XVI.
Joka sana, minkä hän nyt lausui, toi minulle tuskaa. En koskaan unhoita hänen sanojaan ja kummallista hyvästijättöämme.
Kun istuuduin uudestaan, niin alkoi Maud:
— Niinä iltoina, jotka auttoivat sinua, minä muutuin henkisesti. Muistan miten sanat tulvana virtailivat ylitseni. Ihmiset, tapahtumat, elämänkohtalot — kaikki koskena kuohuivat ympärilläni. Minä tunsin vain ääretöntä väsymystä. Ja kuitenkin minä tunsin myötätuntoisuutta sinua kohtaan. Kuitenkin minä rakastin sinua. Mutta sinun puhuessasi minä ikävöitsin ulos elämään. Sen sinä unohdit, Karsten. Sinä et vienyt minua koskaan sinne. Minä otin kaikki mitä sinä annoit, mutta en jaksanut kantaa sitä. Ja mitä minä olin sinulle antanut, sille sinulla ei ollut tilaa.
Etkö ymmärrä minua vieläkään? Tai alatko edes ymmärtää? Minä rakastin sinua, ja minä tiesin, että minun täytyy koettaa kantaa. Ilta illalta sinä tulit, eikä päivääkään kulunut, ettet olisi kertonut minulle jotain uutta. Muistatko kihlauksemme? Sinä tulit luokseni pieneen huoneeseeni tai sinä noudit minua ja me menimme ulos. Sinä aloit jo silloin. Ja minun tunteeni sinuun olivat niin voimakkaat, että laskin kuinka monen päivän perästä häämme vietetään, voidakseni järjestää niin, etten jättäisi sinua koskaan yksin. Sinun ei tarvinnut selittää ajatuksiasi, Karsten. Minä ymmärsin jo silloin, kun kerroit minulle sellaista, että se oli minulle vain hieno varoitus. Sinä varoitit minua selvin ja suorin sanoinkin. Sanoit selvästi, että sinun luonasi minä en koskaan löytäisi onnea, ja sinä olit epätoivoinen minun vuokseni, että olit koskaan minua tavannutkaan. Mutta kaikki sellainen sitoi minua vain voimakkaammin kohtaloosi. Ja samalla kertaa se väsytti minua. Minä väsyin elämään. Olin lapsellinen uskoessani, että minulla olisi voimaa saada sinut muuttumaan. Hän tarvitsee onnea, ajattelin minä. Jaa, minä olin niin lapsellinen tai niin tyhmä tai niin lohduttamishaluni vallassa — mitä vain tahdot — että ajattelin: Kukaan muu ei voi sinulle lahjoittaa onnea kuin minä. Se oli haaveilua. Opin liian hyvin, että se oli vain uinailua. Mutta herätäkseni siitä uinailustani minä tarvitsin aikaa. Lopulta kuitenkin näin, etten voinutkaan antaa sinulle sitä onnea, mitä sinä vaadit. Herättyäni minä huomasin eläväni entisessä yksinäisyydessäni. Se, minkä kantamisessa olen sinua koettanut auttaa, Karsten, olikin uuvuttanut voimani. Se oli uudestaan muuttanut koko sisäisen elämäni. Ja kun katselin avoimin silmin ympärilleni, niin silloin huomasin eläväni vanhassa yksinäisyydessäni, köyhempänä ja kurjempana kuin ennen kuin sinut tapasin.
Senjälkeen minä aloin luisua pois sinulta ja jätin taisteluni. Usko minua, siihen viipyi kauvan ennenkuin niin tein.
Hieman toista vuotta tämän jälkeen minä tapasin Rolfin. Ei, istu vain, Karsten. Kuuntele minua nyt niinkuin minä olen vuosi vuodelta kuunnellut sinua. Siitä on jo kauvan, mutta kerran se kuitenkin on tapahtunut. Ja voithan sinäkin kerran olla kuulijana. Sinä olet minulle sen melkein velkaa.
Rolf ei antanut minulle niin paljon. Mutta kuitenkin siihen sisältyi kaikki. Hän ymmärsi minua kokonaan, Karsten, minun tarvitsematta sanoa mitään hänelle. Hän tunsi sinuakin paremmin kuin uskotkaan, ja hän pitää sinusta, vaikket nyt voi sitä koskaan uskoa. Suhteemme alkoi siten, että hän puhui sinusta kahdenkesken ollessamme. Älä luule, että minä olisin hänelle kertonut mitään siitä, mitä olit minulle uskonut. Hän tiesi sen kuitenkin, Karsten. Kaikki sinussa yhdistyneet huomattavat vastakohdat, tulisuutesi, lempeytesi, luonteesi valo- ja varjopuolet, surusi ja ilosi hän ymmärsi. Ja hän aavisti enemmän niitten syitä kuin voit uskoakaan. Kun sinulla oli pahat päiväsi, niin minä pakenin hänen luokseen. Hänhän kävi usein luonamme ja sinä jätit myöskin usein meidät kahden kesken.
Mutta sinä johdit meidät yhteyteen. Ja sitäpaitsi minä olin väsynyt. Sinä olit minut väsyttänyt, Karsten. Sinä pyysit niin äärettömän paljon enemmän kuin itsekään tiesit.
Ja sinä epäilit minua aina. Sinä kiusasit häntä myöskin. Sinun ystävyytesi samoinkuin rakkautesikin on julmaa. Sinä kidutat toisia sillä, ja sinä loukkaudut niin helposti, että sillä hetkellä, jolloin vähimmän voi aavistaakaan, sinua on loukattu. Silloin sinä vaikenet. Ja silloin voi tuntea itsensä rikolliseksi. Tai sinä puhut. Ja jokaisesta sanastasi heijastuu sairaloinen epäilyksesi minua kohtaan, häntä kohtaan, kaikkia kohtaan.
Hänellä oli kykyä ottaa minut vastaan sellaisena kuin silloin olin, eikä hän kysellyt minulta koskaan.
Maud vaikeni äkkiä. Ymmärsin, että hän tahtoi sanoa jotain, joka häntä erikoisesti vaivasi. Siksi rohkaisin häntä siihen. Silloin hän sanoi:
— Hän ei vaatinut koskaan, että minun olisi täytynyt olla niin kokonaan hänen, kuin sinä olet vaatinut. Minä en voi sitä, Karsten. Sillä minussa on ehkä jotain jäykistynyttä, tai ehkä se on aina ollut niin — kuinka sanoisin — luoksepääsemätöntä. Minullakin on vaatimuksia, joita ei ole aina tyydytetty. Minäkin olen ihminen, Karsten.
Nainen, joka olisi ollut sinun vaimosi, eikä mitään muuta kuin vaimosi, nainen, joka olisi sulkeutunut kanssasi huoneisiisi, hoitanut sinua, elänyt kanssasi eikä ajatellut mitään muuta kuin sinua ja mikä on sinun — sellainen nainen olisi tehnyt sinut onnelliseksi, Karsten, jota minä en ole koskaan voinut.