XIII.
Emme alkaneet keskusteluamme lähetäksemme toisiamme. Aivankuin välillämme raivonnut taistelu olisi tahtonut ottaa vain oikeutetun osansa viimeisistä jäännöksistä. Aivankuin olisimme tahtoneet selittää toisillemme tai itsellemme — sen, mitä lopullisesti ei kuitenkaan voida selittää. Tai ehkä se ei ollut mitään näistä. Ehkä meitä tietämättämme ajoi vain ihmisen loppumaton halu kiduttaa itseään ja toisiaan. Sitä en tiedä. Tiedän vain, että äkkiä — levollisesti ja selvästi puhellessamme — sukeltautuivat esiin soimaukset ja syytökset, jotka ensimäisinä päivinä olivat nukkuneet kuuron levollisina. Kaikki luonteittemme likaisuus, kaikki millä olin kiduttanut häntä ja hän minua, kaikki mädännäisyys, ja kaikki, mistä olimme puhuneet ennen — oi, vain liian usein — eli uudelleen ja pulppusi huuliltamme vapaaseen ilmaan.
Maud käveli edestakaisin huoneessaan, jossa en ollut käynyt sen päivän perästä, jolloin ilmitulo tapahtui. Itse istuin lampun alla olevassa nojatuolissa ja aloin tuntea uudestaan samaa pelottavaa jännitystä, joka oli täyttänyt minut viimeiset kaksi vuotta. Nousin säihkyen tuoliltani. Meidän välillähän on kaikki jo puhuttu. Mitä vielä voisi olla lisättävää? Silloin Maud hillitsi minua.
— Älä mene, pyysi hän.
Konemaisesti jäin seisomaan ovenrakoon. En tahtonut kuulla mitään ja kuitenkaan en voinut mennä. Ärjäsin vihaisella äänellä:
— Onko meillä vielä enemmän sanottavaa toisillemme?
— Ehkä, vastasi Maud.
Ja lyhyen väliajan perästä tuli lyhyesti, terävästi ja melkein sortuneella äänellä:
— Ethän sinä tiedä mitään minusta?
Se ääni, jolla hän lausui nuo sanat, sai minut säikähtämään. Siinä, mitä hän sanoi oli totta ja tämä totuus ehkä oli minulle arvokkaampi kuin nyt osasin arvatakaan. Maud ehkä on huomannut minkä vaikutuksen hän minuun on tehnyt. Sillä melkein kiivaalla äänellä hän jatkoi:
— Istu! Minä en voi puhua, kun näen sinun seisovan.
— Ethän sinä ole sanonut minulle mitään näinä päivinä, alkoi hän. Sinä olet vältellyt puhua itsestäsi. Sinä olet vältellyt puhua minusta. Sinä olet käyttäytynyt yleensä, aivankuin kaikki nyt jo olisi selvänä. Minä olen rikollinen nainen. Minä olen pettänyt sinua. Sinä odotat minun menevän, ja kun minä kerran olen poissa, ajattelet sinä alkaa uutta elämää.
— Tahdon säästää sinua ja itseäni, sanoin minä.
— Säästää, sanoi hän. Säästää! Mitä meidän tarvitsee toisistamme säästää? Hän vei kätensä hiuksiinsa sellaisella eleellä, jonka muistan niin hyvin niistä tilaisuuksista, jolloin olen nähnyt hänen mielensä olevan kuohuksissa.
— Voit aivan hyvin uskoa minua, Karsten, jatkoi hän. Jos kukaan tahtoisi säästää sinua, niin se olen minä. Ja minä tiedän hyvin, että se mitä minulla nyt on sinulle sanottavaa, kiusaa sinua enemmän kuin mikään muu mailmassa.
Hän vaikeni samassa ja tuntui kuin hän olisi niellyt itkunsa. Kun hän jatkoi, ei ääni enää vapissut.
— Mutta tahdot kai kuitenkin tietää minusta jotain. Sinulla on pitkä elämä elettävänä, sinulla niinkuin minullakin.
Sitten hän jatkoi levollisesti miettien:
— Sinä olet tuominnut minua koko ajan, Karsten. Ja sinä olet tuominnut minua hyvin ankarasti. Etkö vastusta minua nyt? Mitä siitä on hyötyä? Sinä tahdot nyt olla armelias, kun tiedät, ettei sinun kohta tarvitse kärsiä enää minua nähdessäsi. Mutta armeliaisuutesi ei auta sinua. Etkö luule minun kuitenkin tietävän — mitä tiedän? Luuletko minun voivan unhoittaa kaiken sen, mitä olet näinä pitkinä vuosina minulle sanonut? Kuinka usein olen nähnytkään sinun kulkevan miettien ja alakuloisena? Ja etkö luule minun tietävän, missä sinun ajatuksesi silloin liikkui? Minusta sinä ajattelit, Karsten, lakkaamatta ja aina minusta. Istuit vieressäni tai kävelit edestakaisin huoneessani. Lakkaamatta sinä ajattelit minusta ja minkälainen minä olin. Silloin sinä tuomitsit minua, Karsten. Sinä löit murskaksi sen kuvan, jonka kerran olit sydämeesi kätkenyt. Ja sinä teit sen niin perinpohjin, ettet voisi sitä koskaan saada jälleen ehjäksi. Et koskaan, vaikkei sitäkään mikä nyt on tapahtunut, olisi sattunut tulemaan.
— Ja sinä uskallat soimata sillä minua, keskeytin minä hänet. Sinä, joka…
En voinut jatkaa. Katkeruus tukehutti ääneni.
— Minä, joka rakastan toista miestä, jatkoi hän. Minä en soimaakaan
Sinua. Mutta minä olen kuitenkin rakastanut sinua, Karsten.
Alhainen epäilys heräsi minussa. "Hän tahtoisi pitää sinutkin", ajattelin. "Kaikki tuo on vain naisellista. Hän tahtoo voittaa sinut takaisin. Mutta se ei onnistu hänelle." Huomasin paaduttavani sydäntäni ja minä olin iloinen, että voin sen tehdä. Maud jatkoi matalammalla äänellä.
— Se on totta, mitä nyt sanon. Minä olen pettänyt sinua vähemmän kuin luuletkaan. Niin niin, minä olen pettänyt sinua kuitenkin kylliksi. Mutta se sinun täytyy kuitenkin tietää. Kukaan ei ole ottanut minua sinulta, Karsten. Rakkauteni sinuun oli kuollut, kun tapasin — hänet.
— Onko se totta?
— Miksi nyt valehtelisin? Enkö ole valehdellut kyllin paljon? Sinulle, Harrylle, kaikille. Se oli minun suurin virheeni, etten sanonut sitä sinulle silloin, kun totuus selveni minulle. Minä vaikenin silloin. Ja luulottelin tehneeni sen hienotuntoisuudesta sinua kohtaan siksi, että tiesin rakkautesi elävän. Mutta se ei ollut niin, Karsten. Pelkuruudesta minä vaikenin. Vaikenin siksi, etten tiennyt mitä minusta tulisi, jos jättäisin sinut. Enhän osaa mitään. Mitä olisi mahtanut tullakaan? Siksi minä vaikenin. Ja minä sanoin itselleni: "Sinä et enää kohtaa rakkautta. Siihen sinä olet liian vanha." Mutta rakkaus kohtasi minut. Ja enkä ollutkaan liian vanha. Se oli rangaistukseni. — Kiusaanko sinua nyt liian paljon?
— Et, vastasin lyhyesti.
— Sen ymmärrän, jatkoi hän. Oi, te miehet! Te sanotte rakastavanne meitä ja vaaditte, että meidän pitäisi ymmärtää teitä. Mutta kun löydätte naisessa jotain, joka on teille vierasta, kuinka te silloin teette? Te ette aivan yksinkertaisesti tahdo uskoa sitä.
Hän katsoi poispäin tätä puhuessaan ja jotain pahempaa ja ankarampaa kuin häpeänilme oli koko hänen olennossaan, kun hän jatkoi:
— Sinä et tiedä, mitä se minulle maksaa lahjoittaa sinulle rakkauteni, eli sen mitä sinä kutsut siksi. Sinäkin olet kiusannut minua.
Hengähdin syvään, ja siinä mitä hän sanoi ei ollut sanaakaan, jota en uskonut. Sanoin kuitenkin:
— Siis en ollut mieletön enkä erehtynyt aavistuksessani, kun ajallaan tunsin onnettomuuden tulevan.
— Et, vastasi hän. Se oli minullekin pahin. Hän kohotti katseensa ja hänen huulillaan oli niin outo hymy, etten voinut sitä ymmärtää.
— Luuletko, sanoi hän, minun puhuvan näin siksi, että tahtoisin kerjätä saada jäädä luoksesi.
— Ehkä tahdotkin, kun kaikki selvenee, jäädä Harryn vuoksikin? sanoin minä.
Näitä sanoja seurasi pitkä hiljaisuus.
Lopulta Maud purskahti itkuun, ja kumartuen pöydän yli kätki hän kasvot käsiinsä.
Istuin vielä kauvan paikallani enkä kuullut muuta ääntä kuin Maudin pöytäkellon yksitoikkoisen nakutuksen. Muistan, että istuin siellä ja laskin ajatuksissani kellon napauksia, sekaannuin, unhotin numeron, mihin olin ehtinyt, ja aloin taas uudestaan. Maudin itku oli liiankin vilpitöntä. En voinut epäillä kauvemmin. Kaikki, mitä hän oli rikkonut minua ja itseään vastaan, itki hän nyt silmieni edessä loppuun.
— Unhota, Maud, mitä olen sanonut, sanoin minä lempeästi, unhota kaikki, jos voit. Koetan uskoa sinua.