VII.
Makuukamarin takana oli pieni huone, joka alkujaan oli tarkoitettu toalettihuoneeksi, mutta jota ei jostain syystä oltu koskaan siihen tarkoitukseen laitettu. Se oli hyvin omituinen, sen akkuna oli korkealla ja päivä siellä oli hämärämpää kuin muissa huoneissa.
Siellä asui pikku Sven. Siellä oli hänen huoneensa ja tuo huone oli lukossa.
Ei kukaan saanut auttaa vaimoani tämän huoneen laittamisessa tai puhdistamisessa. Hän yksinään tekisi siellä kaikki. Sen pieneen akkunaan hän ripusti valkeat uutimet ja akkunanpieleen uutimen taa hän asetti pöydän. Tälle pöydälle hän neuloi liinan, joka oli samaa vaatetta kuin uutimetkin ja asetteli sille Svenin leikkikaluja. Siinä oli vaunuja vetävä hevonen, muutamia tinasotamiehiä ja teltta. Svenin valkeat kulta juovaiset kahvekupit, hänen säästölaatikkonsa, pieni miekka ja kypäri. Siellä oli kaikki mitä hän oli jättänyt, koko hänen jälkeenjäänyt omaisuutensa. Pöydän alla seisoi kaksi puuhevosta, joista toinen oli kerrassaan menettänyt harjansa, ja pöydän edessä oli pieni tuoli, jonka Sven oli saanut ja jota hän veteli perässään ympäri huoneita, kun hän oli hyvällä tuulella ja iloinen sekä tahtoi viekotella äitiä kertomaan satuja.
Mutta leikkikalujen keskellä oli pieniä ja suuria valokuvia kehyksissä ja seinällä mahdollisimman valoisalla paikalla riippui toisia kuvia. Siinä oli äidin ja isän, isojen veikkojen ja koko perheen valokuvat. Siellä oli Sven valokuvattuna pitkässä koltussaan ja pienessä turkissaan, jossa hän seisoi penkillä tirkistellen aurinkoa, joka paistoi lumelle. Mutta kaikki nuoruusvuosiemme ja onnenaikojemme valokuvat, jolloin ei vielä ollut tapahtunut mitään sellaista, joka olisi voinut murtaa sitä sidettä, joka vielä yhdisti meitä kaikkia. Ja yksinään, aivan erillään muista riippui jäljennös Spangenberg'in kuolemalaulusta, jota pikku Sven oli miettinyt ja jonka satua hänen äitinsä oli kertonut hänelle paljon ennen sitä päivää, jolloin hän itse sai tietää enemmän siitä, kuin mitä isot koskaan voivat kertoa.
Ja sitten siellä oli vielä muuan esine. Se oli pieni mustaksi kiillotettu piironki, jonka Sven oli kerran saanut. Sillä oli oma pieni historiansa, sillä se oli ollut vaaleankeltainen, mutta siitä saakka se oli ollut monen kohtalon alasena ja jouduttuaan Svenin omaksi oli se saanut uuden värinsä. Mutta sen kolmessa laatikossa olivat kaikki ne esineet, joihin muistot pienokaisesta liittyivät, mutta ne eivät saaneet olla näkyvissä. Siellä säilytettiin hänen viimeistä paitaansa ja viimeistä sukkaparia, jota hän oli käyttänyt. Siellä oli hänen pienet nuottivihkonsa "Laula meille äiti", jotka eivät koskaan enää saaneet tulla vierashuoneen nuottihyllylle. Sinne oli kätketty hänen viimeinen valkoinen kesäpukunsa kauniine sinisine vöineen ja valkoinen lakkinsa, jossa oli vyönvärinen rusetti. Siellä oli hänen pienet, ruskeat kenkänsä ja pikku Svenin kirjoja. Siellä oli myöskin isän oma kirja isoista veikoista, joka oikeastaan alkujaan oli ollut äidin oma, mutta Sven oli kerjännyt sen itselleen pyytäessään isää kirjoittamaan kirjan vain Nennestä.
Se oli Svenin huone ja siellä oli Elsan pyhäkkö. Joka ilta meni hän sinne ja joka aamu istui hän siellä ennenkuin puhui muitten kanssa. Hän ei ollut koskaan onnellisempi kuin, kun isä myöskin meni sinne ja viipyi hetkisen siellä.
Siellä asui Sven myöskin ja mitä siellä puhuttiin, sitä ei kukaan tiedä. Vaikka Elsa kertoikin hieman siitä, ei hän voinut sanoa mitään niitä sanoja vastaavaa, joita vaihdettiin siellä hänen ja tuntemattoman mailman välillä.
— Ethän sinä uskokaan sitä, sanoi hän minulle eräänä päivänä. Mutta minä tunnen sen.
— Kuinka sinä sen tiedät, etten minä usko? vastasin minä.
Hän katsoi minua suurilla ihmettelevillä silmillään.
— Sinä et voi uskoa niinkuin minä, sanoi hän. Sillä sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista. Mutta minä tiedän sen enkä mieti enää.
Muuan muisto sukeltautui mieleeni sielustani, muisto siitä, hetkestä, jolloin hän soimasi minun murtaneen hänen uskonsa tulevaisen elämän todellisuuteen. Minä ymmärsin hänen tarvitsevan nykyisen uskonsa, että hän oli aina uskonut niin, ja tuo usko oli sulautunut niin syvästi ja ehjästi yhteen hänen sisäiseen olemukseen, että ehkä monta tuskaa olisi häneltä säästynyt, jos ei tuota uskoa olisi koskaan järkytetty. Samalla kertaa minä tiesin itsessäni, etten minä ollut koskaan heittänyt uskoani sielun kuolemattomuuteen. Olin arvostellut, pohtinut, niin vieläpä taistellutkin tehdäkseni tuon ajatuksen mahdottomaksi silmissäni. Mutta minä olin tehnyt sen ehkä enemmän toivossa, että itse etsintä veisi minut varmuuteen vastakkaisuudesta. Varmuutta ei ollut koskaan tullut, mutta vuosien kuluessa oli minun tulevaisuudenajatuksissani tapahtunut muutos. Kuolemattomuus-ajatus oli ja jäi varmastikin minulle vain mahdollisuudeksi, mutta yhä enemmän ja enemmän se oli ottanut jonkunlaisen heikon ja lempeän muodon, jota minä lähennyin tietämättäni oikeen kuinka. Aste asteelta minä olin tuntenut sellaisen mahdollisuuden varmuuden kasvavan sielussani ja mitä minä viime vuonna olin elänyt, oli tunteeni lähentynyt sitä mahdollisuutta, jota minun ymmärrykseni ei voinut hyväksyä eikä hyljätä.
Samalla kertaa tuntui minusta, niinkuin olisin saanut kaiken sen kantaa yksinäni, ja niinkuin vaimoni ei olisi tahtonut eikä voinut nähdä, mitä minussa tässä suhteessa tapahtui. Mutta vastatessaan minulle noilla sanoilla: "sinä mietit samalla kertaa, josko se on mahdollista", silloin minulle selveni, että hänen on täytynyt ymmärtää minua väärin, kosk'en minä itse ole siitä mitään sanonutkaan. Kuinka minä olisin voinut olla hiljaa kaikesta siitä? Kuinka minä olisin voinut unohtaa, että mitä minulla tässä suhteessa todellakin oli sanomista, varmastikin toisi hänelle mitä suurinta onnea? Samassa minä tahdoin nyt hyvittää mitä luulin murtaneeni, ja muistutin siksi hänelle muuanta päivää, jolloin hän oli sanonut tahtovansa uskoa samoinkuin minäkin, ajatella ja elää samoinkuin minäkin.
— Minä tahdon, että sinä kerran saat tietää sen, sanoin minä. Siitähän on nyt vuosi kulunut. Mutta minä en ole koskaan pyytänyt sinulta mitään sellaista. Sinun rakkautesi on antanut sinulle sen ajatuksen, mutta en minä.
Hän tuijotti eteensä, niinkuin hän olisi miettinyt kauvas menneisyyteen.
— Minä luulin sinun tahtovan, että minä tulisin samallaiseksi kuin sinäkin, sanoi hän.
— En koskaan, vastasin minä, ole toivonutkaan mitään sellaista. Minä toivoin voivani kertoa sinulle ajatuksiani ja tunteitani. Mutta minä olisin suonut, että sinä olisit tehnyt samoin minulle. Minä olen ikävöinyt, ettet sinä ole tehnyt sitä.
Minä huomasin tuossa jotain, joka kiusasi häntä enemmän kuin sanoilla voi lausua. Mutta minä en voinut aavistaakaan mitä se oli.
— Minä olen aina uskonut sinun tahtovan minut samallaiseksi kuin itsekin olet, sanoi hän. Niin minä olen sekä ajatellut että sanonut muillekin. Luullessani, etten voisi puhua sinun kanssasi, olen puhunut vieraille.
Viimeisen hän lisäsi sellaisella äänensävyllä, niinkuin hän olisi sanonut jotain äärettömän vastenmielistä, jota hän häpesi.
— Kuinka minä olen voinut ymmärtää sinua niin huonosti? sanoi hän.
Ja samassa hän laski kätensä hartioilleni, katsoi minua tutkivasti silmiin ja kysyi:
— Ethän ole pahoilla mielin, kun näet minun menevän Svenin luo?
— Pahoilla mielinkö?
Minä mahdoin katsoa häntä sellainen ihmettelevä ilme kasvoillani, jota ei voi väärin ymmärtää. Sillä hän ei kysynyt enempää. Sanaakaan sanomatta hän meni minun luotani suoraan Svenin pieneen huoneeseen. Hän viipyi siellä kauvan ja kun hän tuli takaisin, näin minä hänen itkeneen, mutta ei surusta.
Mutta istuessani yksin häntä odottamassa tulin ajatelleeksi, ettei hän koskaan ennen ollut minun läsnäollessani avannut tuon pienen huoneen ovea ja mennyt sinne viettääkseen hartaushetkiään. Ja samalla kertaa minä tiesin, etten Svenin kuoleman jälkeen ollut koskaan tullut niin lähelle häntä kuin nyt.