XVII.
— Voitko nyt ymmärtää, kun sanon, että se oli minulle hirveä pettymys, kun huomasin, etten voikaan olla sellainen, kuin sinä toivoit? Kuinka en olisi sitä tiennyt! Kuinka minä koetin!
Voitko ajatella, Karsten, että onnemme parhaillaan kukoistaessaan emme lakanneet, minä ja Rolf, sinusta keskustelemasta. Älä mene vieläkään, Karsten. Sinun täytyy kuunnella minua loppuun saakka. Ehkä kummastelet kuinka minä silloin voin rakastaa häntä, antautua hänelle, nauttia siitä onnesta, jonka meidän suhteemme kaikesta huolimatta minulle lahjoitti? Tietäisinkö sitä itsekään? Onko minun mahdollista voida nähdä sieluni sisimpään ja perata pois kaikki se, mikä sielussani yhdistää ja erottaa? Mutta kuinka aloin Rolfia rakastamaan, sitä en tiedä. Senhän olen jo sinulle sanonut. Hänen läheisyydessään sain olla sellaisena kuin olen. Hänen luonaan olen vapaa. Jos olin iloinen tai surullinen, hilpeä tai alakuloinen, hän ei koskaan sitä kummastellut. Ylipäätään hän ei koskaan miettinyt minua ja tunteitani. Hän oli minuun tyytyväinen sellaisena kuin olin.
Jospa voisit aavistaa, Karsten, minkälaista iloa elämä voi tarjota, kun saa tuntea turvallisesti voivansa olla ihmisen läheisyydessä sellainen kuin todellisuudessa on. Sinä olit niin usein tyytymätön minuun. Aivankuin olisit pettänyt itseäsi minun vuokseni ja odottanut, että minä jonakin päivänä muuttuisin toisellaiseksi. Tai sinä olit alakuloinen. Ja silloin sinun tarvitsi vain nähdä minun olevan iloinen tullaksesi tyytymättömäksi. Sinä riistit minun vapauteni, Karsten. Ja rakkaus ei elä ilman vapautta.
— Kaikki on nyt ohi ja unhotettu, myönsin minä. Mutta et ole sanallakaan maininnut Harrystä. Oletko unhoittanut hänet?
Maud epäili hetkeen.
— En, sanoi hän. Häntä en unhoita. Mutta en voi rakastaa häntä, niinkuin äiti rakastaa lastaan. Minä en ole koskaan tuntenut tuota puhdasta animalista riemua, jota äidit tuntevat laskiessaan lapsensa rinnoilleen. Tuntuu niin kovin epätoivoiselta ajatella sitä. En ole koskaan voinut hoitaa häntä niinkuin muut äidit voivat. Kun hän makasi polvillani, niin minä pelkäsin, että tekisin hänelle jotain pahaa, enkä voinut käsittää, että tuosta pienestä käärystä tulisi ihminen, ja että se oli minun lapseni.
Mutta mitä vanhemmaksi hän on tullut sitä enemmän iloa hän on minulle lahjoittanut, kuitenkin tähän päivään saakka…
Hän vaikeni äkkiä.
— Niin, jatkoi hän hetken perästä. Nyt tulee kaikista pahin. Nyt alkaa rikokseni. Sillä se se oli. Ei enempi eikä vähempi. Minä en valitse sanoja. Minä tiedän, mitä olen tehnyt. Ja voisinpa vain tehdä sen jälleen hyväksi… Rikos alkoi, kun hän huomasi meidät, yllätti minut, kuten sinä kerran sanoit.
Se alkoi sinä päivänä, jolloin Harry näki minun ja Rolfin. Istuimme Djurgårdenissa eräällä penkillä. Se oli aikaisin keväällä, niin aikaisin, että ihmiset hyvin harvoin vielä kävivät siellä. Me istuimme kaukana eräällä niemellä. Takanamme kulki maantie. Silloin säpsähdimme kuullessamme äkkiä ratinaa. Käännyimme yhtaikaa ympäri ja katsoimme sanaakaan sanomatta toisiamme silmiin. Se oli Harry, joka ajoi polkupyörällä ohitsemme. Hän oli jo kaukana.
Kotia tultuani menin heti pojan luo. Ja niin pian kuin näin hänen kasvonsa, tiesin myöskin, että hän oli nähnyt meidät.
Miten lapset ovatkaan huomaavaisia, Karsten! Sinä olet sanonut sen usein minulle ja siinä olet ollut oikeassa. Miten he ymmärtävätkään tuhat kertaa paremmin meitä, kuin me heitä! Se on kamalaa tietää. Minulle, jolla ei ole äidin huomaavaisuutta, se oli keksintö. Niin pian kuin pojan näin, minä ymmärsin, että kaikki kokeet johtaa häntä harhaan olisivat olleet turhia. Silloin minä muutuin julmaksi, Karsten, julmaksi siksi, etten tahtonut sallia häiritä salaista onneani. Minä käytin hyväkseni sitä, että olin hänen äitinsä ja että minulla oli äidin valta. Menin suoraan pojan luo, otin molemmin käsin häntä vyötäisistä, ja hän nyyhkytti rinnoillani, että hänellä oli sellainen äiti, sellainen kuin minä.
Minä ymmärsin kaikkityyni. Mutta en tahtonut, että petokseni silloin tulisi ilmi. Tahdoin jatkaa elämääni sellaisena, millaiseksi sen itse muodostin. Minä en tahtonut nähdä mitään pilvenhattaroita taivaallani. Ja minulla oli voimaa määrätä siitä.
Välillämme vaihdettiin vain muutamia sanoja. Harry kysyi:
— Miten nyt kaikki muuttuu?
Ja minä vastasin:
— Mitä sillä tarkoitat?
Silloin hän kysyi minulta:
— Matkustaako äiti nyt pois meidän luotamme?
Siis poika oli tuominnut minut. Hän tiesi, että minun pitäisi lähteä. Hänen ilmeistään ei kuvastunut vähääkään, että hän olisi tahtonut estää minua. Silloin työnsin hänet luotani, ja minusta tuntui, että minä taistelin hänen kanssaan elämästä. Minä tiesin, että sanoillani myrkytin hänen sielunsa. Mutta en epäillyt.
— Ei tule tapahtumaan mitään muutosta, Harry, sanon minä. Sinä et sitä ymmärrä. Sinä olet vielä liian lapsi. Ei kerrassaan mitään tule tapahtumaan. Kaikki jää entiselleen.
Silloin hän katsoi minuun.
— Minä en voi isälle valehdella, sanoi hän.
Silloin tartuin hänen käsivarteensa ja vastasin:
— Hiljaa, Harry, ja kuule nyt.
Niin vakuuttavasti kuin voin, sanoin hänelle:
— Jos puhut siitä, tai jos isä jollain muulla tavalla saa sen tietää, niin minä en elä enää päivääkään. Ymmärrätkö minua?
Hän pudisti päätään ja minä näin, että poika oli kerrassaan pois suunniltaan.
— Etkö ymmärrä? Silloin minä murhaan itseni. Kaksi kertaa minä uudistin ne sanat hänelle. Ja kun illalla menin hänen vuoteelleen sanomaan hyvää yötä, niin uudistin ne vielä kerran.
Niin julma minä olin, Karsten. Minä tiesin valavani hänen suoniinsa myrkkyä, joka murhaisi ainaiseksi ilon hänen elämästään. Minä tiesin sen sisimmäisessä sielussani. Mutta minä tiesin myöskin hänen olevan sellaisen, ettei hän olisi koskaan voinut kestää sitä, että hän oli pakoittanut minut kuolemaan. Hän inhoisi minua, halveksisi minua, ja isoksi tultuaan hän unhottaisi minut, kuten paha uni unhoittuu. Mutta vaiti hänen täytyisi olla, vaieta kauvan, tapahtukoon mitä tahansa.
Ja sen minä tarvitsin voidakseni elää niinkuin itse tahdoin. Siksi kaikki epäilykset hävisivät. En ruvennut hieromaan sovintoa niitten kanssa. Unhoitin, että niitä oli ollut olemassakaan. Ja mitään muuta muutosta ei elämässäni tapahtunut, kuin että tunsin ikäänkuin koko olentoni kasvavan. Tuntui aivankuin voimani olisi moninverroin vahvistuneet, ja ikäänkuin sieluni olisi saanut siivet. Korkealla, kaiken likaisen ja alhaisen yläpuolella minä tahdoin tuntea väikkyväni. Yhdentekevää, vaikka se olikin vain harhaluuloa. Minä tulin rohkeammaksi tästä lähtien. Useammin kuin ennen tuli niitä päiviä, joina unhoitin, että olin erään perheen äiti.
Mutta en vain tohtinut koskaan puhua Rolfille totta. Sanoin hänelle aivan varmasti tietäväni, ettei Harry ollut nähnyt meitä.
Maudin kasvojen värit muuttuivat näitä sanoja lausuessaan. Varmaa oli, että hän vielä muistoissaan nautti silloisesta voitonriemustaan, jolloin hän oli kahden miehen kohtalo käsissään kulkenut vaarallisen tiensä harhaan astumatta.
Raskaasti ja ontosti hän lisäsi:
— Silloin minä uhrasin Harryn iäksi. Tiesin sen oikein hyvin. Osani hänessä minä hävitin. Minusta tuntui, niinkuin lapsi olisi palanut minussa leimuavissa maanalaisissa liekeissä, joita sinä et tunne. Harry on siitä illasta saakka ollut kokonaan sinun.
Kiintyneenä siihen, mikä minulle oli uutta katsoin Maudia sellaisella tunteella, niinkuin olisin vasta oppinut tuntemaan tuon naisen, joka oli ollut viisitoista vuotta vaimonani. Minä muistan, että silloin ensi kerran muistui mieleeni satu metsänneidosta. Olin kuullut lapsen valittavan huudon, kun peikko jätti hänet.
— Nyt minä pyydän sinua jatkamaan, sanoin hetken kuluttua. Yö ei ole vielä kulunut.