VIII.
Miksi tämä kaikki sai jatkua, niinkuin se oli alkanutkin? Miksi tuli se, mitä minä en ollut peljännyt ja kehittyi vaarallisemmaksi voimaksi minulle ja perheelleni kuin koskaan se, jota ennen olin peljännyt? Kysy yhtä kernaasti: miksei kaikki tapahdu niinkuin ihminen toivoo? Tai miks'ei ole hänen vallassaan johtaa elämän kulkua niinkuin itse tahtoo?
Minun ja vaimoni välillä oli tähän aikaan kaikesta hellyydestä ja ymmärtämyksestä huolimatta varmasti joka tapauksessa jotain, joka eroitti meitä toisistamme. Se ei johtunut mistään teoreettisista erimielisyyksistä. Se ei myöskään ollut sellaista, että se olisi estänyt meitä alituisesti tapaamasta toisiamme, alituisesti etsimästä ja ilahuttamasta toinen toistaan läsnäolollaan. Se oli aivan yksinkertaisesti meidän erilaisissa tavoissamme vastaanottaa kaikkea sitä, mitä meidän välillämme tähän aikaan tapahtui. Hänelle oli kaikki vain hyvästelemistä, joka vei häntä lähemmäs sitä rajaa, jonka takaa ei kukaan palaa. Minusta se näytti lakkaamatta uudistuvalta lupaukselta, että elämämme alkaisi uudestaan ja että vaimoni palaisi minun ja meidän kaikkien luo, itse elämään takaisin.
Kaikesta siitä, mikä tapahtui ja mikä minusta silloin näytti hyvin synkältä ja epäselvältä, olen minä ymmärtänyt, että siinä oikeastaan oli syy hänen kohtaloonsa, selvitys siihen, mikä oli ollut ja mikä tulisi, ja minä ymmärrän myöskin sen pelastaneen minut epätoivostani, etten minä voinut silloin nähdä kaikkea niin selvästi kuin nyt. Minä puolestani toivoin vaimoni jättävän kuolemanajatuksensa ja minun vuokseni jatkavan matkaansa elon tiellä, jolle hän oli ikäänkuin halvattuna pysähtynyt, kun Sven kuoli. Hän toivoi taas puolestaan minun huomaavan, että hän oli auttamattomasti ottanut ensi askeleen elämän tuolle puolelle, kun hänen enkelinsä, kuten hän häntä aina kutsui, meni pois. Hän toivoi minun ymmärtävän sen niin syvästi, että minun vaatimukseni olisi vain saada kulkea ystävänä hänen rinnallaan käsi kädessä myötätuntoisena sille pimeydelle, joka tulisi ja minne hän tahtoi päästä. Niin syvästi me rakastimme toisiamme, ettei kumpikaan meistä voinut luopua haaveistaan huomatakseen, ettei toisen ajatukset olleet sopusoinnussa omien ajatustensa kanssa. Siksi ei kumpikaan voinut antaa toisensa kulkea omaa tietään ja kohtaloonsa tyytyen ottaa vastaan elämänsä arpaa, jonka nimi on: elää yksinään. Siksi ei myöskään voinut kumpikaan väistyä tuntemasta katkeruutta, kun hän huomasi toiveensa pettävän. Siksi hän tunsi tuskaa ponnistuksistani johtaa hänet sinne, minne hän ei tahtonut, samoin kuin minäkin kärsein hänen vastustuksestaan, ja siksi olikin koko elämämme sanan oikeassa merkityksessä taistelua rakkaudesta, taistelua elämästä ja kuolemasta.
Niin kauvan minä olin elänyt kuoleman varjossa, etten voinut enää ajatella minkään muun kohtalon olevan minulle mahdollistakaan. Minä olin tottunut siihen, niinkuin kroonillisesti sairas tottuu tuskiinsa. Varjo ei langennut vain kuolleesta pienokaisesta, joka oli jo mennyt pois, vaan myöskin hänestä, joka tahtoi mennä. Se ei tullut vain siitä, minkä olimme jättäneet taaksemme. Se odottikin meitä siinä, mikä tulisi ja siinä, mikä oli edessämme. Molemmat varjot yhtyivät siinä elämämme pisteessä, johon nyt olimme saapuneet. Molemmat varjot pusersivat koko minun elämäni syleilyihinsä ja minun syyni oli, etten voinut temmata aurinkoa taivaalta karkoittaakseni viimeistä varjoa.
Se oli minun ja luulottelujeni syy. Sillä minä en nähnyt näkevillä silmillä. Kuulevilla korvilla minä en kuullut. Minä näin vain oman toiveeni, kuulin vain omien haaveitteni elämänikävää. Ja kuitenkin tiesin, että ainoastaan sadussa voi miehen tahto kuolleita eloon herättää. Niin, vieläpä satu sallii hänen rikkoa jumaliakin vastaan siten, että hän on koettanut tehdä yli-inhimillistä, ja varjojen valtakunnassa katsoo taakseen ainoastaan siksi, että hän, jonka vuoksi hän on koettanut tehdä mahdottomuuksia, iäksi vajoaa takaisin Orcuksen yöhön.