VI.
Sven oli saanut leikkitoverin ja sehän oli merkitsevä tapaus hänen pienessä elämässään. Sillä ennen hän oli vain leikkinyt isojen veikkojen kanssa. Nyt oli tämä leikkitoveri pari kuukautta nuorempi kuin Sven ja sitäpaitsi se oli tyttö. Tämä kaikki oli jotain erikoisen uutta ja ihastuttavaa ja tähän aikaan sai Sven paljon puhumista äidin kanssa.
Pikku Märta oli muuttanut isänsä ja äitinsä kanssa maalle, ja alussa olivat hän ja Sven katselleet toisiaan loitompaa. Märta oli pieni ja äärettömän herttainen,terveen näköinen punaposkinen tyttö, jolla oli puhtaan siniset silmät ja pitkä kihara tukka, melkein samallainen kuin Svenin oma tukkakin. Ei kestänyt kovin kauvan, ennenkuin hän eräänä päivänä tuli ja istuutui Svenin lähelle ja katseli uteliaana hänen askareitaan.
Sven oli tottunut leikkimään itsekseen ja hänellä oli muuan leikki, joka huvitti häntä kovin paljon ja joka oikeastaan oli sangen helppotajuinen. Siihen sisältyi nimittäin, että hän meni ulos ja istuutui ruohikolle. Siellä katseli hän suuresti mieltyneenä kaikkea, mitä tapahtui hänen lähimmässä ympäristössään. Muurahaiset kiipeilivät heinän korsissa, perhoset ryömivät kukissa, ja niin puhtaan valkoisilla siivillään lentää lepattelivat edelleen auringonpaisteessa, kuoriainen, joka oli joutunut selälleen ja Svenin täytyi kääntää se jaloilleen, jotta se voisi ryömiä eteenpäin, tai lintupari, jotka hyppivät mättäiden väleissä eivätkä sallineet lasten häiritä itseään etsiessään ruokaa itselleen tai poikasilleen. Tai myöskin hän istui vain nykiskellen ruohoja ympäriltään ja antoi niiden miettiväisesti ja tutkivasti solua sormiensa lomista toiseen käteen ja saatuaan kouransa täyteen heitti ne kaikki pois ja alkoi nykiskellä uusia. Sitä sanoi Sven itse "viheriällä mäellä istumiseksi", ja siitä hän osasi puhua tuntikausia, kun hän lopetti leikin ja juoksi sisälle äidin luo kertomaan kokemuksistaan, joita hän oli siellä tehnyt. Tätä pikku Märta nyt istui katsomassa ja lopulta hän kysyi Sveniltä mitä hän teki.
— Etkö sinä ymmärrä, että minä istun viheriällä mäellä? sanoi Sven.
Ja hänen silmänsä suurenivat ihmetyksestä niin kovin.
Ei, sitä ei Märta ymmärtänyt. Mutta koska Sven voi tehdä sitä niin kauvan, otaksui hän, että se mahtanee olla hauskaa ja siksi hän istuutui Svenin viereen. Ja he molemmat lapsukaiset nykkivät ruohoja, kaivelivat muurahaisia ja tulivat niin lähelle toisiaan, että sieltä tullessaan he pitivät toisiaan kädestä ja tunsivat, etteivät he koskaan enää voisi erota.
Pari päivää tämän jälkeen istui Sven sisällä äidin luona ja puhui
Märtasta. Nyt hän ei enää kertonut ruohoista ja kukista eikä perhosista
ja linnuista. Nykyään hän kertoi vain mitä Märta oli sanonut ja mitä
Märta oli tehnyt ja kuinka hauska heillä molemmilla oli yhdessä ollut.
Sitten eräänä päivänä sanoi äiti hänelle:
— Sinä pidät kai paljon Märtasta?
Silloin pisti Sven pienen, punaisen suunsa törrölleen ja vastasi:
— Etkö sinä tiedä, että Märta on minun morsiameni?
Äiti vastasi hyvin vakavasti:
— Ethän sinä ole sitä koskaan minulle kertonut.
— Pitäisi se sinun kumminkin tietää, arveli Sven. Me menemme naimisiin.
— Milloinka te menette naimisiin? kysyi äiti.
— Kun kasvamme isoiksi, ymmärräthän, vastasi Sven.
Sven oli hyvin onnellinen, kun hänellä oli morsian, jonka kanssa hän menisi naimisiin, ja se oli kauneinta, mitä nähdä voi, kun kaksi lasta tuli käsi kädessä pihan poikki ja auringonsäteet leikkivät heidän kiharaisilla hiuksillaan, tai kun Sven veti Märtaa pienissä vaunuissa ja kääntyi lakkaamatta ympäri nähdäkseen häntä.
Mutta toisinaan heistä tuli viholliset, ja silloin muuttui Sven synkäksi, meni sisälle äidin luo ja sanoi, että Märta oli paha.
Silloin vastasi äiti:
— Niin, mutta sinähän menet naimisiin hänen kanssaan. Ja silloin saatte luvan tulla jälleen ystäviksi.
— Minä en tahdo mennä naimisiin hänen kanssaan, sanoi Sven.
Mutta kuinka olikaan, heistä tuli jälleen ystävät, sovittiin, suudeltiin ja sitten heillä oli vielä hauskempi kuin koskaan oli ollutkaan.
Sehän oli luonnollista, että äiti jumaloi Svenin morsianta kumminkin yhtä paljon kuin Sven itsekin, ja kun hän tuli ja tahtoi saada Svenin mukaansa, ja Sven puolestaan ei voinut jättää Märtaa (aivan uusi kokemus hänen pienessä elämässään), niin silloin ratkaistiin tämä pulma sillä tavalla, että äiti otti sulhasen toiseen käteensä ja morsiamen toiseen ja tuli kerrassaan heidän leikkitoverikseen ja uskotukseen. Niin, minä pelkään hänen puhuneen heidän kanssaan sekä rakkaudesta että avioliitostakin siksi, että hän osasi paremmin kuin kukaan heidän kieltään, ja se voi olla mahdollista, että hän voimakkaissa mielikuvituksissaan jo alkoi tuntea itsensä anopiksi.
Ei ollut kenenkään mentävä tekemään leikkiä Svenin rakkaudella. Olof tosin ivaili pikku-veikolle ja koetti selittää, ettei oikea mies välitä sellaisista tyttöreuhkoista. Jopa Svantekin, jolla tässä suhteessa oli vähemmän puhdas omatunto, koetti hyökätä pikku-veikon kimppuun, että hän oli liian pieni.
Hädässään kääntyi Sven korkeamman auktoriteettinsa äidin puoleen. Ja äiti sanoi hänelle, ettei hän huolisi välittää, mitä isot pojat sanovat, vaan jos hän piti Märtasta, niin siinä ei ollut mitään pilkattavaa oliko Sven pieni tai suuri.
Silloin katsoi Sven veikkojensa kärventyneen eikä sallinut enempi himmentää onneaan. Hän oli itse niin vakava keskellä iloaan, ettei hän ymmärtänyt, kuinka ihmiset voisi tehdä leikkiä sellaisesta asiasta, ja siksi hän ei myöskään salannut mitään suhteistaan. Jos joku vanhempi ihminen, joka saattoi toisinaan tapahtuakin, kysyi häneltä, josko se oli totta, että hänellä on morsian, niin Sven vastasi ilman muuta "kyllä", ja kohta tämän jälkeen hän juoksi leikkimään hänen kanssaan, ikäänkuin hän olisi tahtonut kysyä koko mailmalta eikö hänen morsiamensa ole kaunis ja herttainen, kuten oikean morsiamen pitää ollakin.
Niin, Sven ylipäätään käyttäytyi sillälailla, ettei tehnyt mieli leikkiä hänen kanssaan, jopa veljetkin antoivat hänen olla rauhassa.
Mutta eräänä päivänä osui Olof hänelle sanomaan, että hänellä oli sellainen tukka kuin tytöllä. Sven oli kuullut sen ennenkin eikä se ollut koskaan häntä liikuttanut.
Mutta nyt lisäsi iso-veikko:
— Sehän ei sovi sinulle, kun sinulla on morsiankin.
Ja se koski syvästi Sveniin.
Tästä päivästä lähtien hän ei koskaan lakannut kärttämästä äitiään hiuksiensa vuoksi.
— Minä tahdon hiukseni sellaiseksi kuin toisten poikienkin on, sanoi hän.
Se ei auttanut, vaikka äiti kuinkakin olisi vastustellut ja pyytänyt, ettei hän huolisi välittää mitä isot pojat sanovat. Sekään ei edes auttanut, että hän pyysi Sveniä äidin vuoksi pitämään kauniit kutrinsa, joista äiti piti niin paljon. Sven kiusasi vain, että ne pitäisi leikata pois.
— Minä en tahdo näyttää tytöltä, sanoi hän.
Äiti suri pelkästä ajatuksestakin, jos joku edes koskisikaan noihin kauniisiin kutreihin.
— Minä en voi ajatellakaan kullanmurustani ilman pitkiä hiuksia, sanoi hän.
Hän otti hänet syliinsä, kuiskaili hänelle, laverteli, houkutteli ja rukoili noiden rakkaiden kutrien-puolesta. Mutta Sveniä oli mahdoton vakuuttaa. Hän pyysi niin kauniisti ja näytti niin hellältä, että hän sai lopulta tahtonsa toteutumaan.
Hän tuli sisälle pieni punanen hattu päässään ja hänen valkea puseronsa liehui hänen pienten sääriensä ympärillä.
— Minä menen kaupunkiin leikkauttamaan hiuksiani, huusi hän.
Hän oli innostuksen ja riemastuksen vallassa ja junassa istuessaan hän puhui yhtenään, kääntyi erään vanhan herran puoleen, jota hän ei ollut koskaan ennen nähnyt, ja sanoi tälle, että hän matkusti leikkauttamaan pitkää tukkaansa.
Vanha herra kohotti silmänsä sanomalehdestään, heitti poikaan hajamielisen ja välinpitämättömän katseen sekä jatkoi lukitaan.
Sven luuli, ettei hän kuullut, ja uudisti varmuuden vuoksi:
— Minä menen leikkauttamaan tukkaani, etten näyttäisi tytöltä.
Mutta tuo vanha herra vetäytyi sanomalehtensä taa mutisten jotain, joka aiheutti äidin rauhoittamaan pikku murustaan.
Sitten istui Sven koko matkan kerrassaan hiljaa, ikäänkuin hän olisi jotain miettinyt. Hän näytti niin onnelliselta, että äiti otti hänet polvilleen, hyväili poikaa ja oli kerrassaan katkeroitunut sille vanhalle herralle, joka ei voinut ymmärtää pienokaisen surevan sitä, ettei kaikki vieraat herrat välitä siitä, kun pikku poika on iloinen.
Sven oli vaiti aina siksi kun hän pääsi kadulle. Mutta sitten hän kuiskasi, ikäänkuin hän olisi pelännyt että joku voisi kuulla heitä:
— Hän ei varmastikaan ollut mikään hyvä ukko.
— Niin, katsohan Sven, sinähän et tuntenut häntä, sanoi äiti.
— Olisihan hän voinut olla kiltti siltikin, vastasi Sven.
— Mutta pikku pojat ei saa puhua vieraille, muistutti äiti.
— Minä luulin hänen tulevan iloiseksi, kun hän sai kuulla, ettei minun enää kauvan tarvitse näyttää tytöltä.
Pikku raukkani! ajatteli äiti ja hänen sydämensä julmistui jälleen, kun hän ajatteli kaikkia nyrpeitä ihmisiä, jotka murtavat pienokaisten ilon. Lapsi parka! Kuinka sinun kerran mailmassa käy?
Ja oikeen lohduttaakseen Sveniä ja saadakseen hänet jälleen iloitsemaan, sanoi äiti:
— Se oli hävytön ja paha vanha ukko. Hän oli oikein ilkeä.
Silloin Sven tuli kerrassaan päiväpaisteiselle tuulelle jälleen ja hänen surunsa hävisi siksi, että hän sai uskoa vain hävyttömien ihmisten olevan sellaisia. Hänen hiuksensa leikattiin ja hän sai mennä leipuripuotiin. Siellä hän sai leivoksia ja oli ylen onnellinen, koska hän uskoi kaikkien ihmisten tietävän, että hänen tukkansa oli ensi kertaa leikattu pojan tukaksi. Sitten hän matkusti äidin kanssa takaisin kotia ja päästyään pihalle hän heitti äidin kädestä irti ja juoksi sisälle, niin kovaa kuin hänen pienistä jaloistaan lähti, hämmästyttämään isää.
Siellä hän seisahtui kirjoituspöydän viereen, otti hatun päästään ja unohti kerrassaan, ettei isää saanut työssään häiritä. Hän seisoi rauhassa hattu kädessä ja koko hänen pieni ruumiinsa oli työssä innostuksesta mitä isä sanoisi. Niin, hänen silmänsä suurenivat niin, että näytti kuin koko poika olisi muuttunut pelkiksi silmiksi.
Isä katsoi ja katsoi aavistaen, että oli tapahtunut jotain kerrassaan ihmeellistä. Lopulta hänelle selveni ja silloin täytyi hänen nostaa murustaan ja sitten hän laski hänet jälleen luotaan.
— Nyt on Sven tullut oikein pojaksi, sanoi isä.
Ja tämä miehuutensa todistus mielessään juoksi Sven ulos tarkoituksella näyttää itseään isoille-veikoille ja saadakseen kuulla Märtan ihailevan itseään.