XV.
Hetken vaiettuaan jatkoi Maud
— Nyt tiedät, miten minun käy. Nyt tiedät, etten minä kuitenkaan jätä sinua jakaakseni hänen menestystään. Usko minua, Karsten, sellaisten naisten kuin minä olen, ei pitäisi koskaan mennä naimisiin. He levittävät onnettomuutta kotiin. Muistatko kun kerran tuittupäissäsi sanoit minua metsänhaltiattareksi. Niissä sanoissasi oli enemmän totta kuin aavistitkaan.
Nyt unhotetaan se. Tuo kaikkihan on niin vähäpätöistä. Kaikki muu, kuin mitä nyt olen sinulle sanonut, on kerrassaan arvotonta. Se, mitä on ollut ja on, ei voi mitenkään hävitä.
Minä tahdon vieläkin kertoa sinulle erään seikan nuoruudestani. Se voi näyttää arvottomalta. Mutta se merkitsee minulle paljon. Ja se on kyllin auttanut minua vierautumaan sinusta. Sillä sinä tiedät, Karsten, ettet sinä aina ole ollut minulle niin vieras. Sitähän et ole voinut unhottaa. Se, mitä tällä tarkoitan, on, että kasvaessani kerroin niin vähän itsestäni. Minusta tuntui, että niin piti ollakin. En ajatellut ensinkään, että kaikkien ihmisten pitäisi olla sellaisia. Mutta ajattelin, että minun pitäisi olla niin. Jopa nimitinkin sitä ajatuksissani tuolla suurella sanalla: kohtaloni. Mitä haaveilin ja mitä ikävöitsin, sanalla sanoen kaiken sisäisen minuuteni minä tahdoin kätkeä. Enkä koskaan ilmaista kellekään. Oli ikäänkuin olisin uskonut, että se mitä annoin pois tekisi minut vähäpätöisemmäksi ja huonommaksi.
Älä luule, Karsten, että sillä mitä nyt sanon, tahtoisin tehdä itseni paremmaksi kuin olen. Tai että tahtoisin jotain salata. Odota, odota! Voi tapahtua, että saat kuulla sellaisia asioita, jotka saavat sinun unohtamaan sen, mitä minä nyt sanon, ja uskot näkeväsi vain pahaa unta. Muistatko, Karsten, mitä Harry kerran pienenä ollessaan sanoi aivan odottamatta. Kukaan ei tiennyt mistä hän oli sen saanut. Olimme molemmat yhtä ihmeissämme. "Harrystä tuntuu", sanoi hän, että "koko tämä mailma on vain unta." Olimme saaristossa, ja Harry oli silloin vähän yli neljän vuoden. Mistä lapset sellaista saavat? Kukaan sitä ei osaa selittää. Kukaan ei tiedä sitä. Harvoin osaamme itsekään selittää selvemmin elämästä puhuessamme.
Maud asettui rynkämöisilleen pöytää vasten ja laski päänsä miettien käsien varaan. Ihmeellinen hymy tuli hänen huulilleen.
— Uskon aivan alusta saakka pelänneeni miehen ja naisen yhteiselämää ja kaikkia mitä siihen sisältyy, sanoi hän äkkiä. Kauvan ennenkuin tiesinkään mitä sellaiseen elämään oikeastaan kuuluikaan. Sitten hän jatkoi muuttuneella äänellä. Sinä et voi aavistaakaan, mitä se tahtoo sanoa, ettei koskaan ole uskonut itseään kenellekään. Sinullahan on ollut siinä suhteessa niin kovin helppoa. Sinä elit tosin tavallasi yksin. Mutta sinä tapasit kuitenkin silloin tällöin jonkun ihmisen, jolle voit uskoa sisimmät salaisuutesi. Ja kun niin sattui, niin sinä teit sen rajattomasti. Enemmän kuin luuletkaan sinä olet nauttinut kaikesta siitä, mitä minulta on aina puuttunut. Kun tulin luoksesi, niin silloin olin valmiina saada vain lahjoittaa sinulle kaikki, mitä olin säästänyt. Sillä minä tunsin niin, Karsten. Odotin ja odotin saada antaa kaikki sinulle. Mutta minä en saanut tehdä sitä.
Katsahdin epäillen Maudiin ja vastasin:
— Eikö tuo kaikki ole vain tyhjiä sanoja?
Hän pudisti tarmokkaasti päätään.
— Tiedän oikein hyvin, että se tuntuu sinusta siltä, myönsi hän. Minä pyydän vain sinua kuuntelemaan sanojani ja muistamaan ne niin hyvin kuin voit. Muistatko ensi aikojamme? Muistatko kuinka usein sinulta on päässyt huuliltasi, että ikävöitsit sitä aikaa takaisin? Minä en ole koskaan ikävöinyt.
Vastenmielisyyteni, joka tämän keskustelun aikana oli ollut kokonaan unohtumaisillaan, tuli taas näitten sanojen mukana mieleeni. Voimakkaammin kuin tahdoinkaan sanoin minä:
— Älä puhu siitä ajasta pahaa. Se oli parhain ja ainoa onnemme aika. Siihen sisältyy kaikki, mikä meillä on muistamisen arvoista, kun kerran…
Keskeytin lauseeni. Sillä en tahtonut suoda Maudille sitä riemua, jonka olin nyt valmistaa hänelle hänen vuokseen.
— En usko sanaakaan puheestasi, sanoin sensijaan. Kaikki valheesi ja lorusi paljastavat vain liian hyvin mitä nyt on tapahtunut, mutta menneisyyttä ei.
Maudin ilmeistä ei huomannut vähääkään miten sanani loukkasivat häntä.
Samalla kylmällä äänellä millä olin alkanutkin jatkoin:
— Enkö antanut sinulle kaikkeni? Toivoinko muuta kuin saada vain antaa? Enkö uskonut sinulle kaikki, mistä en ollut kellekään ennen puhunut? Sinä puhut ystävistä. Tiedän kyllä, että minulla on ollut ystäviä. Mutta tiedän myöskin, että sisimmästä minuudestani olin ystävilleni vaiti samoinkuin sinäkin, niin hiljaa, kuin minulla ei olisi ystäviä ollutkaan.
Maudin silmät hämärtyivät, aivankuin hän olisi katsonut omaan sieluunsa, kun hän vastasi:
— Tarkoitat, ettet uskonut heille huonoimpia salaisuuksiasi?
— Sinä piinaat minua nyt enemmän kuin uskotkaan, sanoin minä ärtyneenä.
— Sinä et ole voinut unhoittaa sitä. Sinä et ole voinut unhoittaa kuinka sinä autoit minua, ja kuinka kiitollinen minä olin? Sano jumalan tähden edes, ettet ole sitä unhoittanut. Raskasmielisyyteni, joka painoi nuoruuttani, uhkaa nyt palata takaisin! Kuinka jaoin kaikki kanssasi! Ja kuinka sinä autoit minua! Oliko sekin unta?
— Emmekö sopineet siitä silloin? Kyllä niinkin. Mutta minä en voinut koskaan puhua siitä — ennenkuin tapasin sinut. Odottaa joka päivä, että se siemen, joka kätkeytyi minuun, kasvaisi puuksi, joka ruhjoisi minut, heittäisi minut kaikenmailman mitättömien olentojen joukkoon. Uskoin hulluuden vaanivan minua. Kaikki minä olen sinulle kertonut.
— Karsten, sanoi hän levollisesti. Sehän on jo ohi. Se oli jo ohi, kun minut tapasit.
Suunnattomasti katkeroituneena vastasin minä:
— Minä kadun sitä päivää, jolloin sen sinulle uskoin. Minä kadun sitä päivää, jona tarjosin sinulle rakkauteni. Minä kadun kaikkia, mikä on ollut minun ja sinun välillä.
Ensi kerran kuohahti Maudkin.
— Enkö ottanut vastaan kaikkia sitä? sanoi hän. Enkö auttanut sinua sitä kantaessasi?
— Minä luulin kuitenkin niin, oli vastaukseni. Siksi minä tunsinkin itseni aivankuin pahasta pelastetuksi siihen aikaan, jota sinä nyt katselet niin kylmästi. Minä palasin elämään takaisin. Tiedätkö, mitä se merkitsee: palata takaisin elämään? En ollut koskaan tuntenut siellä viihtyväni. Aina minä olen kulkenut erakkona elämässä, joka muille tarjoaa loppumatonta onnea. Muistan vielä ensimäiset iltamme. Minulla on ollut hyvää aikaa elää muistoissani.
Kylmä pujahutti ruumistani, nousin paikaltani ja menin pimeään saliin.
Kävelin siellä edestakaisin. Kuulin pian kellon lyövän kaksi.
Silloin heräsin tajuihini ja menin takaisin sisälle.
— Onko sinulla vielä sanottavaa minulle? kysyin välinpitämättömästi.
— Kaikkein tärkein, minkä mieluimmin olisin tahtonut sanoa, on vielä sanomatta, vastasi Maud.