III.
Sitten meni vuosi melkein, ettemme huomanneet sen kuluneenkaan. Mutta tähän aikaan alkoi vaimoni terveys vakavasti heikkenemään, ja puhumatta siitä toisillemme, ymmärsimme me molemmat, että ainoastaan yksi mahdollisuus oli olemassa. Jo kerran ennen oli leikkausveitsi saanut tehdä hengenvaarallisia töitään, ja ne taudinoireet, joita nyt ilmeni, olivat vain liian tuttuja meille. Siksi se ei ollut meille mikään yllätys, kun lääkäri eräänä päivänä lausui tuomionsa ja antoi meidän tietää, mitä me olimme edeltäpäin aavistaneet, että vain kiireellinen leikkaus voisi pelastaa Elsan minulle ja lapsilleni.
Ikäänkuin kuolemantuomio olisi annettu koko meidän elämällemme, kuljimme me tänä päivänä huoneesta huoneeseen kodissamme, ja minä näin Elsan kulkevan siellä vain hyvästellen. Ensi kerran minä käsitin täydellisen selvästi kuinka paljon sisäisiä ajatuksiaan hän oli minulta kätkenyt samoin kuin kaikilta muiltakin, kuinka uskollinen hän oli kuolemanajatukselle, ja kuinka se varmuus, että hän kuolisi nuorena, jäyti hänen sisäistä elonvoimaansa. Hän oli käynyt kalpeaksi ja hänen poskensa olivat laihtuneet. Kädet olivat vahan kellertävät ja hän liikkui tuskia tuntien minun seurassani.
Silloin hän pyysi ensi kerran minulta saada kuolla. Ensi kerran hän kertoi siitä, jota hän oli tuntenut ja kätkenyt sydämelleen, josta minä olin tahtonut saada tietää, ja josta hän ei ollut koskaan ilmaissut muuten kuin pienillä viittauksilla.
— Nuoruudestani saakka, sanoi hän, paljon ennen kuin sinä ja minä olimme oppineet tuntemaan toisiamme, on minusta ollut niin luonnollista ajatella sitä, etten minä koskaan saisi elää kauvan. Sillä sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi, Georg, sinä olet tehnyt minut onnellisemmaksi kuin minä koskaan olisin voinut tehdä sinut. Sinä olet antanut minulle kolme poikaani, minun kaksi poikaani ja pikku Svenin. Ja mitä minä voin olla heille, sinulle ja teille kaikille? Minähän olen sairas enkä parane koskaan. Unohda sinä minut, Georg! Oi, niin, minä tiedän sinun surevan minua siksi, että sinä rakastat minua, vaikka minä olen aina ollut hento ja heikko enkä ole koskaan ollut kellekään hyödyksi. Mutta unohda sinä kumminkin minut. Ja sinä löydät jonkun toisen, joka auttaa sinua ja lapsia.
Ja taas hän pyysi minulta saada kuolla, pyysi saada elää rauhassa ne harvat viikot, jotka hänellä enää oli jälellä. Hän ei tahtonut vain kuolla leikkauspöydälle, vaan hän oli iloinen saada mennä pois, hän tahtoi vain saada elää tuskissaan niin kauvan, että hän ehtisi valmistaa lapset siihen, jonka täytyi tulla, ja hän tahtoi sanoa heille hyvästi.
Niin äkkiä oli kaikki tuo tullut minulle, etten minä voinut edes selvittää ajatuksiani, vielä vähemmin löytää sanaa vastatakseni. Minä tunsin vain hämärästi joutuneeni tuskaiseen taisteluun, taisteluun, joka kohosi kaikkien niiden rajojen ylä- ja ulkopuolelle, missä ihmiset yleensä ovat tuomitut elämään. Minä tunsin arkuutta, jota minä olen aina tuntenut, kun asia on koskenut jotain, joka on toisen sieluelämään kuuluvaa ja hänen loukkaamatonta omaisuuttaan. Ja jos on jotain, jota ei kukaan muu voi määrätä, kuin tuo ihminen itse, niin silloin on parasta alistua varmaan kuolemaan tai antautua tuliseen taisteluun ehkä voittaakseen itsensä jälleen elämään. Nähdessäni vaimoni edessäni minusta tuntui hän olevan niin lähellä ja kumminkin niin kaukana. Hänen pyyntönsä saada kuolla oli niin liikuttava ja niin vakavasti ajateltu, ettei minulla ollut rohkeutta pyytää häntä palaamaan takaisin elämään itseni vuoksi. Ja ihmetyksellä minä huomasin hänen voivan jättää kaikki mitä hän rakasti, koska hän oli valmistunut siihen. Mutta samalla kertaa minä tunsin tuskaisen epätoivoisena, etten minä voinut häntä kadottaa. Minä en voinut sitä. Ja epätoivossani minä tartuin ainoaan keinoon, joka juolahti minun mieleeni, ja sanoin vain:
— Mutta Sven, voitko sinä jättää hänet?
Hän säpsähti kuin kuoleman iskusta, ja väänteli käsiään epätoivossaan.
— Ei, ei! Minä en voi.
Hän meni huojuen makuuhuoneen ovea kohti ja pyysi minulta vain saada olla yksin. Minä näin hänen sulkevan oven jälkeensä, ja minä jäin istumaan, missä minä istuin, ja minusta tuntui kaikki, mitä minä olin hänen kanssaan elänyt, olevan poissa ja kuolleen, ja että hän nyt menisi pois minulta iäksi. Minä ymmärsin, että jos ei hän sitä tekisi, niin hän ei jäisi minun vuokseni, vaan tuon kultakiharaisen ja enkelisilmäisen pienokaisen, tuon pienen enkelinsä vuoksi, joka oli tullut ja punonut hänet elämään niin lujasti kiinni. Minä ymmärsin kaiken sen, mutta se ei loukannut minua. Minä tunsin sen aivan luonnolliseksi, etten minä yksin voinut pitää häntä elämälle. Minä kumarsin pääni ja itkin, itkin ensi kerran itseäni ja omaa elämääni. Ja minä en odottanut mitään enkä uskonut muuta kuin päivät kuluisivat vain nyt hiljaa ja varmasti sitä hetkeä kohti, jonka täytyi tulla, ja lopuksi kuolema reväisisi pirstaleiksi kaikki, mille minä olin elänyt.
Kuinka kauvan minä istuin siellä, sitä minä en tiedä. Minä tiedän vain, että minun ympäristöni hämärtyi, että minä säpsähdin, kun tunsin vaimoni olevan polvillaan edessäni nojaten päänsä käsivarteeni. Hän oli tullut niin hiljaa, etten minä kuullut, ja hänen äänensä kuului rauhalliselta, kun hän sanoi:
— Minä tahdon elää sinulle, Georg, Svenille ja isoille pojillemme.
Minä tunsin hänen äänensä muuttuneen niin syväksi ja lämpöiseksi, ikäänkuin kaikki muu paitsi hänen rakkautensa olisi vaiennut hänen sielussaan. Minä ymmärsin, että hänen päätöksensä oli nyt järkähtämätön, että hän jälleen oli meidän kaikkien, tai ainakin tahtoi kuulua meille, ja lämmin kiidollisuuden tunne häntä ja koko elämää kohtaan virtaili minun sielussani. Viipyi kauvan, ennekuin me muutimme asentoa, mutta sen tehtyämme, hän nousi ja sytytti tulen kaikkiin lamppuihin ikäänkuin juhlaksi.
Sitten kutsui hän lapset sisälle ja he tulivat kaikki hiljaa ja ihmetellen eikä meidän tarvinnut heille mitään selittää. Sillä he olivat kaikki ymmärtäneet, jokainen tavallaan, he olivat puhuneet toistensa kanssa samoin kuin me suuretkin olimme puhuneet keskenämme, ja he tiesivät, että äidin henki oli vaaralle alttiina, mutta että hän uskalsi antautua vaaraan saadakseen elää heille.
Sven ryömi äidin polville ja painautui hyvin lähelle hänen rintaansa. Ja hän sai meidät jokaisen hymyilemään kyyneleidemme läpi, kun hän sanoi:
— Äiti ei saa kuolla kullanmuruselta.
Viimeistä sanaa käytettiin hänestä hyväilynimenä perheessä ja sitä hän käytti itsekin ymmärtämättä, että se kuului hieman naurettavalta. Siksi tulivat hänen sanansa melkein kuin elämän lupauksena ja ne rauhoittivat meitä.
Mutta lasten mentyä levolle, menimme minä ja Elsa toistemme seurassa puristaen toisiamme vyötäisistä läpi huoneiden. Ja minä näin hänen taas sanovan hyvästi, mutta toisella tavalla kuin muutamia tunteja sitten. Seuraavana päivänä hänen piti ajaa sairaalaan.
Mutta kun minä aikasin aamulla tulin makuuhuoneesta, istui Olof suuressa nojatuolissa makuuhuoneen oven edessä.
— Oletko sinä istunut täällä kauvan? kysyin minä hämmästyneenä.
— Kyllä, vastasi poika yksitoikkoisesti. Hän oli istunut siellä ajatellen äitiään ja kuinka vakavaksi kaikki oli käynytkään. Ensi kerran minä huomasin, kuinka suuri hän olikaan, ja minä otin häntä kuin vertaistani kädestä. Kymmenvuotiaan kasvot kertoivat niin paljon, mutta hän ei voinut mitään sanoa.
Kun minä ja Elsa istuimme sitten ajoneuvoissa, oli hän itsensä herra ja nousi jalustalle vaimoni viereen, silitti hänen poskiaan ja sanoi lohduttavasti kuin lapselle:
— Älä pelkää äiti, kyllä se menee hyvin.
Svante tuli myöskin ja Sven nostettiin ja hän puhui ja laverteli niin paljon. Hetkeen ei Elsa tiennyt ketä hän heistä enimmän rakasti. Mutta tiellä me jouduimme lakkaamatta keskustelemaan suurista pojistamme, jotka ensi kerran olivat puhuneet ja tunteneet kuin mies.