Pikku-veikon kirja: Avioliittoromaani

by Gustaf af Geijerstam

XII.

Pitkän aikaa tämän päivän jälkeen kutsuttiin minua telefonissa kotia sekä ilmoitettiin suonenvetokohtauksen tavanneen vaimoani. Sanottiin sen olevan hyvin vakavaa laatua ja pyydettiin minua kiiruhtamaan.

Samana päivänä minä olin aikasin aamulla sanonut hyvästit vaimolleni ennenkuin matkustin työhöni. Oli Vapunpäivä ja me olimme päättäneet jollain tavalla ilahuttaa lapsia tänä päivänä, kuten ennenkin oli ollut tapana kodissamme. Minun oli myöskin mahdoton käsittää, että se, mitä olin kuullut, voisi olla totta.

Minä käytin siksi sen ajan, mikä minulla oli ennen junan lähtöä, ostaakseni hedelmiä ja muuta, mitä sellaisen päivän hauskuuteen välttämättömästi tarvittiin. Luonnollisesti se oli vain ylimenevää laatua, sanoin minä itselleni istuessani vaunussa myttyineni. Saadakseni ajan kulumaan otin sanomalehteni ja koetin lukea. Se onnistuikin aluksi, kun pakotin itseni ottamaan kaikki mahdollisimman jokapäiväiseltä kannalta, jottei tuskani pääsisi ylivoimaiseksi kumminkaan junassa istuessani. Mutta mitä lähemmäs kotia pääsin, sitä voimakkaammin minä tunsin, miten levottomuus oli kaiken pohjalla mitä vain yritin. Ajatukset eivät tahtoneet seurata silmiä, jotka konemaisesti liukuivat sanomalehden palstoilla, ja minä huomasin pian silmien järjestyksettömästi kiitävän palstalta toiselle. Käänsin sanomalehdet kokoon ja tunsin kuin tuskaisena pistoksena nousevan sielustani aivoihini: "Sinä matkustat sitä kohti, mitä olet peljännyt. Ethän sinä ole koskaan uskonut hänen elävän. Sinähän olet vain tahtonut vakuuttaa sitä itsellesi. Nyt on hetki tullut, etkä sinä voi väistää sitä."

Minut valtasi luonnoton levollisuus. Ehkä se johtui siitä, että minä matkustin nyt viimeistä varmuutta kohti, jonka edessä minä tunsin kaiken tuskan loppuvan. "Jumalani, kuoleeko hän", mutisin itsekseni, "mahtaneeko hän sitten saada kuolla tuskitta!" Ja minä ihmettelin yhä vain, että minä voin olla niin levollinen. Minä katsoin ympärilleni asemasillalla, kun juna oli seisahtunut. Olin odottanut jonkun olevan minua vastassa, mutta siellä ei ollutkaan ketään. "Silloin hän elää vielä", ajattelin minä samalla omituisen selvällä tyyneydellä. Ja seuraavassa silmänräpäyksessä minä ajattelin: "Ehkä se juuri on merkki siitä, että kaikki oli jo loppunut. Ovat ymmärtäneet, etten tahtoisi näyttää mielen purkauksiani vieraille ihmisille." Mutta tämänkin mahdollisuuden edessä minä pysyin yhä vain kummallisen tunteettomana. Aloin kävellä verkalleen kotia päin, raskaasti minä nousin mäenrinnettä. Katsoin ikkunaan ja olin vielä näkevinäni hänet, kun hän oli ensi kerran pukeutunut ensimäisen tautinsa jälkeen. Mustan pukunsa päälle, jota hän nykyään aina käytti, oli hän heittänyt vaalean takkinsa, ja akkuna oli seljällään auki. Hän kumartui akkunasta huiskuttamaan käsiään kärsimättömänä, etten ennen ollut tullut katsoneeksi häntä, ja hän vapisi kiihkosta saada ilahuttaa minua sillä, että hän oli yläällä ja voi itse kävellä. Tämä muisto liikkui sielussani ja konemaisesti minä katsoin akkunaan, vaikka hyvin tiesinkin, ettei kukaan nyt seisoisi siellä huiskuttamassa minua tervetulleeksi.

Sitten lensi aivoihini ajatus: "Yli puolitoista vuotta sinä olet odottanut hänen kuolevan ja surrut häntä, niinkuin hän olisi jo ollut poissa, nyt sinä et enää voi tuntea. Suru on polttanut itsensä, sammunut omaan liekkiinsä ja ainoastaan tuhka on nyt enää jälellä."

Hetki tämän jälkeen minä seisoin makuukamarissa ja näin vaimoni makaavan tiedotonna. Kuuntelin hänen hengitystään, otin hänen kätensä ja koetin puhutella häntä. Ymmärsin kaiken olevan turhaa ja menin alas saadakseni itse puhua lääkärin kanssa telefonissa, ei sen vuoksi, että uskoin häntä tarvittavan, vaan siksi, että tunsin olevani pakoitettu tekemään sen. Hän lupasi tulla ja hiljaa minä menin jälleen rappuja ylös ja kuulin samassa avoimien ovien kautta sairaan huoneesta vaimoni hengitystä, joka tuntui vallitsevan yksinään koko hiljaista taloa.

Silloin minä näin Olofin, joka seisoi hiljaa rappusissa ja näytti kuuntelevan. Minä laskin käteni hänen olkapäälleen ja aijoin mennä hänen ohitseen. Mutta poika esti minua.

— Miksi äiti kuorsaa niin kummallisesti? kysyi hän.

Hän punastui, niinkuin olisi sanonut jotain sopimatonta ja koetti hymyillä, mutta ei onnistunut.

— Se tapaa kuulua niin, vastasin minä, kun ihminen on kuolemaisillaan.

Poika ei purskahtanut itkuun. Hän nyökäytti vain päätään ja katsoi poispäin. — Hän on odottanut sitä samoin kuin minäkin, ajattelin minä.

Ja samalla hetkellä minä näin kuinka suuri ja kuinka pieni hän oli.

Silloin tuntui, niinkuin jotain olisi murtautunut esiin sielustani. "Tässä tulee kaikista pahin", ajattelin minä. "Sitä sinä et ole vielä ajatellutkaan. Lapset, lapset!" ja sairaanhoitajattaren istuessa yksinään sairaan luona, menin minä poikien kanssa päivällistä syömään ja puhumaan siitä, mitä tapahtuisi.

Kuinka me puhuimmekaan toistemme kanssa tänä ja seuraavina päivinä! Kuinka me hillitsimmekään äänemme, kun pelkäsimme häiritsevämme häntä, jonka korvaa ei voinut mikään ääni saavuttaa! Poikani tuntuivat minusta äkkiä aivan vertaisiltani, jotka olivat yksinään jakaneet kaikki ja ymmärtäneet kaikki. Se ei ollut vähääkään ihmeellistä heistä, että äiti menisi Svenin luo. Senhän hän itse oli niin usein sanonut heille. Siinä ajatuksessa ei ollut mitään ihmeellistä heille, että äiti meni pois, koskei hän toivonut elävänsä. He eivät olleet rauhattomia mistään teoriioista. He eivät arvostelleet. He eivät tehneet mitään selityksiä siitä, mikä oli yksinkertaista ja suurta. He tiesivät vain, että jos äiti tahtoi kuolla ja jättää heidät niin se oli vain siksi, että hän oli sairas ja heikko eikä jaksanut elää. Jos joku olisi sanonut heille, että heidän äitinsä osoitti sillä pitävänsä heistä vähemmän, niin olisivat he nauraneet tai suuttuneet.

Nyt he puhuivat minulle paljon sellaista, jota en ollut ennen kuullut. Ja meidän puhuessamme alkoi tuska tuntua ikäänkuin matkan takaa kaikuvan sydämessäni. Minä ymmärsin sen kerran tulevan, tulevan lievityksineen. Mutta se ei voinut vielä voittaa sitä levollisuutta, joka minua vallitsi, ja jonka minä säilytin silloinkin, kun lääkäri oli jättänyt sairaan huoneen ja sanonut minulle mitä minä jo ennen tiesin.

Mutta ennenkuin hän tuli, huudettiin minua makuukamariin. Sinne saavuttuani vaimoni makasi suonenvedon kouristamana, joka näytti alkavan kasvoista ja jatkuvan sieltä, kunnes se pudisti koko hänen ruumistaan. Me emme voineet tehdä mitään. Ja toisinaan tuli kauheita kohtauksia.

Lääkäri hillitsi niitä ruiskutuksilla ja entinen levollisuus palasi, mutta tietoihinsa hän ei tullut. Vielä lähes kaksi vuorokautta hän makasi samassa horrostilassaan, missä minä ensin olin hänet tavannut. Lakkaamatta, paljon sen jälkeen kuin suonenveto oli loppunut, olin minä näkevinäni hänen kasvonsa kierossa ja vavahtelevan samalla hirmuisella tavalla. Silloin minä muistin Svenin kuoleman. Minä tiesin silloin nähneeni samalla lailla kasvojen vääntyneen ja jatkuneen pudistuksina jäseniin ja suonenvedon kouristaneen kädet nyrkkiin. Minä muistin hänen sanansa: "Kun minä kuolen, tulen minä kuolemaan aivan samalla lailla kuin Sven." Minä muistin hymyilleeni itsekseni, kun hän sanoi nuo sanat, ja olin selittänyt ne vain haaveilun houreeksi. Nyt, kun ne olivat toteutuneet, minä en voinut päästä niistä. Mitenkä hän sen tiesi? Tai kuinka hän voi sanoa sen niin varmasti, jos ei hän olisi tiennyt siitä? Oliko se vain satunnainen yhtäläisyys? Ja voiko ylimalkaan sanoa sitä sattumukseksi, josta tahtoo päästä selittämättä?

Minä istuin tuntikausia vaimoni vuoteen vieressä ja menin ulos vain saadakseni ilmaa tai levätäkseni. Minä istuin poikien kanssa sairasvuoteen vieressä, kuiskailimme toisillemme, puhuimme sanoja, jotka eivät koskaan voisi palata, ja joita kukaan meistä ei enää muistaisi. Minä nukuin vaatepäällä Elsan vuoteen vieressä, pikku Elsani, joka ei koskaan enää heräisi, ja minä istuin yksin valveilla, että hoitajatar saisi levätä ja että saisin edes omistaa muutamien tuntien muiston, jolloin ei kukaan muu kuin me kahden olimme kuoleman huoneessa.

Sanotaan kuolevan koko elämän kulkevan hänen sielunsa ohitse vähää ennen loppua, ja lienee niin, että silloin näkee kaikki mitä on elänyt, ehkä uudessa valossa. Minä puolestani tiedän, että viimeisenä yönä, kun päivä valkeni niin vitkalleen ja pojat olivat väsyneinä menneet levolle, silloin minä näin oman elämäni ja kaikki mitä olimme yhdessä eläneet toistemme kanssa, sellaisena kuin en ole koskaan ennen nähnyt. Ja minä näin panneeni kaikki muistiini, mitä hän oli sanonut sellaista, jota minun olisi mieluummin pitänyt koettaa unhottaa, ja unhottaneeni kaikki, mitä minun olisi pitänyt ennen kaikkea kirjoittaa muistiini. Minä olin pannut muistiini, kun hän oli puhunut toiveeni mukaan, jo unhottanut kaikki, mitä hän oli puhunut sitä vastaan. Kun olin uskonut tekeväni kaikki hänelle, olin minä ainoastaan työskennellyt itseni ja oman onneni hyväksi. Kaikki mitä olin elänyt, keräytyi tähän ajatukseen kuin auringon säteet polttopisteeseen.

Sillä kuoleman varjoon hän oli minut vienyt. Sen minä näin nyt harmajan päivän valjetessa akkunan ulkopuolella ja aamuruskon sarastaessa leveänä juovana taivaanrannalla. Itsestäni ja omasta vapaasta tahdostani minä en olisi sinne koskaan mennyt, olin vain ponnistellut päästäkseni pois sieltä ja unhottaakseni, että sellaista on olemassakaan. Ja täällä istuessani tuntui minusta, että minä tiesin yhtä vähän mailmasta nyt, kun ensi kerran herätessäni tämän mailman elämään, vaivalla ja ihmetellen kaikkia mitä täällä kohtasin otin ensi askeleeni. Aina minä olin liikkunut jonkunlainen ihmettely sielussani, aina tuntien, että, mitä minä olin elänyt, oli ainoastaan puolittain todellista, aina ikäänkuin kurottautunut siitä mikä oli, tuntemattomuutta kohti, joka tulisi. Aina minä olin haaveillut onnesta ja onni ei ollut näyttäytynyt minulle muussa kuin kodin muodossa. Tämän onnen minä olin voittanut, voittanut sen niinkuin yksi tuhannesta voittaa, mutta kuolema, jota minä en koskaan ollut tahtonut ajatellakaan, oli kulkenut näkymättömänä minun jälessäni. Kuolema otti minun pienen, enkelisilmäisen ja pellavahapsisen poikani. Ja kun hän kuoli, kumartui kuolema syvemmin minun ylitseni kuin ennen, peitti mustilla siivillään kotini eikä heittänyt minua ennenkuin hän minulta ja lapsiltani oli ottanut hänet, joka oli meille kalliimpi kuin kaikki muu elämässä, sillä hän oli meille kalliimpi kuin itse elämä.

Minä nousin ylös ja katselin ulos. Kuuntelin hänen hengitystään ja se ei tahtonut tuntua minusta todelta, että se oli minun vaimoni, joka makasi täällä ja kuolisi. Minä kumarruin kostuttamaan vedellä hänen kieltään ja huuliaan ja tuijotin häneen kunnes silmäni hämärtyivät enkä voinut nähdä mitään. Mutta minä tunsin olevani lähellä häntä itseään, ja minun sielussani oli muisto, joka auttamattomasti vei minua pois siitä, mitä me kuolevaiset sanomme olemassaoloksi, teki työtä ja sortui hänen oman elämänsä mukana, silloin minä tiesin olevani siellä minäkin. Siellä minä olin sellaisena, jollaisena minä en koskaan näkisi itseäni eikä kukaan muu kuin hän voisi koskaan nähdä minua.

Ja ajatusteni keskittyessä kaikkeen siihen, mitä olimme yhdessä eläneet, unhotin minä itseni ja näin vain hänet. Nuorena ja pirteänä minä hänet kohtasin, mutta kaiken sen onnen pohjalla, joka säteili hänen ympärillään ja teki hänen askeleensa keveiksi, oli surumielisyyttä, joka oli niin paljon voimakkaampi siksi, että se oli niin kauvan ollut hiljaa. Aikasin, hyvin aikasin minä tunsin nyt muistavani koko hänen olennossaan sellaisen suunnan, joka ei ollut muiden. Hän oli luotu elämään onnellisena ja sitten saada kuolla, ja se päivä tuli, jolloin julmasti koetettiin häntä pakoittaa elämään. Hän ei voinut surra hetken aikaa ja sitten unhoittaa. Hän voi vain surra ja kuolla. Unhottaen kaiken tuntiessani hänen kohtalonsa, olisi minun pitänyt tietää, että hän puhui aina totta, mutta enimmän silloin kuin hänen puheensa tuntui minusta kummalliselta ja mahdottomalta. Ja kaikkein rehellisin hän oli silloin, kun tuska pusersi sanat hänen huuliltaan ja hän pyysi minulta saada kuolla.

Miksi minä en ollut sallinut hänen saada tehdä sitä? Miksi minä olin koettanut pakoittaa häntä vasten tahtoaan ja enempi kuin hänen voimansa riittivät? Enkö ymmärtänyt, että hän äärettömästi rasittaen itseään oli liikkunut yli kaksi vuotta kodissani, hymyillyt meidän mukana, jotka tahdoimme hymyillä, leikkinyt meidän kanssamme, jotka tahdoimme leikkiä?

Kuinka minä olin voinut olla niin julma ja kuinka voi olla julma vain siksi, ettei näe selvästi?

Ja nämä kysymykset kehittyivät lopulta uudeksi kysymykseksi: Kuinka hän on voinut rakastaa minua, kun minä vasten tahtoani olen häntä niin piinannut?

Sillä niinkuin minä olisin voinut seurata hänen ajatuksiaan, jotka olivat jo erillään minun ajatuksistani, niin minusta tuntui, että olin sen tehnyt vasten tahtoani ja sen hän oli minusta tuntenut, vaikken ollut ennen tahtonut sitä uskoa. Mutta minä en saisi koskaan vastausta tähän kysymykseen, ei koskaan hän heräisi horroksistaan ja epätoivoisin sydämin minä kerran kääntyisin sitä uutta elämääni kohti, joka odotti minua ilman häntä.

Sitten minä koetin mielikuvituksissani seurata hänen ajatuksiaan sillä tiellä, jonne ne suuntautuivat hänen liukuessaan yhä kauvemmas ja kauvemmas kuoleman vallassa. Tuntui, niinkuin olisin antanut itseni ja elämäni kuolemalle, ja niinkuin me molemmat olisimme selvittäneet laskumme mailman kanssa. Kaikki minun ympärilläni ja minussa itsessäni muuttui niin huimaavan mahtavaksi ja suureksi, etten minä tuntenut voivani mitään saavuttaa. Tuossa kaikessa ei ollut vähintäkään lohtua, ainoastaan epätoivon hyvästelyä. Vitkaan vierivät tunnit, ja tuli jo vastustamattoman väsymyksen hetki, jolloin sulkee silmänsä ja pusertaa kätensä yhteen lakkaamatta rukoillakseen kaiken olevan lopussa.

Silloin lakkasi äkkiä säännöllinen hengitys ja minä tunsin sydämeni jäykistyvän. Minä luulin kuoleman tulevan ja juoksin poikia herättämään. He tulivat sisälle unisina ja vakavina ja istuutuivat vuoteen viereen, ja samassa minä muistin, mitä hän oli kerran sanonut:

— Kun minä kuolen, niin minä en soisi kenenkään muiden kuin sinun ja poikien olevan ympärilläni. Minähän kuulun vain teille.

Niin me istuimme myöskin ja meidän ihmetellessämme, mitä kevennyt hengitys mahtoi merkitä, ja odotimme loppua, huomasimme hänen silmiensä ikäänkuin liikkuvan avautuakseen, ja me näimme hänen kääntyvän sinnepäin, missä Svenin valokuva riippui seinällä ja kuulimme hänen sanovan:

"Nenne."

Heikosti ja hiljaa hän lausui tuon pienen sanan, mutta hän oli kumminkin sanonut sen. Suonenvedontapaisesti me tartuimme toisiamme käsistä ja meidän kyyneleemme eivät valuneet surusta, mutta ilosta, että olimme jälleen kuulleet hänen sanansa.

Siitä hetkestä saakka hän tiesi meidän istuvan siellä. Tästä hetkestä oli ikäänkuin hyvästelyä jokaisessa ilmeessä, jokaisessa liikkeessä ja sanassa. Kuultuaan äänemme avasi hän toisen silmänsä, aivan kuin Sven kerran oli tehnyt ja me voimme huomata hänen tuntevan meidät ja tietävän hyväilymme.

Vielä kerran hän sanoi Svenin nimen, niinkuin olisi tahtonut sanoa näkevänsä hänet ja menevänsä hänen luokseen. Mutta sitten luhistui hän kokoon ja me istuimme henkeä pidätellen, etsien kiihkoisasti jokaista ilmettä, ettei hän vielä ollut jättänyt meitä ja mennyt.

Sitten hän avasi vasemman silmänsä, niinkuin Sven oli kerran tehnyt, ja hänen katseensa etsi minun katsettani. Minä kumarruin lähelle häntä ja näin hänen koettavan puhua. Mutta hän ei jaksanut ja sanomaton tuskanilme kasvoillaan hän vaipui taas horroksiin, joka on kuoleman enne. Useita kertoja hän koetti samalla lailla uudistaa yrityksensä. Joka kerta hänen kasvonsa saivat äärettömän epätoivoisen ilmeen ja joka kerta se muuttui yhä enemmän sydäntä vihlovammaksi. Näytti niinkuin hän ei enää kuuluisi meille, mutta niinkuin hän olisi vielä tahtonut sanoa jotain ennenkuin hän menisi iäksi pois, jotain, jota hänen täytyi saada ilmoittaa jälkeenjääville, ennenkuin hän voisi kuolla. Oli hirmuista katsella hänen taisteluaan ja vielä kamalampaa ehkä menettää hänen viimeinen sanansa. Minä kumarruin taas häntä lähelle ja epätoivoissani kuiskasin rukouksen hänen korvaansa. Silloin hän avasi silmänsä ja katsoi minua, minä näin hänen kuulleen sanani. Jännityksessä, niinkuin koko vastainen elämäni olisi riippunut hänen sanoistaan, minä painoin korvani lähelle hänen suutaan.

Silloin minä kuulin hänen äänensä. Se tuli niin kaukaa, kuin ei vielä mikään ääni ole kuulunut minun korvaani. Se oli niin heikko, että minä vain hyvin vaikeasti voin sen eroittaa. Tuskinpa se oli hän itse, vaan hänen henkensä, joka puhui. Mutta selvästi minä eroitin sanat eikä kukaan muu kuin minä voinut kuulla niitä:

— Minä… rakastan… niin… paljon… teitä. —

Minä mahdoin huutaa tuskasta. Sillä minä tunsin kädet, jotka tarttuivat minuun ja tukivat minua. Ja huudahdukseni, joka pääsi minulta, oli kuoleva kuullut. Sillä vaimoltani pääsi epätoivoisen tuskainen huudahdus, joka ilmaisi, että hän voi kuulla minua, voimatta laskea elotonta kättään päähäni. Sen äänen minä voin kuulla milloin vain tahdon.

Saadakseen sanotuksi nuo sanat oli hän taistellut tuntikausia. Ja ne sanottuaan vaipui hän rauhaan. Hänen piirteisiinsä ilmestyi rauhaa. Hän ei toivonut mitään enempi eikä pyytänyt enää mitään. Hän oli päättänyt tilinsä mailman kanssa, kun hän ennen kuolemaansa ehti sanoa kuinka hän rakasti poikia ja minua.

Pari tuntia myöhemmin hän sulki silmänsä. Se tapahtui ilman kuolemantaistelua, hiljaa ja levollisesti, niinkuin kynttilä palaa loppuun ja sammuu.

Hän eli omaa elämäänsä ja kuoli omalla kuolemallaan.

Hän oli niin heikko, ettei hänellä ollut mitään kuolemankampailua. Jo ennen hän oli kylliksi kauvan taistellut.

Mutta hän oli kyllin voimakas sanoakseen meille sanansa ennenkuin meni, elääksemme siitä muistosta. Hänen rakkautensa oli voimakkaampi kuin kuolema.

Siunattu olkoon hän!