V.

Kevättä, joka nyt tuli, muistan minä kuin kukkaismerta, joka täytti jokaisen tyhjän paikan meidän kodissamme. Hyasintteja sekoitettiin vähitellen sinivuokkoihin, sinivuokkoja valkovuokkoihin, kevätesikoita orvokkeihin, ja lopuksi, kun juhannus lähestyi ja kesätuuli henkäili verannalla, tulivat syreenin kukat.

Äiti ja Sven hankki vain kukkia ja olisi vaikea sanoa kuka noista kahdesta enimmän kukkia rakasti. Minä näen heidät vieläkin vierivieressä kädet kukkia täynnä, posket punottaen puhellen kulkevan suuren pihan poikki avointa verantaa kohden. Äidin hiukset olivat yhtä mustat kuin hänen oli vaaleat, mutta heidän syvät, siniset silmänsä olivat samallaiset. He muodostivat mitä harvinaisimman vastakkaisuuden, ja kumminkin he olivat enemmän samallaiset, kuin lapsi ja äiti koskaan voivat olla. He kuuluivat yhteen ja toisilleen, ikäänkuin he olisivat luodut alituisesti seuraamaan toisiaan, ikuisesti kulkemaan kukkia käsissä, aina elämän loppuun asti käymään käsi kädessä ja katsomaan toisiaan silmiin. Kukaan ei voinut nähdä heitä yhdessä, ilman ettei pikku-veikon kasvoilla olisi leikkinyt päiväpaisteinen hymy ja minä voin huomata usein sen ja tuntea oman onneni kohoavan.

Sillä näinä aikoina minä tunsin elämän rikkaammaksi ja täyteläisemmäksi kuin koskaan ennen. Minä unhotin jälleen kaikki, mikä oli täyttänyt minun sieluani synkillä aavistuksilla ja nykyinen oli minulle kylläksi. Minusta tuntui, ikäänkuin me olisimme saaneet elää kaiken sen, joka oli surullista ja raskasta, vain voidaksemme jälestäpäin nauttia niin paljon täyteläisemmästä onnesta. Minä olin kiitollinen jokaiselle uudelle päivälle, joka meni, minä olin iloinen, että minä voin unohtaa, ja minusta tuntui, että me riensimme uutta, korkeampaa onnea kohti, kuin ihminen voi saavuttaakaan.

Minä uskon vaimonikin, kumminkin yhteen aikaan, tunteneen samaa tunnetta. Sillä hänestähän tämä autuuden tunne lakkaamatta virtailikin. Hän oli todellakin palannut elämään takaisin, hän tunsi itsensä terveeksi, hän eli suurien, vanhojen puiden siimeksessä kukkien ylellisyydessä. Hänellä oli meidät kaikki ympärillään eikä kukaan häirinnyt hänen rauhaansa.

Sitten hän eräänä iltana käveli minun kanssani sillä pitkällä käytävällä, jossa me emme ketään tavanneet ja jossa me siksi kävelimme mieluummin. Meidän ympärillämme kukkivat syreenit täyttäen leppoisen kesäilman tuoksullaan, ja kalpealla, valoisalla kesäkuun taivaalla virui valoton puolikuu, vain uiden äärettömässä sinessä, joka vaaleni länteen päin ja josta kalpeat tähdet koettivat tuikkia, vaan eivät voineet murtautua kirkkaina esiin kesäyön hämärästä.

Ajatellessani tätä aikaa ja kaikkea, mitä sitten seurasi, täytyy minun ihmetyksellä muistaa kummallista pirteyttämme. Ikäänkuin pieni pilvenhattara olisi vain tullut taivaallemme, jonka tuuli samassa olisi puhaltanut pois, niin me kävelimme siellä onnellisina joka ilta, eikä meidän keskusteluissamme ollut vähääkään surumielisyyttä. Kaikki, mikä oli ollut, oli menneisyyteen haudattu. Se ei ollut kuitenkaan nuoruuden kokematonta itsekästä onnea. Se oli sitä rauhaisaa, sävyisää sopusointua, joka yhdistää vain niitä ihmisiä, jotka ovat kärsineet ja voittaneet yhdessä, onnea, jota ei voi mikään samentaa eikä murtaa siksi, että se oli eroittamattomasti kasvattanut kahden ihmisen sisimmät sydänjuuret yhteen ja irroittamattomasti yhdistänyt koko heidän olemuksensa. Me tiesimme tähän aikaan, ettemme toivoneet mitään muuta, kuin mitä jo omistimme. Juuri sellaisina aikoina elämässä voi toinen etsiä yksinäisyyttä vain kuivatakseen kyyneleitään, kun häntä hävettää näyttää kuinka onnellinen hän on. Ei mitkään vieraat ajatukset, jotka liikkuisivat omilla teillään, eikä mitkään pyyteet voi häiritä tuota ääretöntä mielialan vireyttä, josta elonvoima kasvaa. Kaikki, mistä sadut ja tarinat ovat laulaneet, elää silloin täyteläistä eikä koskaan kuivuvaa elämäänsä niin, ettei mikään runouden mahti voi sitä kuvailla, ja minä uskon, että juuri sellaiset kokemukset ainoastaan jaksavat tehdä yhteiselämän pyhäksi miehen ja naisen välillä.

Kuitenkin me tunsimme niin noina leppoisina kesäöinä, jolloin meidän kävelymme aina loppuivat samalle paikalle: nukkuvien lapsiemme vuoteen viereen. Me emme puhuneet paljon siitä, mitä tunsimme. Mutta eräänä iltana kysyi vaimoni:

— Kuinka kauvan me olemme olleet naimisissa?

— Miksi sinä sitä kysyt? Sinähän et koskaan unohda sitä päivää.

— Niin, mutta voikos se olla totta, että siitä on jo yli kymmenen vuotta? Voiko se olla totta, että me olemme niin vanhoja?

— Oletko sinä siitä pahoillasi? kysyin minä hymyillen.

Hän nojautui minuun ja otti minun käsivarrestani kiinni.

— Oli aika, jolloin minä pelkäsin tulevani vanhaksi, sanoi hän. Ja minä pelkään vieläkin. Mutta minä en ymmärrä sitä, mitä ihmiset puhuu, että ihminen rakastaa enimmän ja on onnellisin nuoruudessaan. He mahtanevat olla sellaisia ihmisiä, jotka eivät voi rakastaa.

Minä koetin väittää vastaan. Mutta hän keskeytti minut alkamalla puhua muusta. Hän puhui ystävistä, joista me pidimme, tuttavista, joiden kanssa me olimme seurustelleet. Ja hän epäili, että he voisivat olla onnellisia. Hän kertoi piirteitä heidän elämästään, mitä he olivat tehneet, ja mitä he olivat sanoneet. Vielä enemmän hän otaksui, mitä he eivät olleet sanoneet eikä tehneetkään. Ja hän lopetti sanoihin:

— Minä uskon, että ihmiset meidän päivinä unohtavat rakastamisen. He ovat kiintyneet niin moneen muuhun.

Kaikki, mitä vaimoni nyt sanoi minulle, kummastutti minua. Sillä vaikka hän oli nainen, tapasi hän harvoin ajatella muita, kun hän oli yksin minun kanssani, ja minä koetin ottaa ihmiskunnan puolustaakseni. Mutta vieläpä minä sain hänelle tunnustaa olevan asian niin, yhtä paria lukuun ottamatta.

Mutta hän vastasi kaikkeen mitä minä esitin, ikäänkuin hän ei olisi oikeastaan kuunnellutkaan minua, ja kun minä vaikenin, jatkoi hän täydellisesti seuraten omia ajatuksiaan:

— Miksi minä ja sinä olemme onnellisempia kuin kaikki muut ihmiset?

Hän sanoi tämän vakavasti, ikäänkuin hän olisi ainoastaan viitannut hyvin tunnettuun ja tunnustettuun totuuteen, ja lisäsi:

— Minusta tuntuu, että kaikki muut ovat onnettomia, kun minä vertaan heitä sinuun ja itseeni.

Minä hymyilin hänen kiihkolleen ja samalla kertaa minä lämpenin hänen sanoistaan:

— Miksi sinä vertaat? kysyin minä.

— Siksi, että se tekee minut onnelliseksi, vastasi hän.

Ja samassa hän seisoi minun edessäni, katsot minua kasvoihin, ja lisäsi:

— Salli minun sanoa se nyt, kosken minä muuten koskaan tule sitä sinulle sanoneeksi. Minusta tuntuu se niin omituiselta, kun minä ajattelen ensimäisiä aikoja, kun me olimme naimisissa. Silloin tuntui minusta, että minä rakastin sinua ja että minä olin onnellinen. Se oli siksi, etten minä silloin mitään ymmärtänyt. Nyt minä tiedän, mitä se on, ja nyt minä tahdon kiittää sinua siitä.

Ennenkuin minä ehdin estää oli hän tarttunut minun vasempaan käteeni ja suudellut sitä ja koettaessani nykäistä sitä pois, piti hän kiinni siitä ja suuteli uudestaan nimetöntä sormea sormuksen kohdalle.

Hänen tunteissaan ja hänen olemuksessaan oli voimaa, kun hän sanoi nuo sanat, jotka melkein hämmästyttivät minua. Ääneti minä suljin hänet syliini ja suutelin häntä sellaisella tunteella kuin minä olisin suudellut ensi kerran morsiantani. Ja minä tiesin omaavani hänessä niin paljon, ettei suurempaa autuutta mailmaan mahtuisikaan.