IV.
Se ei ollut mitään mitättömämpää kuin taistelua kuoleman kanssa, jonka minä olin alkanut ja seuraava aika oli lakkaamatonta mitä synkimmän epätoivon ja mitä vaivaloisimman toivon vaihtelua. Kiusallisinta sellaisissa suhteissa on luonnollisestikin tuo alinomainen toimettomuus, joka vain on hiljaista odottelemista mitä tulee, ja kaikki on kärsivällisesti jätettävä ajan ratkaistavaksi, kun samalla tapahtumat tuntuvat vain jouduttavan sitä yötä, jota toivoo voivansa torjua. Kuinka tuskaisin katsein minä seurasinkaan vaimoni liikkeitä tähän aikaan! Kuinka minä seurasinkaan hänen matkojaan haudalle! Ja kuinka minä iloitsinkaan nähdessäni hänen tyyneenä ja iloisena kokoavan pojat ympärilleen, kertovan ja lukevan heille tavalla, joten ainoastaan hän osasi, ja sain taas kuulla heidän iloisia ääniään, jotka kaikuivat huoneissa, kun luettu antoi aihetta hupaisiin keskusteluihin, jotka tekivät lapsille lukemisen tavallaan juhlalliseksi. Ja kuinka minä voin päivällispöydässä tai iltalampun ääressä seurata tuskaisia, vieraita ilmeitä vaimoni kasvoissa, jotka voivat pilvenhattaroiden lailla tulla ja tehdä kaikki mykiksi.
Silloin tuntui niinkuin hänen sielunsa olisi mennyt äkkiä pois meidän seurastamme ja jättänyt meidät yksinäisiksi. Pojat vaihtoivat silmäyksiä minun kanssani, silmäyksiä, jotka kyllin selvästi sanoivat, että, niin paljon kuin heidän ikänsä salli, he ymmärsivät yhtä hyvin kuin minäkin ja kärseivät myöskin, joskin heidän oli helpompi päästä ajatuksistaan. Svante nousi seisomaan ja hyväili äitiä eikä hän hämmästynyt, vaikk'ei hän onnistunutkaan saamaan hänen katsettaan kirkastumaan. Hän voi tulla jälestäpäin minun luokseni ja sanoa:
— Minun on niin sääli äitiä.
Se oli hänelle kaikki tyyni ja siksi hän oli parempi lohduttaja kuin minä.
Olof istui sellaisissa tilaisuuksissa enemmän hiljaa ja koetti puhella minun kanssani, ikäänkuin kaikki olisi ollut niinkuin pitikin. Mutta hänen silmänsä seurasivat äitiä, ja jos hän poistui saadakseen olla yksin, joka tapahtui usein, kun hän huomasi, ettei hän enää voinut puhua meidän kanssa, silloin tapasi Olof hiipiä äidin huoneen oven taa ja seisoa siellä kauvan kuuntelemassa. Jos hiljaisuutta kesti liian kauvan, niin hän meni hiljaa sisälle, ja jos hänet käskettiin pois, niin poika tuli hiljaa takaisin ja istui tuskainen ilme kasvoillaan, niinkuin hän olisi tiennyt, ettei hän saanut pyytää kerralla kaikkia.
Hänen suhteen oli samoin kuin minunkin, että hän olisi tuntenut helpotusta, jos hän vain olisi tiennyt mitä hän tekisi.
Ja kun me kolmen istuimme sellaisina hetkinä miettimässä mitä mahtanee tapahtua tuon suljetun oven takana, jossa vaimoni pyrki yhä lähemmäs ja lähemmäs sitä rajaa, jossa elämä lakkaa, hän taisteli kuolemaa kohden.
— Tiedättekö te mistä äiti kärsii? kysyin minä eräänä päivänä.
Olof käänsi sanaakaan sanomatta katseensa poispäin, mutta Svante vastasi:
— Kyllä.
Muuten minun ei olisi tarvinnut kysyäkään. Sillä tiesinhän minä hänen valmistaneen heidät vastaanottamaan sitä, mikä tulisi.