, Karl Axel
Johansson, ulkotyöläinen.
Nyökäytin päätäni vastaukseksi. Sanat kuuluivat niin repivän kammottavilta kuolleen läheisyydessä vallitsevassa hiljaisuudessa. En ymmärtänyt vähääkään miksi mies oli houkutellut minut mukaansa tai mitä hän minusta tahtoi. Sanaakaan sanomatta lähestyin vuodetta ja suljin kuolleen silmät. Kun ne menivät kiinni, kuulin takaani aivankuin hiljaista nyyhkytystä. Mutta kun katsoin miestä, kääntyi hän välinpitämättömästi minuun päin ja melkein tunteeton ilme kasvoillaan sanoi hän kerrassaan erilaisella pehmeällä äänellä:
— Se on parasta, että hän on kuollut. Uskotteko sen herra?
— Hänelle itselleen ehkä, vastasin minä.
— Meille molemmille, sanoi mies varmasti. Sitten hän meni vuoteen luo, ja samassa kun hän melkein väkivallalla työnsi minun pois sen luota otti hän tuolin. Ja ennenkuin ehdin ajatellakaan istuin samalla tuolilla ja edessäni seisoi tuo kummallinen mies itkien kuin lapsi. Minun oli aivan mahdoton ratkaista, josko hän tunsi itsensä onnettomaksi tai mielensä muuten oli murtunut.
Istuin ja ajattelin tätä kaupunkia, jossa olin asunut niin kauvan, ja jossa kadut ja iloinen ihmiselämä alinomaan olivat kuiskailleet korviini kummallisia kertomuksiaan. Ei yksikään niistä muistuttanut tätä. Onkohan siksi, että itse olet ollut liian onnellinen, joka on estänyt sinua näkemästä mitään tällaista tapahtumaa? kysyin itseltäni.
Pitkään aikaan en voinut sanoa mitään. Mutta kun vihdoinkin koetin lausua pari tavallista sisällyksetöntä sanaa, joilla me ihmiset koetamme pysytellä itse sekaantumasta toisen tuskaan, lakkasi mies itkemästä, ja hän alkoi levollisella ja selvällä äänellä, aivankuin ei olisi mitään tapahtunut, jälleen puhumaan:
— Minä valehtelin siellä herran portilla, kun sanoin vaimoni olevan kuolemaisillaan. Hän oli kuollut jo, kun täältä lähdin. Minä tiesin sen aivan hyvin. Lääkärin ei tarvinnut sanoa sitä minulle. Eikä kenenkään muunkaan. Se oli vain hulluutta, kun soitin sen tohtorin ovikelloa. Minä tiesin sen myöskin oikein hyvin. Siksi minä juoksinkin.
Hän naurahti ja jatkoi:
— Ei mikään tohtori voi häntä enää pelastaa. Minä valehtelin, kun sanoin olleeni tohtoria hakemassa. En ollut ketään hakemassa. Menin ulos siksi, etten voinut olla yksin täällä. Kun tapasin herran, olin jo kävellyt kaksi tuntia ulkona sateessa. Minä en voinut tulla kotia. Sillä minä pelkäsin olla yksin. Minä pelkäsin, että poliisi ottaisi minut.
— Poliisi? keskeytin minä. Mitä poliisilla tässä on tekemistä?
Katsoin äkkiä edessäni olevaan mieheen aivan toisilla silmillä kuin ennen. Mutta minä nousin tuolista, tuijotin yhä edelleen kääntymättä edessäni seisovaan mieheen.
— Poliisilla ei ole tässä kerrassaan mitään tekemistä, vastasi mies. Ei vähintäkään. Mutta poliisi sekaantuu niin helposti köyhän asioihin tavalla, jota ette tunne. Voisinpa kertoa siitä teille paljon, minä, jos vaan tahtoisin. Mutta se ei kuulu tähän. Minä tulin vain vahingossa sanoneeksi tuon sanan. Me puhumme niin paljon, neu-ras-te-ni-set.
Hän sanoi tuon sanan irvistäen, aivankuin olisi vapauttanut itsensä jostain äärettömän painavasta taakasta sylkemällä sen sanan ilmaan.
— Minä olen lukenut kerran sellaisista. Ja sitä en voi koskaan unhoittaa. Se sopi nimittäin juuri minuun. Jokainen lukemani sana sopi minuun itseeni.
Mutta nyt minä keskeytin hänet vakavasti.
— Kuulkaa nyt minua, aloin minä. Te olette liian kiihtyneessä mielentilassa. Te olette avun tarpeessa. Te ette voi jäädä yksin kuolleen kanssa. Te tarvitsette lepoa. Seuratkaa minua jälleen ulos. huolehdin kyllä siitä, että pääsette rauhalliseen paikkaan yöksi. Ja huomenna…
Mies huitoi molemmin käsin ilmaa ja vastasi tarmokkaalla äänellä.
— Rauhallinen paikka. Köyhällä on vain yksi rauhallinen paikka. Ei. Se ei käy laatuun. Sitäpaitsi vaimoni sitä ei salli koskaan.
Tahdoin palata jälleen asiaan, josko kuulin oikein ja kysyin siksi:
— Kuka?
— Vaimoni, nähkääs, tuli vastaus. Tai hän, joka oli vaimoni. Kukapa muuten?
Sitten hän nojautui väsyneenä sammunutta liettä vasten ja pienen lampun valossa muodostui hänen kumaraisesta niskastaan ja seljastaan niin pitkä varjo, että se ulottui aina vuoteeseen saakka.
— Herra, älkää menkö vielä, sanoi hän. Älkää menkö. Olenhan minä kuitenkin ihminen, minä niinkuin tekin. Kukaan ei ole herraa ennen niin sydämellisesti pyytänyt jäämään kuin minä nyt.
Vaikenimme molemmat, ja pitkään aikaan ei kuulunut muuta ääntä kuin tuon vieressäni seisovan murtuneen miehen raskas hengitys. Olin väsynyt, mutta en voinut riuhtaista itseäni erilleen hänestä. Tuon rikollis-raukan koko olento oli niin epätoivon vallassa, ettei minulla ollut sydäntä häiritä häntä. Sillä siitä, että hän oli tavalla tai toisella rikollinen, tulin yhä enemmän ja enemmän varmemmaksi. Kuitenkaan hänessä ei ilmennyt vähintäkään sellaista, joka olisi tehnyt minut levottomaksi oman turvallisuuteni suhteen. Ja uneni olin jo aikoja sitten menettänyt.
Auttaakseni hänen ajatuksiaan häiritsin vihdoinkin hiljaisuutta kysymällä:
— Mitä te tarkoititte kutsuessanne itseänne neurasteniseksi työmieheksi?
Puhuteltu nousi säikähtäen suoraksi kumara-asennostaan. Liedeltä hän oli luisunut vieressään olevalle tuolille ja kun hän katsoi minua silmiin, muistutti hänen katseensa sellaisen henkilön katsetta, joka on äkkiä herätetty raskaasta unestaan.
— Meidän päivinämme on niin paljon teorioja, alkoi hän, ja monta on johdettu harhaan. Siellä makaa nainen, joka on kuollut. Hän oli vaimoni eikä meidän välimme ole koskaan olleet huonot. Teidän täytyy se uskoa, vaikka koko mailma tulisi ja sanoisi teille toisin. Onhan ihmisiä, jotka aina ajattelevat pahaa eivätkä koskaan näe muuta kuin mikä on huonoa. Sellaiset ihmiset ovat voineetkin kertoa, että minä join ja löin vaimoani, että lapset täytyi viedä isoäidin luo, ettei heidän tarvitsisi nähdä kaikkea sitä pahaa elämää, jota täällä pidettiin. Sellaisilla ihmisillä on pahat silmät, ja pahat silmät ovat katsoneet meitäkin.
Hänen puhuessaan tuntui siltä, aivankuin toiset ajatukset, kuin mistä hän nyt puhui, olisivat liikkuneet hänen aivoissaan. Hän nousi äkkiä tuoliltaan ja näytti siltä kuin hän olisi aikonut mennä vuoteen luo. Se mahdollisuus herätti minussa kauhua. Hänen eleistään sain varman käsityksen, että sinne kätkeytyi jotain, jota hän tahtoi näyttää minulle. Minä olin pelottavassa jännityksessä. Mutta oli mahdotonta ajatella jouduttaako miestä tai kerrassaan estää hänen aikeensa. Joka hermo jännitettynä minä seurasin jokaista hänen ilmettään, jokaista elettään ja jokaista sanaansa.
Sensijaan, että hän olisi mennyt vuoteen luo, käveli hän huoneen läpi ovelle ja nojautui sitä vasten. Sitten hän nyökäytti päätään aivankuin rauhoittuneena minulle ja alkoi uudestaan:
— Tämä on köyhä talo, saatte uskoa herra. Täällä asuu ihmisiä katosta lattiaan. Niitä voi olla satoja tai tuhansia. Minä en ole koskaan niitä laskenut. Olen kyllä koettanut laskea. Olen kirjoittanut muistiini ne, joitten olen nähnyt asuvan tässä talossa. Mutta siitä ei tule koskaan loppua. Ne ovat huonoja ihmisiä kaikkityyni. Joko heitä on rangaistu tai näyttävät he sellaisilta, jotka voivat tulla rangaistuksi milloin hyvänsä. Täällä on miehiä, naisia ja lapsia. Lapsista minä en tahdo puhua. Oi, millaisia paheita minä olen nähnyt, minkälaisia näytelmiä Ja millaista kurjuutta! Minä voin nähdä nyt teistä, että te luulette minun valehtelevan, ja että minun aivoni ovat häiriytyneet. Niin ne ovatkin. Ja tiedättekö miksi? Niin, siksi, että en ole koskaan nähnyt muuta kuin mitä tässä talossa saa nähdä, ja siksi, että te olette pyytäneet minun selittämään. Taivasten Jumala, mitä se tahtoo sanoa: selittää? Osaatteko te selittää miksi kävelette jaloillanne eikä käsillänne? Näettekös, te ette osaa! Ja kuitenkin tahdotte te minua selittämään, mitä tarkoitin sanoillani, kun sanoin olevani neurasteninen työmies. Kuulkaa minua, te, joka ette ole neurasteninen. Sillä te ette kai, kun kaikki selviää, ole samanlainen kuin minä? Tuhansia vuosia ovat ihmiset ponnistelleet selittääkseen mailmaa ja itseään. He ovat kirjoittaneet kirjoja ja pitäneet puheita. He ovat raadelleet toisiaan petojen lailla siksi, ettei toinen tahdo uskoa toisen selitystä. He ovat käyneet sotaa siitä, ettei kenenkään muitten selitys ole oikea kuin vain heidän. Mutta mitäs se on auttanut? Onko meidän aikanamme sellaista, joka on kaikkein arvossapidetyin, kuin koskaan on ollut olemassakaan, yksi ainoa ihminen, joka tietäisi niin paljon, josko Jumala todella on olemassa. Onko sellaista ihmistä? Vastatkaa, herra, vakavasti minulle, onko sellaista? Hänen luokseen minä tahtoisin mennä ja rukoilla häntä, ettei hän valehtelisi minulle niinkuin kaikki muut ovat tehneet. Minä en pyydä iankaikkista elämää. Minä en edes tahtoisikaan sellaista. Eikö tämä lyhyt elämä, minkä olen elänyt, ole ollut kyllin pitkä ja lahjoittanut minulle kyllin kurjuutta? Mutta Jumalan minä tahtoisin olevan. Sillä Jumala jakaisi oikeutta. Ja oikeutta minä tarvitsisin. Kaikki ihmiset tarvitsevat oikeutta. Mutta kukaan ei saa. Hän hengitti syvään ja kohotti kätensä kattoa päin, aivankuin olisi puhunut suurelle väkijoukolle. Hänen hoikassa olennossaan kapeine kasvoineen, joista pistihe imekkeisestä parrasta esiin suuri kyömynenä, oli jotain kamalan koomillista.
— Kuinka te sitten voitte pyytääkään, että minä voisin selittää teille omasta minuudestani? jatkoi hän levollisemmin. Onko minun helpompi selittää pientä arvoitustani kuin mailman suurta arvoitustaan? Huomaatteko kuinka ajattelemattomasta te kysytte ja miten tavattoman paljon te pyydätte sellaiselta köyhältä kuin minä olen?
Hän veti henkeä. Mutta vain silmänräpäyksen. Seuraavalla sekunnilla hän kumartui päin ja kuiskasi:
— Minä en osaa selittää mitään, mutta voinhan kertoa. Olisinpa vain saanut oppia muutakin kuin ainoastaan kiviä hakkaamaan, niin minäkin osaisin kirjoittaa kirjoja. Kirjatkaan eivät selvitä mitään, mutta ne kertovat paljon. Aivan kuin minäkin. Tiedättekö minkälaista täällä on talvella? Pakkanen tulee ja kadut ovat pimeitä. Katulyhdyt valaisevat vain ihmishautoja täällä, jossa me toisiamme polkien etsimme leipää, ikäänkuin emme tietäisi, että elämme vain kuollaksemme. Sitten alkaa jää vaikuttamaan, pakkanen ja sade muodostavat jäätä. Ja silloin loppuu työ, nähkääs. Sen tietää ilman kertomattakin. Kun on ollut sellaisessa mukana muutamia vuosia, niin silloin tietää, että nyt tulee työttömät kuukaudet, ne kuukaudet, jolloin köyhän täytyy elää tyhjästä. Silloin mennään köyhien hyväntekijän luo, jolla on panttilainakonttoori. Hän ottaa vastaan kellon ja juhlavaatteet, posliiniastiat ja sänkyvaatteet. Se käy kun tanssi. Kaikki mitä talossa vain on otetaan vastaan talvisäiliöön.
Mutta koti tulee tyhjäksi. Päivä menee ja toinen tulee. Yhä vain odotetaan pitkien kuukausien loppuvan ja orjuuden alkavan uudestaan. Onhan sitä, saakeli vieköön, vapaa työmies. Vapaa siksi kunnes kutsumus kuuluu ja määrää lakon alkaneen. Silloin ollaan mukana, kuulkaahan herra. Ei siksi, että minä uskoisin siitä mitään voitettavan. Mutta mukana täytyy kuitenkin olla. Sillä se on kaikessa tapauksessa eräänlaista taistelua. Ja taisteluahan tarvitaan, ettei tappaisi itseään liikunnan ja raittiin ilman puutteessa. Mutta kevään tultua saa luvan alkaa uudestaan. Ja ne, jotka ovat jaksaneet päästä talven yli, menevät taas köyhäin hyväntekijän luo, joka on ottanut heidän omaisuutensa säilöönsä. Vähitellen poimii omansa takaisin, ja maksaessaan noita hyväntekijän pieniä sinisiä lappuja tehdään työtä ja nähdään nälkää, nähdään nälkää ja tehdään työtä. Ja sellaista täytyisi koettaa unhoittaa. Niin, niin. Unhoittaahan sen toisinaan. Se on arvoitus, kaikkia muita suurempi arvoitus.
Mies vaipui jälleen tuolille ja sanat tulvasivat hänen huuliltaan, aivankuin hän olisi unhoittanut, että hänellä oli kuulija.
Mutta kun on sietänyt sitä vuoden, kaksi, kolme vuotta, niin silloin sitä ei enää voi unhoittaa. Silloin tulee parhaimpaan aikaan nälän pelko. Nälän pelko, työttömyys ja itsemurha-ajatukset. Sillä mies tulee ajatelleeksi tappaa itsensä, kun ei ole työtä. Mitäpä muutakaan ajattelisi? Jumalaa ei vain kuulu. Lakkaamatta sairaana sielultaan päivä päivältä, yö yöltä. Nukkuakaan ei saata. Se käy niin kauniisti, että se, joka tekee työtä, tulee väsyneenä kotiinsa, syö kylläkseen niukkaa, mutta terveellistä ruokaa ja menee rauhassa nukkumaan kootakseen voimia huomisen päivän työhön. Minä olen maannut vuoteellani ja kuullut heidän hiljaa hiipivän ympärilläni, etteivät häiritsisi minua, kun luulivat minun nukkuvan. Minä en nukkunut. Ummistin vain silmäni päästäkseni näkemästä. Ei vaimoni eikä lapset voineet tietää, että minä makasin vain puserrellen nyrkkejäni ja taistellen itseni kanssa nälänhorroksissa, estääkseni itseäni syöksymästä ylös ja raivoissani lyömästä heitä murskaksi joka ainoaa. Minä olen vihannut heitä samoin kuin itseänikin. Ja se tahtoo sanoa paljon. Olispa vain ollut joku, jota olisin voinut lyödä, niin olisin sen tehnyt. Itkenyt itse katuen jälestäpäin? Minä kyllä uskon sen. Mutta lyönyt minä olisin.
Miehen puhuessa minä katselin ympäri huonetta. Minusta tuntui, aivan kuin nuo seinät rumine, halpoine seinäpapereineen olisivat sulkeneet minut suojiinsa jo monta viikkoa. Tietämättäni syöpyi jokainen yksityiskohtakin tuosta huoneesta muistooni. Vielä tänä päivänäkin voin nähdä silmissäni seinäpaperien kuvat vinoine neliöineen ja tummanvihreine kukkineen. Päätin olla häiritsemättä tuota miesraukkaa. Kun ihminen on niin kiihtyneessä mielentilassa, voi toinen hyödyttää häntä paraiten vain vaikenemisellaan. Minä tiesin sen. Mutta tuon vieraan kiihtynyt mielentila valtasi minutkin lopulta. Tahdoin päästä vapaaksi tuollaisista vaikutelmista ja mennä pois. Siksi keskeytin hänet äkkiä kysymällä: — Eikö teillä koskaan ole ollut tilaisuutta purkaa tunteitanne? Tai kuten te sanotte — lyödä? Te olette sitäpaitsi oikeassa siinä, että sellainen voi keventää.
Mies katsoi hämmästyneenä minua. Hänen kasvonsa muistuttivat taas uneksijan kasvoja. Sanaakaan vastaamatta hän meni vuoteen luo ja riuhtasi peitteen pois.
Sanomattomaksi kauhukseni huomasin lakanan olevan veressä, ja vaikka sisäinen aavistukseni oli koko ajan sanonut, ettei tuo tuolla makaava nainen ollut kuollut oikein luonnollisella kuolemalla, ja että mies todennäköisesti oli vaimonsa murhaaja, ja koko hänen kummallinen käytöksensä ei merkinnyt muuta kuin puolihullun ihmisen välittömästi rikosta seuraavaa epätoivoa, joka läheni mielenhäiriöä — vaikuttivat hänen sanansa kuitenkin ja se, mitä näin, minussa kamalan hämmästyttävästi. Samassa hyppäsin ylös tuoliltani, ja me molemmat elävät katsoimme toisiamme silmästä silmään, aivankuin olisimme odottaneet kumpi meistä ottaa ensi askeleen ja tarttuu toistaan kurkkuun.
Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hämmästykseni hävisi. Edessäni oleva kuva näytti minusta äkkiä luonnolliselta, yksinkertaiselta ja jokapäiväiseltä. Juuri senvuoksi se muuttui niin paljon kauhistuttavammaksi.
— Miksi olette tuon tehneet? kysyin äärettömän jännittyneenä.
Odotin saada kuulla selityksen arvoitukseen, selityksen koko tuon miehen kohtaloon, selityksen hänen käsittämättömään puheeseensa, jolla hän oli yli tunnin täyttänyt korvani.
— Miksi? uudisti hän soinnuttomasti.
Näytti aivankuin hänelle juuri nyt olisi juolahtanut mieleen, että sellaistakin voi selittää. En ole koskaan nähnyt ihmiskasvoissa niin toivotonta kykenemättömyyden ilmettä kuin hänen kasvoissaan oli vastausta etsiessään. Aivankuin olisin seisonut katsellen kasvoista kasvoihin itse rikoksen arvoitusta ja tuntenut, että se on ratkaisematon arvoitus. Se ei ole kyllä, ettei mitään vastausta löydy kysymykseen: miksi, joka pääsee meidän kaikkien suusta, silloin kuin rikos on tapahtunut. Koko kysymystä ei ole ensinkään olemassakaan. Asiaan kuulumattomat, lähimmäiset ja kaikki muut voivat kysyä miksi. Hän, rikoksentekijä ei kysy itseltään miksi, eipä tiedä koko kysymystä olevan olemassakaan. Kaikki on hänelle vain välttämätöntä, ehkä syvin välttämättömyys, mitä on olemassa.
Ainoastaan sellaisia rumia rikoksia, jotka tehdään voiton tai koston himossa, sellaisia voidaan selittää. Ja kuitenkin…
Mutta se riittäköön tästä.
Vaikka tiesin, että se oli hulluutta, uudistin kuitenkin kysymykseni. Ja niin tehtyäni minä näin selvästi kuinka hänen ajatuksensa työskenteli tuskaisesti etsiessään vastausta. Minusta tuntui, aivan kuin olisin kysymykselläni jollain tavalla tehnyt hänelle sanomattoman pahaa, herättänyt hänet ehkä tuosta uneksijan varmuudesta, jonka vallassa hän äsken oli ja joka oli salaisia teitä johtanut hänet jonkinlaiseen selvyyteen.
Äkkiä hän tuijotti minuun terävästi ja läpitunkevasti ja sanoi:
— Miksi olen sen tehnyt? Senhän minä olen jo aikoja sitten sanonut.
Enhän minä ole tuntikauteen muusta puhunutkaan.
Ennen hän oli ollut epätoivoinen ja levoton, ja kuitenkin koko hänen olentonsa oli jollain tavalla hillitty, joka olisi johtanut monen harhaan. Nyt hän oli aivan kiihdyksissä. Kasvot värähtelivät pelottavan vihaisesti ja ääni sortui.
— Kukaan ei ymmärrä minua, huusi hän. Kukaan ei ole koskaan minua ymmärtänyt. Mitäpä siitä on hyötyä kertoa itsestään muille? Jokainen ihminen on muurilla eroitettu toisistaan yhtä varmasti kuin he istuisivat kukin omassa vankikopissaan. Tässä minä olen ollut narrina ja selittänyt ja luullut teidän ymmärtävän minua. Luulin, että te edes tiedätte yhtä paljon kuin minä.
Hän puristi kätensä nyrkkiin huitoen sillä sokeasti ilmaa.
— Te tahdotte tietää totuuden, ulvoi hän. No niin. Te saatte tietää sen. Minulla ei ole mitään hävettävää. Se on vaimoni häpeä. Minä pistin häntä veitsellä sydämen alle. Minä tein sen hänen nukkuessaan. Ja eikä ääntäkään päässyt hänen suustaan. Niin hyvin minä sen tein.
Hän läähätti aivankuin olisi ollut tukehtumaisillaan.
— Hän petti minua, sanoi hän raskaasti. Kulki muitten kanssa. Siksi minä sen tein. Ymmärrättekö nyt?
Kertomattoman kummallinen ilme luonnottomasti kiihtyneillä kasvoillaan tuijotti tuo murhamies minua. Tuntui aivankuin jokainen sana, minkä hän sanoi, olisi tuottanut hänelle salaista nautintoa.
— Älkää valehdelko kuolleesta, sanoin äkkiä.
Minä itse en ollut juuri levollisempi kuin hänkään.
— Vaimonne ei ole koskaan teitä pettänyt. Te tiedätte sen yhtä hyvin kuin minäkin.
Mutta nyt loppuivat hänen voimansa. Hän vaipui läähättäen kuolleen vuoteen viereen. Ei sanaakaan tullut enää hänen huuliltaan. Luultavasti hän oli unhoittanut, ettei hän ollut yksin.
Minä menin joutuin ulos kavuten pimeitä käytäviä vapaaseen ilmaan. Pihalta näin tuon yksinäisen tulen eräässä huoneen akkunassa äkkiä sammuvan.