VI.
Kun minä luen näitä lehtiä ja näen, kuinka minä olen horjunut toivon ja pelon vaiheilla, niin minä en ymmärrä, että mitä nämät rivit kertovat voi todellakin olla totta. Ja kumminkin täytyy olla niin. Sillä kirjoitus pitää paikkansa. Ja kuinka epätäydellisiä ja hajanaisia nämä muistiinpanot ovatkaan, kertovat ne kumminkin minulle täyden varmuuden, että minä toivoin silloin enemmän kuin nyt voin käsittää, kun kaikki on saanut selvityksensä ja loppunsa.
Niin paljon minä ymmärrän, että sen talven kuluessa, jonka muistoihin minä en nyt enää tahdo enkä voikaan palata, oli minun onneni, että vihdoinkin löysin jotain jonka minä uskoin auttavan vaimoani pelastumaan. Mikä onni se olikaan! Päästä olemasta ainoastaan toimettomana katselijana, saada tarttua asiaan, saada vaikuttaa, tehdä työtä määrätty päämäärä silmiensä edessä, päämäärä, jonka edes luulee saavuttavansa. Nuoruudessa olisi ehkä sellainen onnenlähde näyttänyt köyhältä ja arvottomalta. Mutta kun vuodet ovat pirskotelleet hieman harmajaa hiuksiin, niin tyytyy vähempään kuin ennen. Silloin voi elää ja kärsiä uskoessaan, että on mahdollisuutta saada aikaan parannusta ja voipa pelkästään tuo mahdollisuuden tietokin tuoda sellaista, joka muistuttaa melkein onnea.
Minulle tuli tämä apu samalla hetkellä kuin se aavistus mikä minulla oli kauvan ollut, että kaupunkielämä vaikutti turmelevasti vaimoni tilaan yhä muuttui todelliseksi varmuudeksi ja lopulta muodostui päätökseksi, että temmata hänet sieltä ja palata maalle, josta meidän ei olisi pitänyt koskaan lähteä. Lääkärikin kehoitti seuraamaan tätä päätöstäni ja kun minä ensi kerran esitin tämän suunnitelmani vain mahdollisuutena vaimolleni, niin hänen kasvonsa kirkastuivat, niinkuin olisin luvannut hänelle paratiisin ilot ja hän sanoi vain:
— Voitko sinä tehdä sen minun tähteni? Tahdotko sinä tehdä sen?
Nuo sanat herättivät minut elämään ja toimintaan ja kaikesta siitä epätoivosta ja levottomuudesta huolimatta, jota ennen olen kuvaillut ja joka painoi minua, loistivat nämä sanat minulle kuin tähdet pimeästä ja kiihoittivat minua viimeiseen suureen ponnistukseen, jonka minä toivoin antavan meille iloa kodissamme. Mitä enemmän minä ajattelin sitä, sitä todennäköisemmältä se minusta tuntui, että olin löytänyt ehdottomasti auttavan keinon, joka raivaisi vaimolleni tietä, että hän jälleen voisi kuulua elämälle. Miehen lailla, joka luulee löytäneensä taikakapineen, mikä antaa hänelle vallan tehdä ihmeitä, omistin minä koko tarmoni tälle suunnitelmalle, ja kun vihdoinkin olimme muuttaneet tuohon pieneen huvilaan, josta oli mahtavia näköaloja ulapalle ja kukkuloille, ja jossa haapojen lehdet lepattelivat sen akkunan alla, jossa vaimoni istuisi ja katsoisi minua niin usein kuin minä tulin työstä kotia, niin silloin minä olin niin varma, että ratkaisu oli nyt keksitty. Niin ihmeelliseltä kuin se minusta voi tuntuakin nyt, niin silloin minä olin kumminkin varma siitä.
Minä en ollut koskaan myöskään ennen tuntenut niin toivovaa onnea kuin, kun tämän talven lumi alkoi sulata ja me tunsimme tuota kummallista kotitunnetta ollessamme erillään kaikista ja kaikesta, joka seuraa tätä pohjoista ilmanalaa. Ullakolta kellariin saakka oli uusi kotimme valmiina ja kaikki laitettiin kuin ennenkin, huoneet kaunistettiin kaikellaisilla pienillä esineillä ja laitteilla, joita vain naisen salaperäisyys voi esiinloihtia ja niin puuhaili vaimoni taas meidän keskuudessamme. Poikien kirkkaat äänet kaikuivat uudestaan huoneissamme, mutta ei kenenkään tarvinnut hillitä heitä. Kanarialinnut lauloivat ja visertelivät eikä kukaan ripustanut vihreäistä yöverhoa heidän häkkinsä päälle. Pudel haukahteli poikien meluisille leikeille. Eikä piano ollut enää lukossa.
Tapahtuipa eräänä iltana jotain, jota minä vähimmin aavistin. Sanomatta sanaakaan aikeistaan tuli Elsa vierashuoneeseen ja istuutui pianon ääreen. Hän katsoi minua ohi mennessään ja minä ymmärsin kuinka onnelliseksi hän tunsi itsensä voidessaan seurata omaa toivettaan. Siitä saakka, kun Sven kuoli eikä hän kauvemmin voinut kuulla hänen kirkasta ääntään pianon sävelten kanssa yhdessä ei vaimoni ollut koskaan tahtonut laulaa niitä lauluja, joita hän niin usein oli yksinään kuunnellut. Tuskin uskoen omia silmiäni näin minä hänen istuvan pianon ääressä, kuulin lyövän muutamia säveleitä ja kohta sen jälkeen kaikuivat sävelet kaikkialla huoneissa:
Min hvide Svane du stumme, du stille; hvarken slag eller trille lod sangröst ane.
Ja loppu:
I toners flöden du slutted din bane. Du sang i döden; — du var dog en Svane!
Minä en ole kuullut ennemmin enkä myöhemmin tämän laulun sointuvan niin. Hänen laulaessaan tulivat pojat sisälle, peräkkäin he tulivat hiljaa ja pysähtyivät oven suuhun. He katselivat ihmetellen minuun, ikäänkuin hekään eivät olisi uskoneet aistejaan ja minä nyökäytin vain päätäni vastaukseksi silmieni hämärtyessä kyyneliin. Viimeisten sävelten vaiettua vallitsi hiljaisuus huoneessa, mutta juhlallinen hiljaisuus.
Vaimoni nousi ylös ja pani pianon kiinni.
— Minä en voi enempi tänään, sanoi hän, kuin anteeksi pyytäen.
Mutta hän katsoi sitten meihin ja ymmärsi minkälaista iloa hän oli herättänyt. Hänen kasvonsa kirkastuivat, hän meni minun ohitseni poikien luo, otti heidät toisen toiselle puolelle ja toisen toiselle ja painoi molempien päätä olkapäätään vastaan.
— Kiittäkää pikku-veikkoa, sanoi hän. Hänhän minua on auttanut.
Hän ei sanonut sitä niin sairaloisesti kuin ennen eikä sillä melkein vihaisella äänen sävyllä, jota hän käytti, kun hän tunsi meidän elävien estävän häntä kuulumasta hänelle, joka oli kuollut. Hän sanoi sen lempeästi, hiljaa ja melkein onnellisena sellaisella ilmeellä, niinkuin hän olisi sanonut hyvästit jollekin menneelle, joka ei koskaan tulisi takaisin.