XI.
Kaikki sulautuu tämän päivän jälkeen läpikuultamattoman mustaksi virraksi, josta ei heijastu minkäänlaista kuvaa. Kaikki aina tähän päivään saakka, jolloin Harry seisoo edessäni pienessä huoneessani. Hän on taistelunsa taistellut yksin, ja hän on tullut nyt auttamaan minua.
Itse seison akkunan vieressä ja katselen ulos. Siellä ulkona ei ole mitään katsottavaa, jota en olisi jo satoja kertoja ennen nähnyt. Vaikka onkin kevät, niin tuntuu minusta kuitenkin kaikki kovin raskaalta. Luonnollisestikaan en tiedä miksi Harry on tullut. Hänen ilmeistään voin vain päättää, että hänellä on jotain äärettömän tärkeää sanottavaa minulle.
— Mitäs nyt? kysyin häneltä. Samassa juolahtaa mieleeni, ehkä hänellä on jotain tunnollaan, jonka hän tahtoo tunnustaa minulle.
Kysyn häneltä ystävällisesti:
— Oletko tehnyt jotain pahaa? Silloin kuulen Harryn nauravan. Hän nauroi ylpeää naurua.
— Minäkö, kysyi hän punastuen. Samassa silmänräpäyksessä ymmärsin nyt tulevan ratkaisun pitkien kuukausien arvoitukseen. Ja odotin kuin vanki odottaa vapautumistaan.
Heti muutun huomaavaiseksi ja samassa kun vedän poikaa luokseni sanon:
— Puhu nyt. Minä en katsokaan sinuun.
— Odota, vastaa Harry.
Istun pitäen kättäni hänen olkapäällään, ja minä saan odottaa kauvan.
Voin kuulla kuinka hänen rintansa sykähtelee. Vihdoinkin sanoo hän:
— Äiti pettää sinua.
Sitten vaikenimme molemmat. Kummallakaan ei ollut enää mitään sanomista. Kumpikaan ei tahtonut katsoa toistaan silmiin. Jokin on murtunut minussa, mutta kuitenkaan en tunne mitään tuskaa. Muuan kysymys polttaa vain sieluani enkä uskalla tehdä sitä. Lopulta en voi sitä salata enää, vaan kysyn:
— Oletko sen jo kauvankin tiennyt?
Vastaus tulee joutuin vapisevilta huulilta:
— Viime keväästä saakka.
— Viime keväimestä?
Minä melkein huusin nuo sanat.
— Niin.
Siis vuoden tai lähes vuoden.
Salaman nopeudella valkeni nyt pitkien kuukausien pimeys. Harry on tiennyt sen, jota minä en ole tohtinut edes ajatellakaan. Tahtomattanikin minä mittailen hänen tuskaansa oman tuskani mukaan, ja minua kummastuttaa, kuinka hän on voinut sitä niin kauvan kestää.
Kuitenkaan en voi sanoa hänelle mitään, en kysyä enkä antaa neuvoja.
Tällä hetkellä hän on enemmän kuin vertaiseni.
Äkkiä ottaa Harry käteni pois ja kysyy:
— Saanko nyt mennä?
— Sano minulle vain yksi asia vielä: Kuulinko oikein? Oletko sen tiennyt jo lähes vuoden?
Hänen huulensa vapisivat taas ja hän nyökäytti vain päätään minulle.
— Kyllä.
En voinut vastata mitään, mutta poika ehkä ymmärsi mitä ajattelin.
— En tohtinut puhua sinun kanssasi, sanoi hän. Enkä tahtonutkaan puhua.
— Ei, ei, voin minä vain hänelle sanoa.
Sitten tuli hyvin matalalla äänellä:
— Nyt minusta tuntui, että minun täytyy.
— Miks'et puhunut? Luulitko äitisi tekevän sinulle jotain pahaa, jos olisit puhunut minulle mitä tiesit?
Ensi kerran Harry punastui aivan korviaan myöden.
— Onko hän itse sinulle sanonut jotain sellaista?
— On.
— Siis olet puhunut äidillesi tästä ja hän sinulle.
— Niin.
Mieleeni nousi jotain, joka pelotti minua. Muistin tuon työmies-raukan kohtalon, kohtalon, joka oli mieleni saanut niin voimakkaasti kuohumaan. Ja minä tunsin kuinka viatoin hänen historiansa oli minun historiaani verraten, kuinka kamalan viatoin.
Harry keskeytti ajatukseni.
— Täytyykö äidin erota nyt sinusta? kysyi hän.
— En tiedä, vastasin.
Ajatukseni olivat kaukana, ja Harry näytti jaksavan seurata niitä.
Hän hiipi luokseni ja kuiskasi:
— Teinkö oikein, kun puhuin sen sinulle?
— Kyllä, vastasin minä. Sinä teit oikein.
Mutta niillä sanoilla en tarkoittanut mitään. Harry ymmärsi, että minun täytyi nyt olla yksin ja meni siksi.
Seisoin yhä vain akkunassa ihmetellen kuinka kummallista oikeastaan oli, etten vieläkään tuntenut mitään surua. Se tuntui minusta melkein kevennykseltä, vaikken vielä saanut selittää itselleni, mistä tuo kevennys johtui. Tuntui vain, aivankuin sisäinen mailmani olisi jollain tavalla kirkastunut minulle.
Kadut ulkona alkoivat hämärtyä. Raitiotievaunujen kelmeät tulet vilkkuivat päivänhämyssä, ja katsoessani niitä muistin uneni. Vaunujen kolina, niin, jopa hevosen kavioitten paukekin tunkeutui korviini sinne, missä seisoin. Lyhdyt yksi toisensa perästä alkoivat syttymään.
Tunsin kummallista seuran kaipuuta. Kaikkialla ympärilläni, porras ylös, kaksi porrasta, kolme tai neljä porrasta, alakerrassa tai ullakolla, oli vain hiljaisia naapureita. Kukaan heistä ei tiennyt, mitä nyt oli minulle tapahtunut. Mutta pian he tietäisivät kaikki.
Vilunvärähdys pujahutti äkkiä voimakkaasti koko ruumistani. Minulla oli kylmä, ja se ei tullut siitä, että seisoin lähellä akkunaa. Nyt se alkaa, ajattelin minä. Mutta pääni oli edelleenkin selvä, ei mikään painostava tunne eikä tuska häirinnyt tuota ihmeellistä helpotuksentunnetta, joka minut oli vallannut.
Sydämessäni alkoi kuitenkin erästä kohtaa polttamaan. Ehkä ympärilläni asuvat ihmiset tiesivät enemmän kuin luulenkaan. Ehkä he olivat tienneet sen aina. Toiselta puolen katua akkunaverhojen takaa tirkisteli silmiä, jotka ehkä olivat nähneet enemmän kuin minä, ja suita, jotka olivat levittäneet tuota uutista, josta minä en tiennyt mitään. Eikö aina ole niin? Eikö sellaisissa suhteissa aina mies yksistään ole tietämätön siitä, mitä koko mailma tietää.
Muistui mieleeni, että olin lukenut huonoista romaaneista sellaisista tapauksista, ja hymyilin itselleni. Kuitenkaan en voinut olla ihmisiä ajattelematta. Kuulin heidän ääniään allani olevista asunnoistaan ja kävelyä juuri pääni päältä. Mielikuvitukseni alkoi asuttamaan ympärilläni olevia huoneustoja, niin jopa ympäröiviä talojakin. Ja kaikki äänet, joita kuuluu lakkaamatta kaupunkien vuokrakasarmeissa, alkoivat saamaan jonkinlaisen merkityksen. Hehän olivat vain ihmisiä, jotka asuivat ympärilläni, ihmisiä, jotka syntyivät, kasvoivat, menivät naimisiin ja erosivat, kuolivat tai saivat lapsia, kärseivät, kiduttivat toisiaan, rakastivat, vihasivat ja hyörivät toistensa ympärillä. En ollut missään yksin. Muinoin kutsuttiin noita ihmisiä naapureiksi. Sana on nykyään kielestä melkein hävinnyt. Sillä sitä vastaava sanahan on melkein lakannut olemasta. Jos naapurit ovat hyviä tai pahoja, se ei liikuta nykyajan ihmisiä. Pääasia on, etteivät he vain kolise ja pidä muuten pahaa elämää.
Minä en tiedä koskaan ennen ajatelleeni n.k. naapureita. Mutta tällä hetkellä tunsin selvästi ihmisten läheisyyden ja huomasin, etten voi heitä paeta. Tapaisin heitä käytävässä, näkisin heidän tulevan ja menevän portista, ja he vuorostaan pitäisivät minua silmällä. Kun menin kadun yli noustakseni raitiotievaunuun, näkisivät he selkäni ja huomaisivat, etten kävele enää niin suorana kuin ennen. Kotia tullessani tietäisin heidän silmiensä seuraavan minua tuolla lyhyellä matkalla, ennenkuin ehtisin käytävän ovelle, joka sulkeutui itsestään.
En ole koskaan tuntenut modernisen kaupungin kirousta kamalampana: siellä ei ihminen koskaan saa tuntea yksinäisyyttä. Tuntuu kuin kuulisin mielikuvituksissani metsän huminaa ja meren vihaista pauhinaa. En kuullut mitään muuta enkä tahtonut kuullakaan. Ikävöitsin ovea, joka sulkisi kaikki ulkopuolelleen, porrasta, jossa ei tarvitsisi kenenkään muitten kulkea kuin minun ja omaisteni, huonetta, jossa ei mikään vieras ääni häiritsisi lepoani.
Edessäni oleva katu oli pimeänä ja lyhtyjen tulet kirkastuivat sitä enemmän mitä syvemmäksi pimeä muuttui. Pääni päältä kuului jalanääntä, joka liikkui edestakaisin, ja kaukaa tunkeutui hillityitä säveliä korviini.
Silmänräpäyksessä hävisi kaikki, mikä häiritsi minua, kiusasi ja teki minut levottomaksi. Uusi tulevaisuus heijasti silmiini, ei valoisampi eikä houkuttelevampi tulevaisuus, mutta lämpimämpi ja lempeämpi, tulevaisuus, mikä oli aivan toisellainen sitä aikaa, joka oli kauvan uhannut minua pimeydellä ja sortumisella. Samassa tunsin nyt voittaneeni uskoni siihen, että sieluni voi vielä kasvaa uudestaan.
Juhlallinen ilontunne valtasi minut, tunne, jota tahdoin melkein hillitä, koska se näytti minusta julmalta. Mutta minä myöskin olin julma tällä hetkellä, sydämeni täytti tuo suuri, terveellinen itserakkaus, joka toisinaan voi murtautua esiin ja pelastaa ihmisen.
Sytytin lampun ja vedin verhot akkunoihin.. Aivankuin olisin sulkeutunut pois ulkoisesta mailmasta ja antautunut uudelle onnelleni. Kukaan ei olisi uskonut minua, jos olisin kertonut tästä autuaallisesta onnentunteestani. Ja kuitenkin se oli todellista. Varmuus on parempi kuin epäilevä ajatteleminen. Ja toimimisen välttämättömyydestä orasti toive. Päivä oli ohi, liian myöhään hämärtävä kevätpäivä, joka tekee iltapäivän niin liian pitkäksi ja niin liian valoisaksi.
Muistan vielä silloin ajatelleeni:
— Mikä narri sen on keksinyt, että petetyn osa olisi naurettava? Ja onko mahdollista olla naurettava tuntematta sitä?
Silmäni sattuivat vaimoni valokuvaan, joka oli kirjoituspöydälläni. Mutta minä katsoin sitä levollisesti. Eikä edes johtunut mieleenikään siirtää sitä paikaltaan.