X.

Vaimoni oli jälleen yläällä, hän oli toipunut, hän liikkui taas meidän keskuudessamme eikä ajatellutkaan muuta kuin voida tehdä onnelliseksi meidät muut ja tuntea itse kuinka me iloitsimme siitä, että hän jälleen kuului elämälle.

Oi niitä lyhyviä viikkoja, joiden kuluessa ei kukaan muut nähnyt häntä kuin ainoastaan me, kuinka minä niitä muistankaan nyt! Ja kuinka minä olin onnellinen saadessani unohtaa kaiken menneen! Tämän kuuron onnen suhteen oli kaikki levottomuus ja suru, jota olimme tunteneet, kerrassaan mitätöntä. Kaikki, mitä sanottiin, olen minä kirjoittanut muistiini ja kätkenyt. Se, mitä ei sanottu, ja joka oli suurempaa kuin elämä muuten antaa, uinuu sielussani antaen minulle pohjasävyn siihen elämääni, jota minä en muuten olisi voinut elääkään. Nämä päivät, jotka nyt tulivat, pyyhkäisivät jäljettömiin kaiken sen levottomuuden, epätoivon ja epäilyksen, jonka vallassa minä olin ollut. Sillä minä olin epäillyt häntä, epäillyt hänen rakkauttaan siksi, ettei hän sallinut johtaa itseään kuolemasta elämään elääkseen minun kanssani.

Nyt oli kaikki hänen vastustuksensa hävinnyt. Minä tunsin sen jokaisessa silmänräpäyksessä istuessani hänen rinnallaan, jokaisessa sanassa, jonka hän minulle sanoi. Oli ikäänkuin tauti olisi puhdistanut hänen sisäistä olentoaan ja ikäänkuin hän olisi palannut puhdistettuna ja kirkastettuna. Koko hänen olentonsa muuttui entiselleen ja minä voin istua tuntikausia nauttien hänen kasvojensa ilmeistä siksi, että ne olivat samat kuin ennenkin.

— Muistatko, kun minä sanoin sinulle, että eroaisimme? kysyi hän eräänä päivänä.

Minun täytyi ajatella voidakseni muistaa, että hän olisi koskaan sanonutkaan sellaista. Ja kun en voinut muistaa sitä, niin minä sanoin hänelle unohtaneeni hänen sanansa, kuten unohtaa kuumeisen houreet.

— Minä tarkoitin sitä, mitä sanoinkin, jatkoi hän kiihkeästi. Minusta tuntui, että sinä pakoitit johonkin minua. Ja sitten minun tuli niin sääli sinua. Sinä olet saanut kärsiä niin paljon, paljon, paljon enemmän kuin minä. Mutta sinähän tiedät, että minä olen ollut niin sairas, liian kovasti sairas voidakseni ajatella muuta kuin itseäni. Oi, tuntuu niin kuin minä olisin herännyt jälleen elämään!

Hän puristi päätään kummallisella eleellä, joka ilmaisi samalla kertaa levottomuutta ja onnea. Ja hän lisäsi:

— Mutta kun minä kerran kuolen, mene silloin ja avaa Svenin piironki. Siellä päällimmäisenä on kirje. Mutta sinä et saa lukea sitä koskaan, ennen kuin silloin. Sillä minä tiedän kuitenkin kuolevani pian, ja kun minä kuolen, niin minä tulen kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven.

Kuinka usein minä olinkaan hänen kuullut lausuvan sellaisia sanoja ja kuinka usein ne olivatkaan saaneet minut sisäisimmässä sielussani värisemään! Nyt ne menivät ohitseni niinkuin niitä ei olisi koskaan lausuttukaan. Minä käsitin ne myrskyn viimeisinä maininkeina, viimeisinä, keveinä jälkimaininkeina, kun meri on raivoisasti myrskynnyt. Minä hymyilin voitonvarmana, että olin voittanut hänet takaisin ja samassa käänsin hänen kasvonsa itseeni, katsoin häntä silmiin ja sanoin:

— Mutta nythän sinä tahot elää?

— Kyllä, sanoi hän. Minä tahdon elää sinulle ja pojille ja muistaakseni aina Sveniä.

Sinä päivänä hän käveli minun käsipuolessani hietakäytävillä huvilamme pihalla. Hänen askeleensa olivat väsyneitä ja epävarmoja ja hän lepäsi raskaasti minun käsipuolessani. Mutta me olimme iloisia kuin lapset ja hän nauroi itselleen siksi, että hänen käyntinsä oli niin epävarmaa ja että hänen jalkansa tahtoivat lyhistyä hänen allaan kävellessään, hän nauroi hieman sairaloista, mutta sydämellisen onnellista naurua, joka teki minut iloiseksi saada tukea häntä.

— Miten minä olenkaan onnellinen nyt taas, Georg, sanoi hän mennessämme takaisin sisälle.

Sitten minä vein hänet portaita ylös. Mutta ennenkuin hän meni huoneeseensa, täytyi hänen ensin katsoa poikien huonetta. Siellä hän seisoi kauvan minun kanssani ja katseli kaikkia, niinkuin kaikki olisi muuttunut uudeksi hänelle sillä aikaa kun hän oli maannut sairaana.

— Heillä myöskin on ollut hyvin tukalaa, sanoi hän. Minähän en ole jaksanut tehdä mitään. Mutta nyt kun paranen.

Sairaanhoitajatar auttoi häntä vuoteelle, ja kun pojat tulivat kotia leikkipaikaltaan, huusi heitä heikolla äänellään, joka oli niin toisellainen kuin hänen entinen syvä, täyteläinen äänensä, että he saisivat kertoa mitä olivat ulkona tehneet ja miten olivat itseään huvittaneet. Sen he tekivätkin niin perinpohjaisesti, että minä usein koetin jo keskeyttää heitä. Mutta hän esti aina minua. Ja heidän puhuessaan yhteen ääneen, makasi hän koko ajan ja katsoi heitä silmiin ja kuunteli heidän sanojaan, niinkuin hän olisi tarvinnut aikaa ymmärtääkseen, että mitä hän nyt eli ja näki, oli todellista eikä harhanäkyä. Sitten hän antoi heidän tulla luokseen ja suudella sanoessaan hyvää yötä.

— Nyt minä pian paranen, sanoi hän. Ja kun tulee kesä, niin isä hankkii meille kesäkodin saaristossa. Minun ei tarvitse nähdä sitä tai tietää missä se on. Sillä hän laittaa aina niin hyvin meille.

Onnellinen hymy huulillaan hän sulki silmänsä ja laittautui hyvin vuoteelleen nukkuakseen. Mutta vietyäni pojat sisälle otin minä palttoon päälleni ja kävelin edestakaisin samalla hiekkakäytävällä, jossa vaimoni ja minä olimme äsken kävelleet. Oli tyyni ja kirkas kevätilta ja tuntui hieman yöhallan oireita.