II.
Aina siitä saakka, kun Sven oli niin pieni, että hän tuskin voi liikkua, oli hän ollut Pudelin läheisin ystävä ja hänellä oli ollut oikeus tehdä Pudelille mitä vain tahtoi. Hän sai vetää häntä korvista ja nipistää hänen lyhyestä hännästään, maata hänen päällään ja pitää häntä mitä epämukavimmissa asennoissa. Pudel ei siitä osoittanut sen suurempaa tyytymättömyyttä, kun hän näytti vain toisinaan ihmettelevältä, miksi tuota kaikkea hänelle oikeastaan tehtiin, sekä sävyisästi ja rauhallisesti paneutui maate toiseen paikkaan siinä turhassa toivossa, että hänen hyväntahtoinen kiusahenkensä väsyisi ja sallisi hänen olla rauhassa.
Mutta kun Sven tuli pihalle, seurasi Pudel häntä mihin hän vain meni. Tohnottaen lyhyeen halkokuonoonsa hän seisoi katsellen kuinka Sven vitkalleen ja ajatellen ajoi hietaa pieneen läkkipönttöön tai meni toisinaan vähemmän sopivaan työhön loiskimaan vesitynnyriä. Pudel seurasi häntä koko ajan, ja lähestyipä vain joku vieras, seurasi Pudel tämän liikkeitä epäilevin silmin, joka silmänräpäys valmiina, jos asianhaarat vaatisivat hänen asiaan sekaantumistaan.
Svenillä ja Pudelilla muuten oli omat tiensä, ja useimmin kuin kerran olivat he äkkiä häviämällä tuntemattomille teilleen panneet koko talon väen pelkäämään ja sitten kun jo oltiin epätoivoisia, josko koskaan enää saadaan nähdä heitä hengissä, äkkiä ilmestyneet, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, molemmat yhtä ihmeissään siitä hälinästä, jonka he olivat aiheuttaneet.
Olisi synti sanoa, että Sven oli tottelematon poika. Mutta tässä suhteessa ei ollut helppo menetellä hänen kanssaan. Useimmin kuin kerran oli äiti luvannut hänelle piiskoja, jos hän kerrankaan vielä juoksi omin lupinsa hukkaan, ja useimmin kuin kerran oli vaimoni kohta sen jälkeen minulle vakuuttamalla vakuuttanut, että hän tahtoi nähdä sen sydänveren, joka uskaltaisi koskea Sveniin. Mutta tähän nähden näytti Sven olevan kerrassaan mahdoton sekä oikaisuille että varoitukselle, ja hän oli niin ihmeissään äidin kiihkeästä ilosta, kun hän oli sellaisten huviretkien jälkeen hänet saanut elävänä takaisin, ikäänkuin hän olisi ihmetellyt sitä, että he olivat kerran mailmassa voineet ajatella erilailla.
— Eihän se ollut vaarallista, sanoi Sven. Pudelhan oli mukana.
Äiti ei tahtonut puhua pahaa Pudelista, mutta hän koetti vakuuttaa Svenille, ettei Pudel kumminkaan ollut samaa kuin ihminen. Ja Sven lupasi kädet äidin kaulaan kiedottuina, ettei hän koskaan enää juoksisi pois ja saattaisi äidille mielipahaa.
Mutta kun hän meni yksin ulos ja oli kevät, vesi valui ränneissä pihalla, silloin unohti Sven kaiken muun mailmassa, kuin että hän oli pieni poika, joka menisi kauvas metsään.
Kuka tietää, minkälaisissa ajatuksissa hän meni, tai jos hän huomasikaan joutuneensa luvattomille teille? Hän meni puhellen hiljaa itsekseen ja Pudel seurasi häntä, ja kun hän pääsi veräjälle saakka, niin se oli auki. Silloin vilkaisisi hän hieman siitä ulos ja heittäisi silmäyksen mailmaan, joka houkutteli siellä veräjän ulkopuolella ja sitten näki hän ojamultien yli suoraan maantielle, kuinka keltaiset rentukat loistivat mustaa multaa vastaan, ja kiipesi sitten niin pian kuin pienet jalat ehtivät yli ojapenkereen ja juoksi maantielle. Mutta nyt hän oli melkein metsässä ja hän nyt ei voinut vastustaa kauvemmin. Jykeinä kohoutuivat kyhmyoksaiset hongat hänen päänsä päällä ja hän meni runkojen lomissa, joissa aurinko heitti säteitään sammaliin ja ensimäiset kevätlinnut alkoivat viserrellä. Pieni peltomyyrä juoksi kivien lomissa ja pikku Sven juoksi sen jälkeen. Yhä kauvemmas ja kauvemmas hän meni. Siellä oli pieni suo, jossa kasvoi raitoja pitkine kellertävine urpuineen. Niihin hän ei ylettynyt, sillä silloin hän olisi luisunut veteen ja kastellut jalkansa. Mutta hän voi nakata kiviä suolle ja kuulla niiden pudotessaan ääntävän plump ja nähdä suuren joukon pieniä ja suuria renkaita, jotka saivat koko pienen vedenpinnan aaltoilemaan. Sitä hän teki pitkät ajat. Hänen poskensa punehtuivat ja hänen silmänsä kiilsivät ihastuksesta. Yhä iloisemmaksi ja iloisemmaksi hän tuli, ja hän meni aina kedolle saakka, jossa kuninkaallinen huvilinna oli, ja päästyään tielle hän alkoi juosta. Hän juoksi ja juoksi, ja tultuaan korkean veräjän sisäpuolelle hän huomasi olevansa taas lähellä kotia. Silloin riemastui hän uudestaan, siksi, että hän tunsi tien, ja siksi, että Pudel nuuski heiluttaen tylppähäntäänsä ja tahtoi kotia. Sitten alkoi hän äkkiä ikävöimään äitiä, ja muisti keltaiset kukat, joita hänellä oli kädessään.
Verkalleen ja miettien hän meni taas kotia päin, ja voi olla mahdollista, että Sven nyt hämärästi muisti, ettei hänen olisi pitänyt lähteä kotoa. Mutta oli muuan seikka, jota Sven ei tiennyt ja jota hän ei ymmärtänytkään. Se oli nimittäin, kuinka kauvan hän oikeastaan oli ollut kotoa poissa. Sillä pari tuntia tai hetkinen oli hänelle aivan sama.
Mutta kun hän käydä lylleröi ruohikolla ja juuri ajatteli juosta taas joutuakseen äidin luo ja saadakseen istua hänen polvellaan, jossa äiti häntä hyväilisi ja suutelisi ja saisi kertoa hänelle kuinka hauskaa hänellä oli ollut, silloin räjähti melu aivan lähellä Sveniä, hänen ympärillään ruvettiin huutamaan. Siinä oli isä ja äiti, Olof ja Svante, molemmat palvelustytöt ja vielä suuri lauma muita, niin tuntui Svenistä. He huusivat yhteen ääneen, yksi siellä ja toinen täällä; Sven ei ehtinyt koskaan nähdä mistä mikin tulija huusi. Sillä juuri kuin hän kääntyi yhtäälle huusi toinen hänen takanaan ja kun hän silloin kääntyi ympäri katsoakseen toisaalle, nostettiin hänet maasta jaloiltaan ja joku kantoi hänet pois juosten niin paljonkuin jaksoi ja ennenkuin hän tiesi sanaakaan siitä, oli hän salissa ja äiti itse otti hänet käsivarsilleen puristaen häntä niin, ettei hän voinut hengittääkään.
Sven tiesi kylläkin, ettei hänen tarvinnut koskaan peljätä äitiään, mutta tällä kertaa hänen rohkeutensa kumminkin petti. Sillä hän muisti nyt, mitä äiti oli piiskoista sanonut, ja kun hän sai nähdä isän, tuli hän oikein huolestuneeksi. Sillä isä näytti tuimalta ja sanoi hyvin vakavalla äänellä:
— Nyt saamme luvan ottaa risut, Sven. Sillä minä tiedän, että äiti on luvannut sinulle piiskaa.
Silloin ei Sven tiennyt kerrassaan mitään elävää neuvoa, ja hädässään hän turvautui kukkiin, joita hän piti äidille ojennetussa kädessään.
Mutta sitä hänen ei olisi tarvinnut tehdä. Sillä äiti oli ollut niin peloissaan ja oli nyt niin onnellinen saatuaan hänet jälleen takaisin, että hän otti hänet vain syliinsä ja antoi hänen hyväillä itseään, nauroi ja itki vuorotellen; lopulta hän otti kukat häneltä ja asetti ne pieneen viheriäiseen lasiin, järjesteli ne ja antoi Svenin katsoa kuinka kauniita ne olivat auringonpaisteessa. Silloin jätti isäkin rangaistushankkeensa ja meni huoneeseensa tuntien itsensä ylenmäärin onnelliseksi.
Mutta kun äiti jäi yksin Svenin kanssa, otti hän hänet polvilleen ja kertoi hänelle, ikäänkuin satua, kuinka rauhattomaksi hän oli itsensä tuntenut ja kuinka hirveän epätoivoinen hän oli ollut. Hän kertoi luulleensa Svenin taittaneen jalkansa ja makaavan yksinään metsässä, eivätkä he löytäisi häntä ennenkuin kuolleena. Tai hän oli luullut hänen pudonneen veteen ja sitten he löytäisivät hänen ruumiinsa, ja silloin ei koskaan voisi äiti eikä isä, eikä veljet tulla iloisiksi enää. Kaikkea tätä Sven kuunteli ja ymmärsi vain, että äiti oli kaikkia muita ihmisiä parempi. Hän sai selvityksen sekä rotasta että linnuista, suosta ja kivennakkuusta. Ja lopulta ymmärsivät he toisiaan molemmat ja olivat vain onnellisia siitä, että he olivat löytäneet jälleen toisensa.
Ja oikeen kerrottuaan asiansa toisilleen otti äiti Svenin mukaansa ullakolle. Siellä oli paljon oivallisia esineitä, joilla Sven toisinaan sai leikkiä, kun hän oli ollut oikeen kiltti. Muun muassa siellä oli valkea posliininen villakoira, jolla oli tupsu hännänpäässä ja kantoi pientä kenkää suussaan. Se oli hyvin vanha eikä oikeastaan ollutkaan äidin. Sillä isä oli saanut sen iso-äidiltään, ja se oli ollut hänen aina siitä saakka, kun hän oli ollut kahden vuoden vanha, jolloin hän oli sen saanut kummiltaan.
Se oli paras, mitä Sven tiesi, ja sen otti äiti sydämensä onnessa alas ullakolta ja antoi hänelle risujen asemesta. Se sai olla siellä, missä se oli.
— Sillä, kuten Sven sanoi, muuten minä voin lyödä rikki sen. Ja silloin isä suuttuisi.
Mutta hän ei unohtanut koskaan, että se oli hänen. Ja hän tapasi kertoa siitä toisinaan, kun oli vieraita.
— Sen minä sain äidiltä, sanoi Sven, kun minä juoksin metsään ja tulin taas takaisin. Senvuoksi minä sain sen, että äiti tuli niin iloiseksi, kun hän sai nähdä minut.
Ja äiti puolusti kasvatusmenettelyään kaikkia arvosteluja vastaan nostamalla vain pojan syliinsä ja antamalla kaikkien katsoa häntä. Jumala siunatkoon häntä. Hän oli oikeassa.