IV.
Kuoleman enkeli kulki tällä kertaa meidän kodimme ohitse, mutta hänen siipensä olivat hipaisseet niin läheltä meitä, että mitä nyt oli tapahtunut, antoi kauvan leimansa koko meidän elämällemme, niin, oikeastaan se ei koskaan lakannutkaan sitä tekemästä. Kumminkin — vielä kerran onni palasi meidän kotiimme, mutta hillittynä ja vakavampana. Vielä kerran palasi hän, joka toi juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme. Meidän poikamme toivottivat meidät tervetulleiksi ja pikku Sven ryömi äidin syliin, painautui hänen rintaansa vastaan ja näytti kovin onnelliselta ja veitikkamaiselta.
— Näetkös, sinä et saanut kuolla kullanmuruselta? sanoi hän.
Hän näytti niin voitonriemuiselta, ikäänkuin hän olisi katsonut tämän onnellisen tuloksen riippuneen hänestä, ja huvittaakseni kaikkia, sanoin minä:
— Minä luulen, että sinä katsot parantaneesi äidin.
— Hänhän sen onkin tehnyt, vastasi vaimoni.
Ja minä näin taas sen ilmeen vaimoni kasvoilla joka oli ennen tuntunut minusta niin vieraalta, mutta jota minä yhä enemmän ja enemmän luulin alkaneeni ymmärtää.
Hän puristi hiljaa pienokaisen syliinsä ja hänen silmistään vierähti pari kirkasta kyyneltä. Sitten hän ojensi kätensä minulle ja sanoi:
— Minä olen niin iloinen, että minä saan olla taas kotona.
Itse minä en voinut mitään vastata. Minä näin ryhmän edessäni ja tiesin, että siinä oli se minun onneni, jota minä pari viikkoa sitten tuskin uskalsin toivoakaan. Ja kumminkin minä tunsin sydämessäni pistoksen kuin aavistuksena alkavasta, toivottomasta yksinäisyydestä.