XVIII.
Maud ajatteli hetkisen. Sitten hän palasi taas kertomuksen juoneen, ja hänen huulillaan väikkyi kummallinen hymy.
— Muistatko, kysyi hän, sitä yötä, kun istuit valveilla huoneessasi kummastellen kuinka olin voinut kuunnella sinua ja kuinka olin päässyt siitä?
— Muistan hyvinkin.
— Minä en ollut niin voimakas kuin olisin tahtonut olla. Minä elin haaveistani ja nukkuessani näin usein unia. Usein heräsin säikähtäen unestani ja kummastelin, miten minusta tuntui aivankuin jokin onnettomuus odottaisi minua. Silloin aina johtui ajatukseni Harryyn. Minä näin hänen kärsivän, ja minä olin aina inhonnut julmuutta lapsia kohtaan. Sinä yönä olivat pahat unet kiusanne» minua tavallista enemmän. Säikähdin unissani ja heräsin. Salin kello löi viisi. Ympärilläni oli aivan pimeä. Silloin olin kuulevinani ääntä sinun huoneestasi. Kuuntelin ja kuulin selvästi ameriikkalaisen keinutuolisi vieterien narisevan.
Tiedätkö mitä minä silloin luulin ja miksi tulin luoksesi? Minusta tuntui niin varmalta, että nyt on tapahtunut jotain. Harry on sairaana, Karsten ei ole vain tahtonut herättää minua. Jos poika on sairaana, niin hän ei voi hillitä itseään. Tarvitaan vain, että Harry sairaana tai kuumehoureessaan huudahtaa, ettei hän tahdo nähdä minua. Silloin Karsten utelee häneltä syytä, ajattelin. Ja kaikki toiveeni ovat menneet hukkaan.
Siksi minä mainitsin heti Harryn nimen, ja kun näin ilmeistäsi, että kaikki mitä olin luullut, oli vain turhaa pelkoa, palasin huoneeseeni ja uskottelin sinulle, että olin väsynyt. Mutta minä en ollut väsynyt. Makasin siellä aivan valveillani. Ja ruumistani kirveli kuin olisi tuhansilla neuloilla pistelty. Koskaan en ole ollut niin vähällä ilmaista salaisuuttani.
Muistatko seuraavaa päivää? Ja keskusteluamme saman päivän illalla? Se oli ihmeellinen keskustelu! Silloinkin olin vähällä ilmaista. Se, mitä ajattelin sinä yönä, vainosi minua. Minusta tuntui kuin sinun olisi täytynyt tietää kaikki, — ja kuitenkin oli se kerrassaan mahdotonta. "Hän kuvittelee mielessään", ajattelin. "Hän tietää kaikkityyni." Kaikessa, mitä sanoit tai teit, minä huomasin kaksinkertaisen tarkoituksen. Pelkoni muuttui mielikuvaksi ja vaikka sanoin itselleni, että kaikki oli vain luulottelua ja heikkoutta, vainosi kuitenkin ajatus: »Karsten tietää kaikkityyni — jokaisessa hänen sanassaan piilee kaksinkertainen tarkoitus. Minä näin sinun suuttuvan ja kuulin äänesi vihasta vapisevan. Oo, sinullahan oli syytäkin — muuten sitä tietämättäkään. Mutta minä en voinut nähdä käytöstäsi muuten kuin sen yhteydessä, mikä yöt ja päivät täytti minut. Yövalvonta ja kuumehoureeni olivat turmelleet minut. Koko elämänihän oli vain houretta. Hän puhuu arvoituksilla, ajattelin minä. Hän lähestyy ainetta kiertoteitse.
Kun kysyit minulta: "Ketä sinä hait viime yönä?" silloin et tiennyt vielä, että sinulla oli syytä kysyä niin. Sanat pääsivät vain muuten suustasi. Se oli tarkoitukseton mielenpurkaus. Mutta minä en voinut ymmärtää sitä niin.
Tiedätkö, Karsten, mitä minä ajattelin? Nyt hän murhaa minun. Kaikki mitä hän nyt sanoo, sanoo hän vain kiduttaakseen minua. Niin rajaton on hänen vihansa, ettei hän tyydy ainoastaan murhaamiseen. Mutta minä en tuntenut vähääkään tuskaa enkä pelkoa. Kun elää sellaisessa jännityksessä, kun minä olen viime vuosina elänyt, niin silloin unhoittaa kuolemanpelonkin. Ja sillälailla minä odotin — en voi sanoa pelänneeni, sillä en tuntenut mitään pelkoa — kuolemaa sinun kädestäsi ja silloin minä olisin sen ottanut ajattelemattakaan vastustaa. Se olisi ollut minulle vain sanomaton nautinto, jollaista en ole koskaan tuntenut.
Mutta kun minä niin — sanojasi muunnellen, joilla minusta ei ollut enää mitään merkitystä — vitkalleen heräsin ja ymmärsin, että kaikki mitä minulle sanoit ja minä vastasin, kaikki mitä silloin välillämme tapahtui, ei ollut muuta kuin sanoja, sanoja, vain sanoja, niin silloin tapahtui jotain muuta. Silloin heräsi minussa puhtaasti aistillinen vastenmielisyys kaikkea sitä kohtaan, mitä me sanomme rakkaudeksi. Silloin minä inhosin itseäni ja koko elämääni, ensisijassa aistielämääni. Aivankuin likaisen veden päällä lepäävästä usvasta minä kuulin sanojasi, ja samassa silmänräpäyksessä olin näkevinäni ihmiselämän aistienraivon, joka alkaa verestä ja loppuu vereen. Tiesinhän, että se oli vain silmänräpäyksessä ohimenevä harhanäky. Tiesinhän mitä olin lukenut ja kokenut. Minä tiesin, että tämän silmänräpäyksen kuluttua normaali-ihmiseni ikäänkuin ottaisi jälleen normaalipalkkansa minussa. Ja kaikkea sitä, mitä nyt kummituksena näin, voisin taas katsoa levollisesti ja sanoa sitä luonnolliseksi.
Se kesti vain lyhyen silmänräpäyksen. Se ei vaikuta minuun sen enempää. Minä tiedän sen. Mutta silloin minä näin itseni sellaisena kuin olin. Minä kuulun niihin naisiin, joitten on hyvä olla niin kauvan kuin nukkuvat. Kenenkään miehen ei olisi pitänyt herättää minua. Ei sinun eikä kenenkään muunkaan. Nähdä se ja kuitenkin voida elää, sitä sinä et tiedä… Kukaan ei tiedä sitä.
Maud vaikeni ja hengitti aivankuin olisi tahtonut pudistaa ajatukset itsestään. Sitten hän jatkoi uudestaan. Mutta hänen äänensä oli väsynyt ja välinpitämätön, jyrkkä vastakohta niille sanoille, mitä hän lausui:
— Olen toisinaan uskonut olevani lähempänä sitä suurta ihmissyvyyttä, josta me kaikki polveudumme, ja johon meitä houkutellaan katsomaan — kauhistuaksemme alkuperäämme.
Sinä nukuit muuten hyvin raskaasti sinä yönä, Karsten. Uni olikin sinulle hyvään tarpeeseen. Minä yksin olin valveillani enkä voinut saada lepoa. Ensi kerran koko tällä ajalla minä ajattelin sitä mahdollisuutta, että voisin kaikki tehdä jälleen hyväksi. Oli aivankuin olisin elänyt siinä harhaluulossa, että voin muuttaa luonteeni tai tehdä kaikki tekemättömäksi. Hiivein hiljaa ympäri huoneustoa, menin huoneesta huoneeseen, katselin kaikkia, mitkä olivat vuosien kuluessa vitkalleen tulleet ja jääneet luoksemme.
Tiesin, että kaikki ajatukseni ja toiveeni olivat turhia. Ja kuitenkin hiivein luoksesi. En tahtonut mitään muuta kuin vain kerran lähestyä sinua tietämättäsi. Salin ovi oli auki ja siellä paloi tuli. Viipyi hetkinen ennenkuin käänsin katseeni. Pelkäsin sinun heräävän. Viimeinkin voin nähdä jokaisen pienimmänkin piirteesi. Seisoin siellä liljaa ja näin kasvojesi ryppyjen unessa silenneen. Sinä olit kaltaisesi, jollaisena minä muistan sinut silloin, kun ensi kerran näin sinun nukkuvan.
— Seisoin kauvan siinä, jatkoi hän, ja tunsin mieleni heltyvän. Minä tahdoin tehdä sinulle hyvää. Mitä tahdoin tehdä? Tahdoin herättää sinut, Karsten, ja kertoa sinulle kaikkityyni. Olin vähällä sen tehdä. Niin hirveän jännittyneeksi oli tilanne minut tehnyt. Minähän olin ruhjonut kaikki mitä olin voittanut, Karsten. Kaikki minkä luulin voittaneeni.
Olin hetkisen sellainen, jollaisen sinä luulit minun olevan, silloin kuin menimme naimisiin. Olin vanhan ajan nainen, hän, joka taipui hieman liian paljon, mutta ei koskaan pettänyt, ja joka voitti itsensä olemalla nöyrä.
— Mitä sinä nyt puhut? keskeytin hänet. Ihmiset ovat aikojen alusta pettäneet ihmisiä. Miehet naisia ja naiset miehiä. Mitä sinä puhut vanhan ajan naisesta? Sehän on vain sanoja. Puuttuu vain, että sanot itseäsi moderniseksi ja alat keskustelemaan.
Olin rajattomasti hermostunut. Kuulemani kiihoitti katkeruuttani äärettömästi.
Mutta Maud ei sallinut häiritä itseään.
— Se on kuitenkin niin kuin äsken sinulle sanoin, sanoi hän.
Ja hänen piirteensä muuttuivat omituisen valoisiksi.
— Minä en herättänyt sinua, jatkoi hän levollisesti. Mutta varmasti tahdoin herättää. Tahdon sen tunnustaa sinulle. Tiedätkö, mitä tahtoo sanoa, tuntea polttavaa tunnustamishalua? En tahdo mitään voittaa. Minä tahdon vain saada tunnustaa ja sitten jättää kotini. Huomen aamun koittaessa minä tahdon olla poissa. Ja sinä saat olla vapaa minusta. Sillä siinä on sinun onnesi.
Minua esti vain pieni, mitätön asia. Sinä käännyit unissasi ja sitä säpsähtäessäni töyttäsin kynttiläjalan mansettia niin, että se kilahti. Kummitusten pelko tai mikä lie vallannut minut? Pelästyin niin, että syöksyin ulos ja vain väkisten voin seisahtaa ovella katsoakseni, jos sinä heräsit. Mutta sinä et liikahtanutkaan. Sinä nukuit raskaasti.
Silloin menin huoneeseeni, Karsten, lukitsin oveni ja menin vuoteeseeni. Makasin pimeässä vilusta väristen kuin eksynyt lapsi. Mitä ajattelin tai mitä tunsin, sen koetan sinulle kertoa. Älä kuitenkaan usko minua.
Mutta sen päivän perästä on elämäni kulunut aivankuin minua olisi paholaiset ajaneet. En ole koskaan tuntenut rauhaa enkä tiennyt mitä lepo tahtoo sanoa.
Vasta nyt…
Hän vaikeni ja sanoi hiljempaa:
— Uskotko minua, kun nyt sanon, että nyt minä tunnen jotain sellaista?
— Saan kai uskoa sinua, kun sinä sanot minulle, oli vastaukseni.
— Me olimme tarttuneet toisiimme, Karsten, jatkoi Maud. Olimme tulleet siihen, ettemme enää tienneet erottaa mikä oli sinun mikä minun. Silloin meidät riuhtaistiin rikki, tai me luisuimme pois toisiltamme, kuten äsken sanoin. Mutta niin kauvan kuin kuljimme toistemme läheisyydessä, mielimme toisiamme. Päästyäsi minusta sinä paranet.
— Ja sinä?
— Minä olen jo terve.
Kovasti ja terävästi tulivat viimeiset sanat. Se ei loukannut minua kuitenkaan. Oliko Maudin puhunut totta tai valetta, sitä minä en jaksanut ymmärtää. Meidän välillämme oli ikuinen arvoitus, miehen ja naisen arvoitus. Se on hullu, joka koettaa ratkaista sitä arvoitusta omaksi edukseen.
Olimme puhuneet kaikki toistemme kanssa. Mutta emme olleet kohdanneet. Tahtomattani muistui mieleeni niitten paralleliviivojen määritys, jotka eivät voi kohdata.
Kysyin lopuksi ivallisesti:
— Kuinka sinä tulit niin selvänäköiseksi?
Maud säpsähti aivankuin olisin lyönyt häntä.
— Miten selvänäköiseksi? änkytti hän.
— Tarkoitan: niin selvänäköiseksi minun suhteeni, itsesi suhteen, kaikkien suhteen, kuin nyt olet.
Maud painoi päänsä alas niin, etten voinut nähdä hänen kasvojaan.
— Siihen minä en tahtoisi vastata, mutisi hän.
— Sinun täytyy, sanoin minä hiljaa ja käskevästi. Jotain sinä olet minulle kuitenkin velkaa.
Maud ei kohottanut katsettaan minuun. Mutta minä voin nähdä punan valahtavan hänen poskilleen ja kaulaansa kun hän vastasi:
— Nainen tulee näkeväksi, kun hän rakastaa kahta miestä. Hän tulee näkeväksi siksi, että hän on syönyt tiedonpuun hedelmiä. Silloin hän tietää hyvän ja pahan — ja enemmänkin. Mies taas… Hän keskeytti. Ja minä ymmärsin, ettei hän enää sanoisi mitään.
— Mies, jatkoin minä sensijaan, voi syödä kuinka paljon tahtoo ja mitä hän tahtoo. Side ei kuitenkaan putoa hänen silmiltään. Aijoitko sanoa niin?
Maud katsoi minuun ja hänen kasvojensa ilmeet olivat muuttuneet. Hänen katseessaan oli vihan ilme.
— Tämä on pahinta, mitä meidän välillämme on koskaan tapahtunut, purskahti hänen suustaan.
Mutta mitkään sanat eivät voineet minua enää hillitä.
— Miksi mies pitää sidettä? sanoin minä. Onko se siksi, että hänen luonteensa jää kuitenkin viattomammaksi kuin sinun, vaikka hän kuinkakin rikkoisi? Minä en ole koskaan ennen sitä uskonut, mutta totta tosiaankin sinä olet tällä hetkellä opettanut sen minulle.
Tuijotimme toisiimme saamatta sanaakaan suustamme. Huomaamatta olivat yön tunnit meiltä kuluneet. Oli jo aamu. Uusi päivä oli tullut. Mutta meidän ajatuksissamme liikkui enemmän kuin se. Me muistelimme molemmat erästä toista yötä, jolloin myöskin tapasimme samassa huoneessa, sitä yötä, josta juuri puhuimme. Silloinkin meidät tarkoitettiin kohtaamaan, eikä kummankaan meistä tarvinnut muistuttaa toiselleen siitä. Samassa silmänräpäyksessä kulki kuin kummitus välillämme, kummitus pelästytti meidät molemmat.
— Onko tämä eronhetkemme? mutisi Maud.
En voinut vastata hänelle. Kummallinen ajatus, vielä kummallisemman tunteen synnyttämä, liikkui aivoissani:
Sinulle puhuu nyt uusi nainen. Nainen, jota et ole koskaan ennen tavannut kuin nyt.
Se oli kamalan kuohuttava ajatus. Se leikkasi haavan, polttavan haavan, joka kirveli syvälti. Siinä oli samalla kertaa tuskaa ja raivoa.
Minä käsitin vitkalleen, mikä Maudin nyt oli muuttanut, ja miksi kaikki se, mikä hänessä oli naista, nyt oli minulle niin vierasta. Minä ymmärsin, että Maud nyt oli sellainen, millaiseksi toisen miehen rakkaus hänet oli tehnyt, sen miehen, jota hän rakasti enemmän kuin minua.
Uusi nainen. Toinen nainen kuin hän, jonka olin kerran syliini sulkenut. Nöyryyttävä ja samalla kertaa kamala totuus vihloi sieluani. Tuon tunteen pusertamana lähdin horjuen hyvästi sanomatta hänen huoneestaan ja menin omaani.
Mennessäni näin Maudin ymmärtäneen mitä olin tuntenut, ja hänen kasvojensa ilmeistä luin jotain, joka muistutti kostoa.
Makasin valveilla huoneessani ja katselin miten aamuaurinko värjäili punaisia uutimia. Ne hehkuivat punaisina kuin veri. Ja minusta tuntui kuin olisin tahtomattani saanut katsahtaa sen verhon taa, joka peittää Kaikkeudenäidin, Isisjumalattaren kasvot.
Se mies tai nainen, joka uskaltaa kohottaa sitä harsoa, muuttuu kiveksi.