XI.
Näinä päivinä tulin minä usein, voimatta selittää kuinka tai miksi, ajatelleeksi Elsaa ja matkaani saaristoon. Se tuli muistojeni mukana siitä hiljaisesta taistelusta, jolla olin koettanut johtaa häntä siihen, joka oli minulle rakasta ja muistettavaa, kuinka minä olin sekä onnistunut että epäonnistunut, ja joka samalla kertaa kiihoitti ja huolestutti minua.
Se johtui minun muistooni, kun minä näinä toipumisen päivinä istuin vaimoni rinnalla hänen kätensä minun kädessäni ja hän nojasi päätään minun olkapäähäni.
— Minä olen ollut niin kaukana sinusta, sanoi hän eräänä iltana. Miksi minä olenkaan ollut niin kaukana. Minä olin siksi vain, että minä luulin sinun tahtovan estää minua menemästä Svenin luo.
— Ethän sinä enää tahdo mennäkään? sanoin minä.
— Ei, ei, sanoi hän. Nyt minä tahdon jäädä sinun luoksesi. Mutta minä olen hautonut niin paljon rumia ja tyhmiä ajatuksia tähän aikaan.
Hänen äänensä muuttui kuin lapsen ääneksi, joka tunnustaa rikoksensa, jotta minun täytyi hymyillä kuunnellessani häntä.
— Älä naura, jatkoi hän. Sillä se on totta. Minä luulin, ettet sinä ole ymmärtänyt minua ja minä olen sen sanonutkin. Voitko sinä antaa minulle anteeksi?
Hän puhui hyvin vakavasti, että minä tulin liikutetuksi, ja etten järkyttäisi hänen mieltään, vastasin minä mahdollisimman iloisella äänellä.
— Onko tuo sitten ainoa synti, joka on sinun omallatunnollasi?
— Ei, ei, sanoi hän. Mutta sinua kohtaan minä en tiedä mitään muuta.
Ja hän jatkoi painautuen samassa lähemmäs minua.
— Mutta se onkin pahinta, mitä minä voin sanoa ja ajatella. Sillä tiedänhän minä, ettei kukaan ole paremmin ymmärtänyt minua kuin sinä. Ei kukaan niistä ihmisistä, joitten kanssa olen puhunut tuntiessani itseni yksinäiseksi ja kurjaksi, jolloin kaikki tuntui sielussani murtuvan.
Hän kauhistui tätä sanoessaan ja vei kätensä otsalleen.
— Nyt se on poissa, sanoi hän. Kaikki on niin tyyntä ja selvää. Mutta nyt sinä saat tietää vielä erään asian.
Hän istui suorana katsellen minua syvillä ja kirkkailla silmillään, niinkuin hän sallisi minun nähdä sielunsa pohjaan.
— Sinä saat tietää, mikä oli kaikista pahinta, sanoi hän. Kun minä liikuin ajatellen, että minä kuolisin ja seuraisin Sveniä, ja minä ajattelin sitä niin usein, että tunsin sinun luisuvan pois minulta ja kadottavani kaiken, ja mailma kävi niin autioksi ja tyhjäksi — silloin minä pelkäsin niin kovin, oi miten kamalasti minä pelkäsin. Sillä minä luulin olevani pakoitettu tekemään sen itse. Se oli kaikista kamalinta. Mutta nyt minä tiedän, ettei minun tarvitse koskaan tehdä sitä. Sen on Jumala luvannut minulle.
— Tarkoitatko, että sinä kuitenkin pian menet minun luotani? kysyin minä.
Minä värisin omista sanoistani ja tunsin kuinka ääni oli vähällä murtua.
— Sitä minä en tiedä, sanoi hän, painaen samassa päänsä käsivarrelleni. Minä tiedän vain, ettei minun koskaan tarvitse tehdä sitä itse.
Hän vaikeni enkä minä löytänyt sanoja vastatakseni hänelle. Minä katsoin vain häntä. Hän oli jälleen saanut sellaisen ilmeen, joka muistutti onnen vuosia. Hän tuntui minusta hennommalta ja nuoremmalta, joka seurasi hänen mennyttä kuumeista levottomuuttaan, antoi jokaiselle hänen liikkeelleen uskollisen, hyväilevän sulouden, joka lahjoitti minulle onnea ja surua samassa henkäyksessä.
Kun hän oli mennyt vuoteelleen ja minä olin tullut sanomaan hyvää yötä, katsoi hän minua samalla valoisalla ja syvällä katseella kuin ennenkin.
— Ethän välitä siitä mitään, että minä olen sanonut sinun järkyttäneen uskoani, sanoi hän. Ethän sinä ole sitä koskaan tehnytkään. Minä olen vain luulotellut niin. Oi, minä olen luulotellut niin paljon. Minä olen kai elänytkin vain haaveissa.
Hänen kasvoihinsa ilmestyi tuskainen ilme ja samassa kuin minä hivelin hänen otsaansa ajaakseni sitä pois sanoin:
— Sitä minä en ole varmastikaan tehnyt. Se on ja totta. Mutta minun olisi pitänyt aina ymmärtää, että sinä uskoit siihen, mikä sinulle oli kallista. Niin kallista, ettei minun olisi koskaan pitänyt antaa sinulle mahdollisuutta ajatella toisin.
Hänen kasvonsa kirkastuivat kuin sisäisen valon heijastuksesta ja heikolla, väsyneellä ihastuksella hän kietoi kätensä kaulaani ja sanoi hyvää yötä.
Minä sammutin kynttilän hänen vuoteensa vieressä ja poistuin hiljaa huoneesta. Minun sydämeni oli kovin täysi kiitollisuudesta siitä mitä hän oli sanonut minulle. Tuntui niinkuin hän olisi lahjoittanut minulle muistojen aarteen.
Samassa silmänräpäyksessä kuin minä ajattelin tätä, tuntui minusta niinkuin olisin jo alkanut etsiä häntä muistoistani. "Hän jättää minut yksin", ajattelin. Ja ihmeekseni minä huomasin voivani ajatella sitä ilman katkeruutta ainoastaan siksi, että minä olin nyt häntä lähempänä kuin koskaan ennen. "Hän ei kuole", ajattelin minä seuraavassa silmänräpäyksessä. "Hän tulee elämään." Enkä minä huomannut omien ajatusteni vastustusta.
Istuin omassa huoneessani ja koetin lukea. Mutta minä olin liian liikutettu, liian onnellinen tuosta äärettömästä aarteesta, jonka olin voittanut. Ja äkkiä minä näin vaimoni länsirannikolla kesää viettämässä, juuri sillä hetkellä, jolloin hän luotsitornin ikkunasta kääntyi minuun päin ja minä tunsin kuinka me yhdyimme yhdessä rakastamaan tuota ääretöntä merta, joka ei tunne mitään rajoja. Siinä oli yhtäläisyyttä mitä minä silloin tunsin ja mikä nyt antoi minulle onnea ja toiveita samalla kertaa, kun minä olin monien, pitkien vuosien kuluessa ikävöinyt merta.
Näkynä sukeltautuu sielustani esiin muuan muisto, joka oli ollut kauvan unhotuksissa. Poika seisoo korkealla kukkulalla katsellen merta. Luoto on jyrkkä ja hänen jalkojensa alla vyöryvät laineet mitä villeimmässä vaahdossa. Poika on avannut takkinsa. Hän pitää sitä leveänä pingoittaen molemmilla käsillään niin, että se vaikuttaa kuin purje. Hän nauttii äärettömästi tuntiessaan voivansa uhmailla myrskylle, joka uhkaa nostaa hänet luodolta viskatakseen mereen. Tätä hänen iloaan häiritsee eräs ääni, joka tuulessa huutaa häntä nimeltään. Käsivarret, voimakkaammat kuin hänen omansa, kiertyvät hänen vyötäisilleen ja kantavat hänet väkisin pois tuolta vaaralliselta paikalta meren näkyvistä, joka huutaa vaaroja ja rohkeutta.
Tuo poika olen minä itse ja minä hymyilen surumielisesti muistolle yöhetkien kuluessa, huomaamattani, että minä tuijotan yksin sitä, mitä tulee tapahtumaan. Nyt minä olen saanut mitä lapsena ikävöin, mutta myrsky on vienyt minut kauvemmas kuin itse tahdoinkaan. Nyt minä tahtoisin joko luonnon käyvän levolle tai, että joku, joka olisi voimakkaampi kuin minä, voisi viedä minut pois vaarasta, jota minä en koskaan uskonut pelkääväni.
Mutta minä tiedän samalla kertaa, ettei se voi tapahtua. Ja häpeän ja kauhun tunteella minä ajattelen vaimoni kärsimyksiä, jotka ovat suurempia kuin minun.