X.
Ilta illalta minä vietin tämän päivän perästä samassa pienessä kahvilassa. Kotini ei kuulunut enää illoin minulle. Minä en tohtinut enää olla kahden Maudin kanssa. En tahtonut.
Ilta illalta minä luen sanomalehtiä, joissa on palstottain selostuksia tuosta harvinaisesta murhasta. Rikollinen ei ollut itse asiassa tuottanut tuomarille kuulusteltaessa mitään vaikeuksia. Vaan oli hän rehellisesti tunnustanut olevansa murhaaja. Ja hän oli uudistanut saman selityksen, jonka hän antoi minullekin, että hän oli tehnyt rikoksen senvuoksi, kun vaimonsa oli ollut hänelle uskoton. Sillävälin oli poliisi toimittanut tarkastuksen asunnossa ja sanomalehtimiehetkin olivat asiaan syventyneet. Heidän saamansa yhteisen käsityksen mukaan oli vaimo ollut helläluonteinen ja ahkera nainen, joka oli ahertanut hoitaen miestään ja lapsiaan. Miestä taas pidettiin itseensä sulkeutuneena ihmispelkurina, jota ei ollut lähelle meneminen, ja useat pudistivat päätään ja sanoivat, ettei häntä kukaan mielellään tahtonut pimeässä yksinään tavata. Se herätti epäilyksiä, että hänen kertomuksensa vaimonsa uskottomuudesta oli vain rikollisen keksimä harhaanviepä valhe, jonka hän oli keksinyt saadakseen lievennystä rangaistukseensa. Sanomalehdet kaunistelivat yksityiskohtia kaikenlaisilla arveluillaan. Ja arveltiinpa sellaisiakin mahdollisuuksia, että tuo työmies voi olla yhteiskunnan vaarallisimpia rikoksentekijöitä, jolla todenmukaisesti saattoi olla useita rikoksia omallatunnollaan. Minä myöskin seurasin mukana tuon miehen kohtalossa, joka niin omituisen odottamattomalla tavalla oli koskettanut minun kohtaloani. Illoin kotia mentyäni hiivein huoneesta huoneeseen kuunnellen ovissa aivankuin mielipuoli. Kun makasin vuoteessani, niin en tohtinut nukkua, ja kun lopulta silmät väsymyksestä painuivat kiinni, voin minä säikähtäen herätä unesta ja aivan valveillani tuijottaa pimeään, ikäänkuin olisin nähnyt keijukaisia. Työhuoneessa istuessani tai kadulla käydessäni minä puhuin ääneensä itsekseni.
Se ei ollut miehen kohtalo, joka minua piti kiihtyneenä. Eikä hänen rikoksensakaan. Se selitys, jonka hän antoi rikoksensa syistä, kuohutti mieltäni ja kiusasi minua. Aivan yksinkertaisesti se, ettei hän voinut selvittää asiaansa. Olisinko minä itse osannut selvittää itseäni? Tiesinkö minä paremmin kuin hänkään, mikä minua veti pimeään? Tuntui niinkuin hänen kohtalonsa olisi ollut minun kohtaloni todellinen kuva.
Niin kamala minun mielentilani oli, että ajatellessani työmiehen kuollutta vaimoa, minä näin Maudin edessäni, ja ajatellessani työmiestä näin itseni.
Mitä tuo tapahtuma ihmisiä liikuttaa? sanoin itselleni kerta toisensa perästä. Mitä sen syyt heille kuuluu? Mitä he sellaisesta tietävät? Onko se niin välttämätöntä, että siihen täytyy ehdottomasti olla joku syy? Mies on murhannut ja sitten ihmiset vaativat heti häntä selvästi ja asiallisesti selittämään miksi. Niinkun ei toisinaan päivittäin sattuisi meille mitä kamalampia tapahtumia, jotka eivät ensinkään herätä mitään huomiota. Siihen ei vaadita mitään selvitystä. Siinä saa murtua kaikki sirpaleiksi, ja kun vahinko on tapahtunut, kohauttavat ihmiset vain olkapäitään. Mutta tässä! Mutta tässä uskotaan varmasti olevan selitettäviä syitä. Minä tiedän paremmin kuin kukaan muut, ettei sitä voi selittää. Tiedänhän, että mies valehtelee murhanneensa vaimonsa siksi, että tämä oli hänelle uskoton. Eikö hän selittänyt aivan samoin minullekin? Hänhän tahtoi jo silloin selittää syynsä. Ymmärsinhän minä jo heti kaikesta siitä, mitä hän ennen oli sanonut, että hän valehteli. Sielunsa hämäryydestä hän koetti etsiä totuutta lähetäkseen ihmisiä. Hän tahtoi sanoa totuuden. Hän ei tahtonut valehdella. Hänen sielussaan paloi tunnustamisen kirvelevä tarve. Ooh, suuri, mahtava on tuo tarve. Nöyrin palvelijanne.
Ei mikään puhdista niinkuin tunnustus. Mutta kun hän koetti tunnustaa, niin tapahtui kaikista kauheinta: ihmiset eivät tahtoneet uskoa häntä. Juuri siksi, että hän puhuu totta, he eivät usko häntä. Hän huomaa sen. Ja äkkiä muuttuu hänen mielensä. Hän päättää valehdella. Tarttuu ensimäiseen yksinkertaisimpaan valeeseen, jonka hän voi löytää ja kertoo sen selvityksenä. Ja tuo kiihtynyt mies pääsee rauhaan. Hän säästyy nyt kyselyiltä. Mikään ei raatele enää hänen sieluaan. Välinpitämättömänä hän ottaa vastaan kuulustelut, syytökset ja tuomion. Hän on onnellisempi kuin minä. Sillä silloin hän on voittanut.
Niin minä puhuin yksinäisyydessäni ja sellaiset ajatukset tähän aikaan sielussani paloivat. Mutta ne eivät pysähtyneet tähän.
Kaikki, mitä nyt olet ajatellut, jatkoin minä puhellen itselleni, sinä tiedät. Kaiken tuon olet nähnyt silmilläsi ja kuullut korvillasi. Sinä yksin olet seisonut tuon miehen läheisyydessä hänen pahimpana elonsa hetkenä. Mene oikeuteen, ilmoittaudu todistajaksi ja puhu hänen asiansa. Pelastaa sinä et häntä voi. Inhimillistä lakia hän ei voi välttää. Mutta sinä voit hankkia hänelle sielunrauhan. Sinä voit antaa hänen tuntea, että muuan veli on nähnyt hänen kohtalonsa ja ymmärtänyt sen.
Luonnollisestikaan en mennyt oikeuteen ja luonnollisesti en puhunut miehen asiaa. Oman kohtaloni vankina minä unhoitin hänen kohtalonsa.
Mutta nähdessäni Maudin edessäni ajattelin työmiehen vaimoa. Kuvittelin, että he — työmies ja hänen vaimonsa — olivat rakastaneet toisiaan samoin kuin mekin, riidelleet kuin mekin ja vihanneet kuin mekin. Kuvitteluni sekoitti kohtalomme niin toisiinsa, että minä mielikuvituksissani olin tehnyt tuon rikoksen, jonka jälkinäytöksessä sain olla todistajana.
Silloin minä uneksin eräänä yönä kulkevani yksin pimeässä. Se oli olevinaan kellariholvi tai ränsistynyt talo, jossa kuljin. Molemmat noista vaikutelmista sekaantuivat unessa hyvin omituisesti, ja kaikkialla missä vain kuljin, vilkkui valopilkkuja, aivan kuin auringonsäteet olisivat tunkeutuneet lahonneitten hirsien raoista. Mutta tuo valo ei valaissut minua ympäröivää pimeää. Se vaikutti vain, että varjot kävivät paljon pimeimmiksi, ikäänkuin äkkinäisen valonvälähdyksen jälkeen teatterissa näyttää hämäräkin sysipimeältä.
Koko ajan vei tieni vain alaspäin ja minä siirsin jalkojani varovasti, etten töyttäisi itseäni rappukiviin. Huomasin, ettei siellä ollutkaan rappusia. Sensijaan olin nousevinani liukasta metsäpolkua ylöspäin, jossa sain olla hyvin varovainen, etten loukannut itseäni puunjuuriin ja kiviin, jotka estivät kulkuani. Tie vei vain lakkaamatta eteenpäin. Se oli aivankuin olisin ollut jossain äärettömässä kellarissa, linnan holvissa tai maanalaisessa käytävässä. Mutta ympäröivät seinät vaikuttivat minuun hyvin painostavasti, ja lakkaamatta seurasivat minua samat tuikkivat tulet, tehden pimeän vieläkin paksummaksi.
Olin puettu eriskummalliseen pukuun ja hartioillani liehui kaapu. Tuo puku kiusasi sanomattomasti minua, mutta en voinut koskaan saada tarkastaa itseäni. Sillä valo, joka vilkkui vastaani, ei valaissut koskaan minua niin kokonaan, että olisin ehtinyt täydellisesti nähdä pukuani. Enkä voinut seisahtaakaan. Minun täytyi mennä yhä kauvemmas ja kauvemmas, yhä syvemmälle ja syvemmälle alaspäin. Niin paljon minä voin nähdä, että tuo harmillinen pukuni oli aikaisempien vuosisatojen mallia, ja kävellessäni eteenpäin huomasin tien vievän yhä edelleen alaspäin kiertäen kuin kiertorappuset.
Menneisyyttä kohti! Vuosisatojen kautta takaisin menneisyyteen! Omituisella tavalla tartuin unissa tuohon ajatukseen. "Siis tie menneisyyteen vie yhä vain alaspäin", ajattelin. Ja kun muistin, kuten useinkin unissa tekee, että minun täytyy herätä, niin silloin huomasin olevani ihan naurettava olento. "Mitä narripeliä tämä on?" ajattelin. "Ja mihin kummalliseen narrinpukuun minut on puettu?" Se tuntui minusta muuten hyvin hauskalta, ettei kukaan edes nähnyt minua.
Silloin huomasin äkkiä, etten olekaan yksin. Aivan minua vastaan tulee muuan olento, hänkin samanlaisessa puvussa kuin minäkin ja liehuva kaapu hartioillaan, ja hänet nähdessäni aloin pelätä. Huomasin, että minun täytyy mennä hänen luokseen. Miksi, sekin oli minulle silloin selittämätöntä. Minä kumarran ja tahdon olla ystävällinen. Hänen pukunsa minä sain nähdä. Kuinka se voi olla mahdollista, sitä minä en käsittänyt. Mutta suureksi kauhukseni minä huomasin, että hänen kaapunsa oli mustaa verkaa ja tuon kaapun alta vilahteli mustat silkkisukat ja matalat ruseteilla koristetut kengät. Muun puvun peitti kaapu ja huppukaulustan alta näkyi kolmikulmainen hattu. Se voi olla Napoleonin hattu tai lakeijahattu. Mutta varmaa on, että kohtaamani mies on lakeija eikä Napoleon. Sitä enemmän minä häntä pelkäsin. Hän pitää kaapun alla olevassa kädessään veistä, ja minä tiedän oikein hyvin, että samassa silmänräpäyksessä, kun käännän hänelle selkäni, saan tuon veitsen hartioihini.
Siksi tahdon tehdä häneen suurenmoisen vaikutuksen ja jos mahdollista pelottaa hänet. Siinä tarkoituksessa sanon hänelle:
— Tiedättekö, kuka minä olen? En voi nähdä hänen kasvojaan. Mutta ymmärrän, että hän hymyilee, kuten voi ajatellakin unissa tapahtuvan.
Samassa kuulen nyt Harryn huutavan kaukaa. Käännyin raivoissani mieheen päin ja ulvon: S — Vastaa, mies. Tiedätkö, kenen näet edessäsi? Minä olen nyt nyt valepuvussa. Mutta puku ei tee miestä. Minä olen virkamies. En ensinkään korkea virkamies. Mutta jokatapauksessa korkeampi kuin sinä.
Hän ei vastaa, sulkee vain edelleenkin tieni. Samassa silmänräpäyksessä valahtaa katseeni omalle puvulleni. Huomaan sen kaikin puolin olevan ihan samanlaisen kuin edessäni seisovalla miehelläkin on. "Nöyrin palvelijanne", sanon minä ääneensä. "Nöyrin palvelijanne." Ja minun on aivan kerrassaan mahdotonta löytää muuta sanaa kuin tuo naurettava "nöyrin palvelijanne". Minä tunnen oman hattuni, jota en voi nähdä, olevan aivan samanlaisen lakeija-hatun sivulla olevine hassunkurisine rusetteineen. Unissani muistin samalla kertaa, kuinka hän joka näkee itsensä unissaan, tulee hulluksi tai kuolee.
Taistelin itseni herälleen. Se oli kamalaa taistelua, joka sai kylmän hien pusertumaan ruumiini jokaisesta hikireiästä.
"Harry", mutisin minä. "Harry." Jälestäpäin uskoin olleeni vain silmänräpäyksen hereilläni ja nukkuneeni niin välittömästi, että uneni juottui yhdeksi.
— "Sinähän näyttelet lakeijaa", kuului äkkiä korvissani.
Kuulin aivan selvästi nuo sanat aivankuin joku olisi huutanut ne minulle ja samassa muuttui unikuvanikin.
Minä seison taas kadulla kotini edustalla ja näen edessäni katulyhtyjen himmeässä, väräjävässä valossa työmiehen, joka on valmiina, niin pian kun käännän selkäni, pistämään jalkansa oven väliin ja estämään minua oveani sulkemasta. "Kirottu lakeija", sanon minä hänelle, "mitä sinä minusta nyt tahdot?" Sataa kuin saavista kaataen ympärilläni ja minä kuulen hänen äänensä kuiskaavan:
— Minä en ole mikään lakeija, olen vain vapaa työmies. Mutta tule minun kanssani, niin saat nähdä jotain. Tule, niin saat nähdä neurastenisen työmiehen. Sehän on sinulle jotain.
Silloin syöksen hänen kimppuunsa ja tartun häntä kurkkuun.
— Jesus, Jesus, huudan minä. Oletko sinä minä tai minä sinä?
Minä pidän häntä lujasti kiinni ja me häviämme molemmat pimeään, missä salamat leimahtelevat sinivalkoisina risteinä ympärilläni.
Samassa istun valveilla vuoteessani. Kuulen oman ääneni huutavan Jesus, ja sanon itselleni: Ethän sinä usko. Oletko järkesi menettänyt?
Silloin muistan kuinka minä lapsena voin kuulla toisinaan mitä kamalinta jyminää. Se oli aivankuin kosken kohinaa tai tuulen kolkkoa huokailua metsässä. Mutta se oli tuskallisempaa, voimakkaampaa, kuin koskaan olen kuullutkaan. Se ei tullut ulkoapäin. Se jyminä kuului aivoistani, ja kun se tuli, oli se niin voimakas, että luulin aivoni menevän murskaksi. Lapsena minä en pelännyt mitään niin paljon kuin tuota jyrinää. En ollut kuullut sitä nyt moneen vuoteen. Ja olinpa jo melkein unhoittanut, että sellaista olisi koskaan tapahtunutkaan.
Nyt minä kuulin sen. Se kuului aivankuin hulluus olisi koputtanut aivokoppaani ja tahtonut kohteliaasti pyytää sisäänpääsyä. Se tuntui minusta hirmuiselta voimainponnistukselta, kun vihdoinkin jaksoin kurottaa käteni, ottaa tulitikkuja ja sytyttää kynttilän.
Vapisten kiipesin vuoteestani ja hiivin Harryn huoneeseen. Olin aivan varma siitä, että uneni oli joku olento, ja että pojalle on täytynyt tapahtua jotain. Takaisin tullessani valtasi minut omituinen pyörryttämisen tunne. Akkuna veti minua puoleensa. Minusta tuntui, että niin pian kuin sammuttaisin kynttilän, valtaisi minut kuolemisvaisto, nousisin vuoteeltani ja heittäytyisin akkunasta ulos. Olin aivan varma siitä, että nousisin nukkuessani ja heittäytyisin akkunasta kadulle.