XII.
Oli hirmuista nähdä Maudia näinä päivinä. Kaikki mitä hän sanoi tai teki oli minulle aivan mahdotonta ymmärtää. Hänen tarmonsa tuntui minusta tyhjentyneen, ja olipa sellaisiakin hetkiä, joina tunsin myötätuntoisuutta häntä kohtaan. Aivankuin hän olisi ruumiiltaankin pienentynyt. Niin avuttomalta hän toisinaan näytti, ja usein hän muistutti sitä Maudia, jota olin niin kauvan ikävöinyt.
Ja kuitenkin hän oli kylmäverisesti ja julmasti pettänyt minua. Minun ja Harryn elämän murtaen hän oli kulkenut eteenpäin kuin hävittävä tuli. Valheillaan hän oli lumonnut sekä minun että hänet, ja kuinka paljon tarmoaan hän oli valheisiinsa uhrannut, sen minä ymmärsin päivä päivältä yhä paremmin ja paremmin.
Levollisesti ja ilman solvaussanoja olimme minä ja Maud puhuneet, kuinka vastaisuutemme järjestettäisiin. Soveimme keskenämme kaikesta, mikä suinkin oli mahdollista. Ulkoisesti ei näyttänyt mitään muuta muutosta tapahtuneen, kuin ettemme enää vältelleet toisiamme. Harry liikkui keskuudessamme aivankuin ei olisi mitään tapahtunut. Ja hänestäkin voi huomata, että se mikä oli tapahtunut, oli hänellekin ollut kevennys. Harvapuheinen hän tosiaankin oli, mutta se oli hänelle luontaista. Mutta siitä levottomuudesta, joka ennen oli ilmennyt hänen jokaisessa liikkeessään, ei nyt enää näkynyt jälkeäkään.
Kaikista enimmän minua kummastutti tähän aikaan, että se vastenmielisyys, jota olin tuntenut vaimoani kohtaan, yhä enemmän ja enemmän antoi tilaa eräälle tunteelle, jota en voi mitenkään nimittää. Siinä oli mieltymystä ja hellyyttäkin. Tuohon tunteeseen kätkeytyi koko joukko katkeruuttakin. Mutta se katkeruus ei ollut sellaista, että se muuten olisi hävittänyt tai samentanut tunnemailmaani. Sillä oli oma luonteensa, joka välttämättömästi kuului sille, ja johon saisi kätkeytyä kaikki, mikä kerran muodostaisi kuvan nyt ohimenneestä avioliitostamme. Minä en tiennyt mitään Maudin suunnitelmista. En voinut kysyä häneltä eikä hän kertonut minulle mitään itsestään.
Minä tulin näkemään Maudin yhä enemmän ja enemmän, ei suhteessaan minuun ja kotiimme vaan sellaisena kuin hän itse oli. Hän muuttui tämän kautta minulle melkein uudeksi ihmiseksi, uudeksi naiseksi. Minä olin kerran tuntenut ja rakastanut tuota naista ja hän minua. Niin lujasti minä olin ollut sidottu häneen, etten koskaan ollut uneksinutkaan sen päivän voivan sarastaa, jolloin hän ja minä alkaisimme kulkea omia teitämme. Emmekö olleet vieläkin onnen päivinämme puhuneet sellaista? Luonnollisestikin. Luonnollisesti olimme puhuneet, että se päivä voisi valjeta, jolloin rakkaus on sammunut. Olimme puhuneet, ettei kumpikaan silloin olisi toisensa tiellä. Kukapa nykyajan mies ei olisi vaimonsa kanssa sellaisesta puhunut? Niin varma, niin epäilyksistä vapaa ei ole meidän päivinämme kukaan.
Sitäpaitsi en ollut koskaan uskonut eron tulevankaan. Siinä oli suuri ero minun ja hänen välillään. Hän oli elänyt ajatellen sitä mahdollisuutta, enkä minä koskaan. Siksi olinkin vihannut häntä silloin, kun kuljin sumussa enkä nähnyt mitään. Siksi olin ollut sokea enkä nähnyt mitään tai en tahtonut nähdä.
Ja kuitenkin olin ehkä nähnyt. Luonnollisestihan olin nähnyt. Tuskin on ketään, joka ei sellaisessa tilaisuudessa näkisi. Olinko edes kysynytkään Harryltä, silloin kuin totuus purkautui hänen huuliltaan? Eikö nimi heti johtunut mieleeni tarvitsematta kysyä sitä? Se ei ollut vain häpeäntunne lapseni vuoksi, joka silloin sitoi kieleni. Eikä yksistään häviämätön hienotunteisuuskaan, joka sittenkun kaikki on ohi, sitoo miehen kielen, ensimmäiseksi lastaan kohtaan. Nimi, henkilö olivat minulle aivan kerrassaan sivuasioita. Ei edes Maudin ja minun keskustellessa mainittu ensimäisinä päivinä hänen rakastajansa nimeä. Me vältimme molemmat sitä, koska tunsimme sen olevan tarpeetonta. Äärettömän vähäpätöiseltä minusta näytti kaikki mikä oli ollut välillämme, ja kuitenkaan en voinut uskoa muuta kuin, että minä ja Maud vielä kerran keskustelisimme toistemme kanssa. Minä en ikävöinyt sellaista keskustelua. Pikemmin pelkäsin sitä. Tunsin sen vain välttämättömyytenä, sellaisia me olimme.
Siksi se ei ollutkaan minulle mikään yllätys, kun Maud eräänä iltana kääntyy minuun päin ja sanoo:
— Sinä olet muuttunut, Karsten. Minä en voi tuntea sinua enää.
Säpsähdän ja vastaan lyhyesti:
— Miten niin?
— Sinä olet levollisempi, sanoo hän. Sinä olet sellainen, kuin minä tunsin sinut tuttavuutemme ensiaikoina.
Puna valahtaa hänen kasvoilleen, ja minä ymmärrän, että hän luulee minun voivan selittää sanansa, niinkuin hän tahtoisi voittaa minut takaisin.
Levollisesti, ikäänkuin puhuisi vieraalle, jatkaa hän:
— Sinä näytät tyytyväiseltä… ja toimintakykyiseltä. Niin onnettomaksi minä olen siis sinut tehnyt. Niin kokonaan minä olen ollut sinut turmelemaisillaan.
En voi vastata hänelle mitään. Tiedän liian hyvin hänen olevan oikeassa. Sielussani heräävässä uudessa elämässäni hänellä ei ole mitään osaa.