VI.
Tämä aika oli ainoa, jolloin meidän onnemme todellakin oli voinut murtua, ja minä uskon, että me molemmat tunsimme sen yhtä voimakkaasti, ikäänkuin turmelevat voimat olisivat vimmatusti taistelleet meidän elämästämme. Kokonainen päivä kului, jolloin emme vaihtaneet sanaakaan keskenämme. Mutta illalla, kun meidän olisi ollut mentävä levolle, vaivuimme me toistemme syliin ja itkimme voimatta sanaakaan puhua.
Tämän jälkeen muuttui kaikki entiselleen. Mutta se kysymys, joka minua poltti: "Mitä se on? mitä se voi olla?" oli ja jäi vastausta vaille. Kuitenkin minä olin rauhallisempi tuntiessani tuskaa kertomattomista ajatuksistani ja odotin samalla kertaa ikäänkuin ratkaisua niille.
Kaksi päivää tämän jälkeen minä löysin seuraavan kirjeen pöydältäni.
Minä muistan avanneeni sen tuskaisella tunteella, ikäänkuin tämä paperi olisi voinut paljastaa minulle jonkun salaisuuden, jolla olisi voimaa murtaa koko minun elämäni. Mutta samalla kertaa minua poltteli halu saada vastaus kysymykseeni: "Miksei hän ole onnellinen? Voiko samalla kertaa olla onnellinen ja onneton?"
Kirje kuului näin:
Minun oma rakkaani!
Että minä ja sinä olemme voineet vaihtaa sellaisia sanoja! Se on mahdollista vain, että se on tapahtunut! Minusta tuntui se ensin ikäänkuin aurinko olisi sammunut ja minä en koskaan enää saisi nähdä päivän valoa. Ja minä mietein ja mietein, kuinka minä voisin saada sinut jälleen hyväksi minua kohtaan ja kuinka tuo kaikki voisi hävitä, niinkuin ei sitä olisi koskaan ollutkaan.
Mutta minä näin sitten, että sinä olit kumminkin minulle hyvä sydämestäsi, vaikkei se siltä näyttänytkään, ja minä aloin ymmärtää, ettet sinä koskaan voinut muuttua toisenlaiseksi, että se oli vain tuo, etten minä voinut vastata sinun kysymyksiisi, joka sai sinut murtumaan ja katkeroitumaan ja siksi sinä löit sokeasti tietämättä, että sinä voit saattaa minulle niin kipeitä tuskia kuin sinä teit. Minä en tiedä nytkään, mitä minä sinulle vastaisin, mutta sinä et saa ihmetellä, että minä kirjoitan sinulle. Minä teen sen siksi, että jos minä koettaisin tästä puhua sinulle, niin minä en koskaan voisi sanoa puoleksikaan, mitä minä tahtoisin.
Minulla olisi niin paljon sanottavaa, Georg, niin paljon, jota en minä koskaan saa sanotuksi, ei sinulle eikä kenellekään muulle siksi, että minä tiedän, etten minä koskaan voi sitä sanoa. Minä olen aina ollut sellainen, Georg, ja minä tulen myöskin aina olemaan sellainen.
Toisinaan, kun minä ajattelen minkälainen sinä olet minua kohtaan, puhut kaikki etkä salaa vähääkään sydämeesi, silloin tuntuu minusta, että minä olen vain kaiku sinusta, minä olen niin köyhä, ettei minulla ole mitään antaa sinulle takaisin. Ja kun sinä olet sanonut minulle, ettei se ole niin, silloin minä olen tuntenut itseni niin onnelliseksi, Georg, niin onnelliseksi ja rikkaaksi. Ja minä tiedän antaneeni sinulle kaikki, mitä minä voin antaa ja kaikki, mitä minulla on antaa.
Mutta kun sinä näet minun istuvan tuijottaen omaan sieluuni, kuten sinä tapaat sanoa, niin silloin sinä saat tietää, etten minä tee mitään muuta kuin mitä minä aina olen tehnyt, kaikkein onnellisempana ollessanikin, paljon ennen, kuin sinä tunsitkaan minua ja ennen kuin minun todellinen elämäni alkoikaan. Ja jos minä itken, älä luule, että minä olen onneton. Se, jota minä silloin ajattelen ei tee minua onnettomaksi. On vain jotain, jota minun täytyy toisinaan ajatella siksi, että minä tiedän sen tulevan ja siksi, että minä aina sen tiedän.
Mutta älä kysy minulta enempi siitä, sillä minä en kumminkaan voi vastata sinulle. Jospa minä voisinkin, oi, jospa minä voisin, silloinhan kuivuisi minun kyyneleeni itsestään. Ehkei se ole mitään, ehkä se johtuu vain siitä, että minä olen liian onnellinen.
Mutta minä tahdon, että sinä uskot minua, kun minä sanon sinulle, ettei sinun tarvitse peljätä olevan mitään salaista ja kätkettyä minun sielussani, jota minä kätken ja säilyttäisin salassa siksi, ettet sinä voisi saada sitä nähdä. Se on vain sitä, etten minä voi. Älä pyydä minua puhumaan, rakasta vain minua sellaisena kuin minä olen. Pidä minusta kuin pienestä tytöstä ja ystävästäsi, joka ei pyydä enempää kuin saada kulkea sinun rinnallasi niin kauvan kuin Jumala sallii minun saada elää ja sitten saada kuolla ja uinua rauhassa kaikkien muitten paitsi ei sinun unohtamana. Sillä älä sinä unohda minua koskaan ja se on se ainoa kuolematon elämä, jota minä pyydän.
Mutta minä toivon toisinaan jotain. Ja se on, että sinä ja minä olisimme vanhoja ja harmajahapsisia ja että meidän lapsemme olisivat oikeen vanhoja. Minä olen niin paljon äiti, että minä toivoisin meidän poikiemme olevan täysikasvusia, ja minä saisin mennä heidän koteihinsa ja hoitaa pienokaisia, ottaa pienokaisia, oikeen pieniä ja avuttomia lapsia käsivarsilleni, ja nähdä, että minä elän hieman niissäkin. Minun poikani ovat niin isoja nyt ja kohta he eivät enää tarvitse minua. Mutta se olisi niin hyvä olla vanha ja vaeltaa yhdessä sinun kanssasi odottaen sitä päivää, jolloin tuo suuri rauha tulisi. Minusta tuntuu, että minä rakastaisin sinua moninverroin enemmän, jos sinä olisit vanha ja harmajahapsinen eikä kukaan voisi katsoa sinua samallaisilla silmillä kuin minä, ja minä saisin istua ajatellen, ettei kukaan ole paremmin sinua omistanut kuin minä ja siksi ei kukaan oikein tietäisi kuka sinä olit.
Nyt minä olen sanonut sinulle niin paljon, ja sitä, jota sinä olet minun pyytänyt sanomaan, en minä ole kumminkaan sanonut. Mutta älä ajattele sitä, Georg, ajattele vain, että minä rakastan sinua nyt niinkuin aina olen tehnyt, ja että se, jota minä nyt tunnen sinulle, on suurempaa kuin koskaan sanoilla voidaan ilmaista, enempi kuin sinä koskaan itsekään olet tiennyt. Sillä sinun luonasi ja täällä on minun paikkani, ja minulla on kaikki, mitä kellään naisella on ollut tai koskaan voi saavuttaa, niin hän ei koskaan tulisi niin onnelliseksi kuin minä olen nyt. Älä luule toisin, sillä silloin sinä teet minut onnettomaksi kuin sinä voit uskoa tai aavistaakaan.
Sinun vaimosi.