XIII.
Minä avasin sen kirjeen, joka oli päällimäisenä lapsuuteni pienessä piirongissa Svenin pyhäkössä. Siellä minä luin siitä seuraavaa:
"Minä olen niin monta kertaa puhunut kuolemasta, mutta kerranhan sen täytyy tapahtua. Hän, joka ensin löytää tämän kirjeen, näyttäköön sille tai niille, jotka huolehtivat minun hautauksestani. Oi Jumala, kun minä kirjoitan näitä sanoja — jospa olisin niin lähellä hautaa kuin nämä sanat ovat paperia lähellä. Minähän tahtoisin elää rakkailleni, jotka ovat tehneet minulle enemmän kuin ihmiset voivat tehdä toiselle, ja minä koetan kaikkeni mitä voin. Mutta jos ei se onnistuisi — ja se tuntuu siltä — silloin minä tahtoisin, että minut puetettaisiin valkoiseen pukuuni. Alimmaisessa piirongin laatikossa ovat kaikki liinavaatteet, joita Nenne, minun enkelini käytti. Mutta antakaa niiden seurata minua. Sallikaa niin paljon kuin hänen omaisuuttaan on ja minun arkkuuni mahtuu tulla minun mukaani. Hänen kovilla, pienillä leikki kapineillaankin minä lepäisin pehmeästi —.
Viimeinen toive vielä. Jos minä kuolen kotona, niin koettakaa jos
mahdollista, ruumishuoneena käyttää Nennen huonetta.
Kiitos kaikesta, kaikesta. Mutta minä olin onneton ihminen enkä
voinut elää, kaikesta hellyydestä ja rakkaudesta huolimatta.
Teidän Elsa."
Ja niin hän puettiin valkoisiin vaatteisiinsa, joita, hän oli käyttänyt iloitessaan mailmasta ja kaikesta mitä mailmassa oli. Kaikki tehtiin, niinkuin hän oli toivonutkin ja Svenin pieneen huoneeseen laitettiin hänen viimeinen vuoteensa. Siellä hän makasi suuri musta tukkansa levällään valkealla puvullaan, ja hänen ympärillään oli kaikki kevään kukkaset. Hänen takanaan kohosi tuota pientä akkunaa kohti tulipunainen azalea ja vuoteen päällä riippui vierivieressä keltaisia ruusuja.
Hän näytti vain nukkuvan ja hänen kasvonsa olivat nuortuneet kuollessa.
Niin hän meni Svenin luo, kuten hän itse oli sanonut, ja siksi tämä on "pikku-veikon kirja", joka tuli äidin enkeliksi, joskaan ei niin kuin me olimme toivoneet. Sillä hän otti hänet mennessään mukaansa.