V.
Illoin yksin jäätyäni minä istun usein ja haihduttaakseni ajatuksiani tai ylimalkaan tehdäkseni jotain kirjoitin eräänlaista päiväkirjaa, jonka kätkin kirjoituspöydän laatikon pohjalle niin, ettei Elsa onnettoman sattumuksen kautta saisi nähdä sitä.
Minä olen sen lukenut nyt uudestaan ja kaikki mitä siinä on, tuntuu minusta niin kauvan sitten kirjoitetulta, että minä tuskin voin uskoa, ettei siitä vielä ole kulunut kahtakaan vuotta. Mutta lukiessani sitä muuttuvat kaikki tapaukset niin eläviksi ja lähelle, ja minä tunnen taas sen turhan toiveen kidutusta, joka silloin minua piti valveilla.
Päiväkirja.
Syyskuun 4.
Istun täällä ja ajattelen pikku Sveniä. Kaikki on hiljaa ympärilläni ja minä olen näkevinäni hänet viimeisinä päivinä, jolloin hän vielä oli yläällä ja käveli puutarhan käytävillä pieni hyväilevä kätensä minun kädessäni ja puhui yhtenään tähystellen ajattelevilla lapsensilmillään minun kasvoihini. Ja syvennyttyäni tähän muistoon valtaa minut sanomattoman katkera toivottomuus, etten minä koskaan enää saa nähdä häntä. Aina hän tuli juosten meitä isoja vastaan täyttäen huoneen liverryksellään, kun tulimme kotia. Hänen ympärilleen me kokoonnuimme kuullaksemme miten hän piti jokaisesta pikku seikastakin, joka tuotti iloa. Nyt liikuskelee hänen isänsä täällä ja täytyy jäykistyä muistolle ja työntää se pois pysyäkseen valppaana kaikelle muulle. Ei saa edes ajatellakaan liian paljon. Ei edes surrakaan. Sillä silloin kaikki murtuisi.
Tuliko hän vain ottaakseen äitinsä mukaansa ja jättääkseen meidät suremaan? Tai tuliko hän vain mennäkseen niin hiljaa ja kauniisti, kuin hän meni, ja opettaakseen kuolemallaan meille kaikille elämisen suurta taitoa?
Lokakuun 16.
Minä olen ajatellut kaikkea ja nähnyt kaikki ja tiedän nyt, mistä taistellaan. Päivä päivältä minä olen nähnyt kuinka se on käynyt yhä huonommaksi. Ja se ei ole mitään hauskaa voida ymmärtää. Se tuo vain tuskaa. Näinä aikoina minä olen voinut seurata joka ainoaa piirrettä, ja yksi sana tai katse on voinut saada koko olentoni horjumaan siksi, että minä tiesin mitä se merkitsi. Minun ja poikieni läsnäollessa minä olen nähnyt hänen vaipuvan mietteisiinsä ja keskustelevan näkymättömän kanssa. Äärimmäisyyteen saakka minä olen saanut pinnistää hermostoani kiusatakseni hänen silmistään sellaista katsetta, joka osoittaisi hänen tietävän, ettei hän ole yksin. Minä olen nähnyt hänen tuntevan ja ymmärtävän kaikki tyyni itse, aavistavan ja tietävän, mikä hänessä väijyi. Hän on heittäytynyt minun eteeni tuskaisena ja pyytänyt minulta, etten lähettäisi häntä pois — vaan kärsivällisesti sietäisin häntä.
Minä kärsein kamalasti seuratessani hänen taisteluaan ja minä tiedän kumminkin, että se, joka nyt tuo minulle tuskaa, on toiseltapuolelta juuri saman rikkaan ja voimakkaan luonteen ominaisuuksia, jonka hyökyt nyt suurina meren laineiden lailla vierivät — samoja ominaisuuksia, jotka kerran ovat minulle lahjoittaneet kaiken elämän onnen ja riemun.
Lokakuun 30.
Hirmuinen jännitys alkaa mennä ohi ja vaimoni tulee päivä päivältä paremmaksi. Talven pimeöiden jälkeen kerran vielä päivät pitenevät ja hetket tulevat valoisemmiksi.
Joulukuun 8.
En ole pitkiin aikoihin koskenut päiväkirjaani. Mutta se johtuu siitä, että olen tehnyt työtä. Minä olen kirjoittanut näytelmäkappaleen ja se on tapahtunut ihmeellisesti. Keskellä korehtuurin lukua ja kaikellaisia muita töitä, vaimoni sairaloisuutta ja hermostumista, joka vaikutti sen, että koko minun olentoni on tuntunut minusta pinnistetyltä kuin jousenjänne, olen minä noussut aamuin ja varastanut aikaa kirjoittaakseni. Minä olen kirjoittanut kello 2:teen yöllä. Olen juonut whiskyä pysyäkseni valveilla. Minä olen käynyt ravintoloissa illastelemassa työn kestäessä saadakseni kuulla melua ja nähdäkseni ihmisten kasvoja, ollakseni keskellä kuumeista elämää, tunteakseni sen lainehtivan ympärilläni ja polttavan ohimoitani.
Mutta näytelmä valmistui ja minä tunnen vain ilkeää väsymystä. Mitä minä tahdoin saavuttaa, ei nyt ollut todellakaan kunniaa eikä kirjailijailoa. Minusta tuntuu, niinkuin aivoni eläisivät yksinään koko muun ruumiini kustannuksella. Niin, se on vahinko, että vuorokauden tunnit käyvät niin lyhyiksi, kun on kysymyksessä mahdottomuuden saavuttaminen.
Joulukuun 17.
Minusta tuntuu, niinkuin kaikki, mitä olen elänyt ja elän, ilman tietämättäni jouduttaisi sen toteumista, mikä tapahtuu, enkä minä voi sormeanikaan liikahuttaa vastustaakseni sitä. Tällaisen painon alla minä elän tavallista elämääni enkä usko kenenkään voivan sanoa minun oikeastaan muuttuneen. Olen iloinen, kun menen ihmisiä tapaamaan, vieläpä vallatonkin. Sillä se lievittää.
Mutta perheen keskuudessa on minun oikea kotini, siellä minä elän todellista elämääni. Ja lakkaamatta minä tunnen siellä, ikäänkuin minun ja hänen ympärillä liikkuisi jotain siitä, mistä minä itse kerran aivan toisessa yhteydessä olen kirjoittanut, että se on suurempaa kuin onni ja onnettomuus, jotain siitä, jolla ei ole mitään nimeä.
Tämän kaiken keskipisteenä on luonnollisestikin vaimoni. Jos hän paranee tai kuolee, sitä en tiedä. Se näyttää nyt minusta sellaiselta, jota en voi käsittää. Minusta tuntuu toisinaan, niinkuin olisin aivan ulkopuolella sitä eikä minulla olisi mitään tehtävää sen suhteen, enkä koskaan voisi saada ottaa osaa siihen tai saavuttaa sitä. Ja tässä kaikessa ei ole vähintäkään liioittelua, ainoastaan kohtaloonsa tyytyvää ikävää, joka on hyvin kolkosti kalvennut.
Tammikuun 25.
Vaimoni istui tänään ensikerran pianon ääressä. Laulaa hän ei vielä tahtonut, mutta minä olen kumminkin taas kuullut musiikkia kotonani ja menneisyyden säveleet ovat virittäneet meidän mieliimme ikäänkuin uuden ja kirkkaamman äänen. Ylipäätään viime aikoina häneen on ilmestynyt jotain uutta, jotain, joka lupaa enemmän kuin ennen. Hän on herännyt elämään ja hän on meidän mukanamme kuin ennenkin. Ehk'ei oikein vielä. Mutta minä tunnen kuinka hän joka päivä lähenee meitä. Toisinaan minä uskon mitä hän sanoo, että kaikki tuo tulee siitä, että hän tietää pian pääsevänsä pois ja että tämä toive pitää häntä valveilla. Mutta toisinaan minä uskon, että joskin nyt on niin, niin kumminkin kaikki tuo on muuttumaisillaan joksikin suuremmaksi, jonka hän itse tuntee tuskalla ja ihmetyksellä, muttei tahdo uskoa.
Kuinka sen suhteen lienee, sitä minä en tiedä. Mutta minä tiedän, etten minä nyt ole niin epätoivoinen, kuin ennen olin. Sillä nyt minä elän sen kohtalon alaisena, joka on minun, ja joka tapahtukoon mitä tahansa — niinkuin minä nyt huomaan — ei voi heittää mitään ilkeää hänen ja minun elämään. Sitä minä juuri olen peljännyt.
Helmikuun 19.
Minä en kestä tätä kauvan. Minä olen nähnyt mustaa ja mustaa ja mustaa vain silmissäni niin, että minä joudun raivoon, kun näen vain itseni peilissä. Ja se on parasta, että vaimoni näyttää alkavan hieman itsekin tuntea tätä kaikkea.
Maaliskuun 26.
Minä odotan vain talven vihdoinkin loppuvan, että saisimme matkustaa täältä pois. Minä olen kovin kummallisen mielentylsyyden vallassa ja pelkään toisinaan, että tämä talvi on murtava minut. Mitä kesä voi tuoda mukanaan, se ei ole ehkä sellaista, että sitä voisi odottaa. Me muutimme Tukholmaan tai oikeimmin vuokrasimme huoneuston, kun luulimme, että kaikki veisi meitä parempaan päin, joskin vitkalleen. Kumminkin olisi ollut parempi, jos olisimme jääneet maalle, pysyneet muista eroitettuina, joka näyttää olevan paras kohtalomme. Täällä on vielä yksinäisempää kuin siellä.
Suru peloittaa.
Toukokuun 31.
Tänään on hääpäivämme. "Im wunderschönen Monat Mai." Minä en voi jättää muistiini merkitsemättä erästä asiaa, kuinka lapselliselta se minusta itsestänikin tuntuneekin. Tänään me olemme olleet 14 vuotta naimisissa, ja mennyt vuosi oli kaikkein raskain. Viime vuosihan oli 13:sta — onnettomuuden vuoden edeltäjä. Minä uskoin, että joku nyt oli tasoittamaisillaan tietä meille, tai ikäänkuin joku minussa olisi ollut parantumaisillaan. Ja kaikki tuo johtui vain siitä, että olin tullut ajatelleeksi numeroita, jotka tavallisissa olosuhteissa olisivat varmastikin menneet huomaamatta ohitseni.
Heinäkuun 25.
Päivät vierivät ajatellessani, että minun pitäisi alkaa tekemään työtä. Mutta runoperhoset lentelevät vain rauhattomina edestakaisin jonkun yli, joka on autiota ja palanutta. Toisinaan minusta näyttää, ikäänkuin voisin seurata heidän lentoaan. Mutta sitten todellisuus muistuttaa jälleen minulle siitä mikä nyt on ja tulee olemaan, samoin kuin kun tuli puhalletaan huoneessa yöllä sammuksiin.
Voisinpa minä vain lakkaamatta olla sellainen, ettei vaimoni huomaisi mitään. Voisinpa vain olla tyyni ja iloinen tai edes näyttää siltä. Mutta minä en voi ja minä tiedän, ettei hän sure ainoastaan itseään, vaan myöskin sitä tuskaa, jota hän minulle saattaa. Se mahtanee olla hirmuista, että elää hänen laillaan, ei jaksaa tehdä mitään eikä voida millekään mitään, vaan luhistua vain kokoon pienimmästäkin tunteesta, joka tuo hänelle rauhattomuutta ja surua. Miettiä vain kuolemaa, jonka hän uskoo tulevan, vaan joka ei tule. Monin kerroin kamalampaa mahtanee olla, että keskellä tätä kaikkia saattaa sille miehelle, jota enimmän rakastaa, parantumatonta tuskaa eikä voida tehdä mitään sen lievittämiseksi.
Hän voi istua ja katsoa minua, kun hän ei luule minun sitä huomaavan ja hänen kasvonsa saavat silloin sellaisen epätoivoisen ilmeen, että se vihloo minun sieluani.
Eilen hän tuli minun viereeni istumaan ja laski kätensä minun kädelleni.
— Jos ei sinulla vain olisi minua, sanoi hän, miten paljon onnellisempi sinä olisitkaan.
Minä luulen hänen uskoneen omien sanojensa totuuden ja vastaukseni voi ehkä hetkeksi järkähyttää hänen uskoaan ja houkutella toiveen vilahduksen hänen silmiinsä, mutta se ei voinut hänelle antaa sitä varmaa vakuutusta, että hän oli välttämätön ja senvuoksi tarvitsi elää.