IX.
Kevät tuli myöhään tänä vuonna, kevät, jota olin toivoen odottanut onnentuojana ja vapauttajana, näytti niinkuin se ei olisi tahtonut tulla ensinkään. Maa oli kylmä ja jäässä, jäätävä tuuli huojutteli puidenlatvoja ikkunamme alla. Lunta satoi aina huhtikuun lopulle ja kun aurinko paistoi joskus, puhalsi pohjoistuuli jäisenä viimana Pohjanlahdelta.
Tähän aikaan vilustui vaimoni satunnaisesti ja se heitti hänet jälleen sairasvuoteelle. Hän oli maannut jo viikkoja vuoteenomana ja näiden viikkojen kuluessa me olimme peljänneet pahinta. Hiljaisuus vallitsi jälleen huoneissamme. Taas olimme minä ja pojat saaneet alkaa aterioida salin pöydässä, jossa hänen paikkansa oli tyhjänä. Iloisa melu oli vaiennut koko talossa ja sairaus oli tullut taas ja saanut toiveemme vaikenemaan.
Mutta kaikesta huolimatta vaimoni alkoi toipua. Kovin vitkalleen hän toipui ja kovin heikot olivat hänen voimansa. Kertomattoman kummalliselta tämä uudestaan eloonherääminen tuntui, jota ei ollut kukaan voinut odottaakaan. Mutta se oli kuitenkin totta ja istuessani yksin työhuoneessani ala kerrassa, kun koko talon väki oli mennyt levolle, voin minä taas alkaa haaveilla kesästä.
Ja kaikista kummallisinta oli, etten minä kauvan uinaillut yksin. Ikäänkuin viimeisestä taudista parantuminen olisi tuonut hänelle paljon muuta kuin ainoastaan ruumiillisen terveytensä, niin elimme me nyt jonkun aikaa, joka näytti sovittavan kaiken, mitä oli ollut. Vaimoni alkoi jakamaan haaveitani, hän alkoi, ikävöidä saada jälleen elää yhdessä minun kanssani. Hän tuli minua vastaan, joten hän ei ollut tehnyt siitä saakka, kuin hautasimme Svenin. Hän oli vielä heikko ja sairas eikä jaksanut paljon puhua. Mutta hän voi kuitenkin kuunnella mitä minä hänelle sanoin. Hän tiesi kevään tulevan ja iloitsi kukista, jotka olivat hänen yöpöydällään.
— Miten onnellisia me olemme olleetkaan, Georg, sanoi hän. Oi miten onnellisia me olemme olleet!
Hän pusersi nuo sanat suustaan niin kovin vihlovan tuskallisella äänellä. Hän sulki silmänsä sen sanottuaan ja kyyneleet herahtivat hänen silmäluomiensa alta poskille.
— Me tulemme vielä kerran yhtä onnellisiksi, sanoin minä.
Minä uskoin mitä sanoin ja pidin hänen vastaustaan lupauksena.
— Kyllä, kyllä, sanoi hän äkkiä. Tänä kesänä.
Hän kuunteli minua kertoessani nuoruutemme ilonaiheista ja saaristosta, joka oli aina ollut paras kotimme.
— Me soudamme saaristoihin, sanoi hän, purjehdimme yötuulessa.
Ja ikäänkuin tuskaiset muistot olisivat häirinneet hänessä, purskahti hän:
— Unhota, äläkä koskaan muistele mitä minä olen sinulle viime vuosien kuluessa sanonut. Minä olen ollut niin kummallinen enkä ole edes itsekään itseäni ymmärtänyt. Usein, hyvin usein on minusta tuntunut niinkuin joku muu olisi puhunut minun suustani enkä minä ole voinut estää sitä. Sinä olet saanut tehdä kaikki ja minä olen vain ottanut vastaan. Mutta sen täytyy muuttua toisin. Kunhan minä vain oikein paranen.
Minä keskeytin hänet pyytäen, ettei hän puhuisi liian paljon eikä liian onnellisesti voidakseen sanoa enemmän.
— Niin, niin, sanoi hän. Minä olen ollut hiljaa sinulle ja puhunut muille. Ja mitä ovat nuo muut? Vieraita ihmisiä, jotka eivät ymmärrä mitään.
Hän sulki silmänsä vaipuen unenhorroksiin. Hiljaa minä istuin hänen vuoteensa vieressä ja katselin häntä, kun hän nukkui. Hän oli saanut melkein tyttömäisen ilmeen kasvoihinsa, ja minä valvoin ensi kertaa vuoteessani ja näin hänen nukkuvan. Raskaat ilonkyyneleet vierähtivät minun silmistäni, ja huhtikuun lumien putoillessa jäiseen maahan tunsin minä sydämeni sulavan.