III.
Niin liikkuivat hänen ajatuksensa alinomaan hänessä, joka oli kuollut, eikä mikään voinut häiritä hänen ajatuksiaan. Hän kertoi pian seuraavansa häntä ja hän teki sen levollisena, levollisella äänellä, niinkuin sen pitäisi olla muille yhtä luonnollinen asia kuin hänelle itselleenkin.
Toisinaan tapaa hän lisätä:
— Minä tahtoisin vain niin mielelläni elää, kunnes pojat ehtisivät vähän suuremmiksi eivätkä tarvitsisi minua enää.
Silloin voivat hänen kasvonsa saada epätoivoisesti murtuneen ilmeen, niinkuin hän tietäisi, että tähän toiveeseen sisältyy enemmän kuin hän voi toivoa tai pyytää ja hänen otsaansa ilmestyy syvä ryppy silmien väliin, ikäänkuin hänen mietteensä toisivat hänelle tuskaa. Hän tuntee, että hänen täytyy valita elämän ja kuoleman välillä, kumminkin toiveessaan ja hän ei voi tehdä sitä. Siksi hän tahtoo ensin elää jonkun aikaa saadakseen tehdä heille kaikki mitä hän voi, jotka vielä elävät, ja sitten kuolla päästäkseen hänen luo, jolle hän tuntee kuuluvansa. Hän koettaa sovittaa kuolemantoivetta ja elämisentarvetta ja hän pelkää molempia, kun ne taistelevat vallasta hänen sielussaan ja kumpikin tavallaan kiduttaa häntä rajattomasti. Samalla kertaa hän kumminkin aavistaa mikä noista hengistä voittaa ja siksi hän kertoo siitä ei minään eriskummallisena tapauksena, jonka pitäisi herättää ihmetystä ja kummastelua, vaan niinkuin itsestään selvää asiaa, jonka hän on kokenut ja jota ei kukaan voi epäillä.
— Muistatko, kun minä en sanonut uskovani tulevaiseen elämään? kysyy hän. Sinähän opetit minua uskomaan niin.
Hänen kasvonsa synkkenee tätä sanoessaan ja hänen äänensä sorahtaa niin kovin kummallisesti, että se tekee minuun kipeää. Hän näkee sen ja sovittaen laskee kätensä minun kädelleni, jatkaa samassa:
— Minä uskon sen nyt ja tiedän voivani alkaa elää sellaista elämää jo täällä maan päällä. Tarvitaan vain, että joku sellainen menee pois, johon on niin sidottu, että tuntuu kuin sen sielu seuraisi aina mukana. Melkein joka ilta tulee Sven minun luokseni. Hän ei tule silloin, kun minä tahtoisin tai kun minä pyydän häntä tulemaan. Ei kun minä itken ja ikävöin, ojennan käteni hänelle ja huudan hänen nimeään. Mutta silloin kun minä vähimmän aavistankaan, silloin minä näen hänen istuvan vieressäni. Ja kun minä silloin vain olen oikeen levollinen ja iloinen, silloin hän hymyilee minulle ja näyttää niin onnelliselta. Hän katsoo minua silloin aivan niinkuin hän tapasi ennenkin katsoa, ja ennenkuin minä ehdin tyyntyä häviää hän pois. Mutta silloin minä olen kumminkin onnellinen. Sillä minä tiedän, että hän on ollut minun luonani. Hän on tullut usein, kun sinä olet nukkunut ja minä olen maannut valveillani. Useinkin olen ajatellut herättää sinua. Mutta minä en ole tohtinut tehdä sitä. Sillä minä olen pelännyt, että kun sinä heräisit olisi hän jo poissa ja silloin sinä ehken et olisi uskonut minua, kun olisin kertonut, mitä olin nähnyt.
Hän katsoi minua koko ajan arasti, niinkuin hän olisi luullut minun vastustavan häntä. Minä en tee sitä koskaan. Enhän minä tiedä itsekään mitä minä uskon. Minä olen tuntenut niin hirmuista kaipuuta, etten uskalla sanoa, mikä on todellisuus ja mikä vain muiden kokemuksien varjoa. Tiedänkö minä edes omasta uskostanikaan? Tiedänkö, että se, mitä minä voin järjelläni saavuttaa, on todellisuus. Eikö ole ajateltavissa, että on olemassa todellisuus, joka voidaan saavuttaa tunteella tai — miks'ei — haaveilussa? Tuntuu minusta ikäänkuin se olisi oman itsensä rajoittamista, jos alentaisin tunteeni ja mielikuvitukseni elääkseni vain järjen masentamana. Ajatuksissani minä vertaan sitä samaksi kuin antaisin silmien kieltää ruumiin tuskat siksi, että ne ovat näkymättömiä, tai korvani arvostella makua siksi, ettei sitä voida kuulla. Ja kuinka hyvin tahansa minä tuntisinkin kaikki ne todistuskeinot, joilla vastustettaisiin moisia ajatuksia, on minun kuitenkin mahdotonta sovittaa niitä joka tapaukseen. Minä en usko enkä epäilekään. Minä kuljen ikäänkuin tuskaisesti odottaen saada kerran selvyys siitä, mitä en tiedä.
Ja kaikesta siitä kasvaa minussa ajatus, joka on versonut siitä hetkestä, jolloin minä tiesin, että lapseni kuolisi. Minä en ymmärrä, mitä tuo kaikki lieneekään, jos se on haaveilua tai todellista, niin kumminkin se jonakin päivänä eroittaa vaimoni minusta. Hän on kasvanut yhteen minun omaan elämääni enkä minä voi kadottaa häntä. Minun omaa onneani vastaan, joka kerran tuntui niin kestävältä, että minä sen kukkuloilta voin katsella muiden onnea, nousee sellainen voima, joka hävittää kaiken. Kuolema ilmestyy minulle niinkuin se kerran ilmestyi pikku Svenille taulussa, jonka sisällystä hän aina pyysi äidin satuna kertomaan. Se soittaa kelloa, ja se, jota ei saisi, kutsutaan, mutta se, jolle kutsumus ei kuulu, jää elämään. Eroitus on vain se, että minä näen kuoleman kaukaa ennenkuin se on ehtinyt saapuakaan, ymmärrän, että hänen kellonsa soi ja hän, jolle se soi, menee ilolla.
Mutta minä en tahdo istua yksin kiroamassa kuoleman valtaa. Minussa kasvaa halu, joka kohoaa korkeammalle kuin minä itsekään tiedän. Sama halu, joka, kun lapsemme kuolemisen varmuus painoi vaimoni maahan, ahdisti hänet sanomaan: "Hän ei kuole. Hän ei saa kuolla. Minä tiedän, ettei hän kuole." Samalla tavalla sanon minä myöskin itselleni: "Minä en tahdo sitä. Minä en tahdo kadottaa häntä. Hän elää — kaikesta huolimatta." Minä en huomaa, että minä koetan saavuttaa mahdotonta. Arvostelu oli kohta valveilla, kun se koski häntä, nukkunutta nyt, kun se koskee minua itseäni. Minä tahdon taistella kuoleman kanssa säilyttääkseni hänen ja oman onneni sellaisena kuin se kerran kukoisti, ei juuri sellaisena kuin jolloin elämä hymyili meidän ympärillämme, mutta edes sellaisena, kun olimme tunteneet sen kuritusta ja kumminkin tiesimme elämän voivan hymyillä meille. Orfeuksen lailla minä tahdoin astua alas kuoleman valtakuntaan ja rakkaudellani pakoittaa hänet palaamaan takaisin ja jos hän seuraisi minua, minä en koskaan kääntyisi katsomaan varjoja selkäni takana.
Niin minä lupasin itselleni enkä koskaan odota palkkion tulevan pian. Päinvastoin minä valmistauduin odottamaan pitkää ja kovaa koetusaikaa, ja minä tiedän jo edeltäpäin, että ensimäiseksi minä tarvitsen taitoa osata odottaa.
Mutta minä olen niin varma uskossani, että voin hymyillä itsekseni kuullessani hänen puhuvan kuolemasta. Minä voin kuulla hänen sanovan ikävöivänsä pois ja tuntea hänen hyväilyjään, kun hän pyytää minulta anteeksi. Silloin minä nautin hyväilyistä ja unhotan hänen sanansa. Suurena, äärettömänä varmuutena minä tunnen peruuttamattomasti voiton olevan minun eikä hänen, joka uinuu mullassa. Minä otan hänet ajatuksissani liittolaisekseni, jopa sanon vaimollenikin, samassa koskettaen hänen omia ajatuksiaankin, että hän elää siksi, kun Sven tahtoo hänen elävän, niin, hän on sen kuiskannut minulle nukkuessani.
Hän kuuntelee minua ihmettelevin, kiiltävin silmin ja kauvan tämän jälkeen — niin kauvan, etten minä ensin tahdo oikeen muistaakaan mitä itse olen sanonut — kertoo hän minulle Svenin istuneen vuoteensa reunalla uuteen valkoiseen pukuunsa puettuna, sininen vyö vyöllään ja sanoneen:
— Äiti ei huoli itkeä niin paljon minua. Se tekee niin kipeää minun päähäni, kun äiti itkee.
Minä kuuntelen noita sanoja ja takerrun niihin kuin enteeseen.
Toivorikkaampana kuin koskaan ennen minä haaveilen tulevaisuudesta, jossa kuollut pienokaisemme on lujempana yhdyssiteenä, kuin hän oli eläissään ollutkaan, ja minä muistan kyyneleet silmissä ne sanat, jotka vaimoni kerran oli minulle opettanut: Vanhetaan yhdessä.