VII.
Minä istuin kauvan pitäen tätä kirjettä kädessäni, ja se hellyyden laine, joka kumpusi minua vastaan, oli niin voimakas, että se tukehdutti kaikki kysymykset ja houkutteli minut kulkemaan ympäri tutussa ympäristössäni, jossa ei mikään näyttänyt muuttuneen, ja ei myöskään ollut mitään, sellaisella tunteella ikäänkuin minä olisin ollut paljon enemmän kuin satujenprinssi, joka länsituulen siivillä oli saavuttanut Onnenautuuden saaren.
Minä olin kysynyt, miksi minun vaimoni näytti niin muuttuneen, ja minä en ollut saanut mitään vastausta siihen. Minä olin vain saanut uuden todistuksen hänen hellyydestään, ja rakkaushan on aina sellainen, ettei se välitä mistään muusta kuin itsestään, ja kaikki kysymykset, jotka se sen ohessa asettaa, eivät tarkoita mitään muuta kuin varmuutta, jota ilman se ei itsekään voi olla olemassa. Siksi tuo pieni kirje ratkaisi meille kaikki, vaikkei se selittänyt mitään, ja mykän kiitollisuuden valtaamana minä menin kirjeen luettuani vaimoni luo onnellisena, että minä voin kokonaan luottaa häneen.
Me emme puhuneet myöskään paljon tästä kirjeestä, mutta me kumpanenkin tunsimme huojennusta siitä, että se oli tullut kirjoitetuksi, ja illoin me istuimme kauvan valveilla, kun lapset jo olivat menneet nukkumaan. Minä muistan, kuinka hän lauloi tähän aikaan, lauloi, ikäänkuin hän ei olisi koskaan laulanut kellekään muille kuin minulle. Ja minä istuin antaen sävelten hyväillä sieluani, kun minä itsekseni ihmettelin, kuinka se oli mahdollista, että apeamielisyys oli hiipinyt meidänkin välillemme.
Kuinka päivät menivät, sitä minä en tiedä. Minä en huomannut, että ne olivat tulleet pitemmiksi, että lumi valui katolta vetenä ja että Humlegården puut olivat alkaneet tulla silmuille. Minä kaipasin pian, ettei talvea kestänyt kauvemmin, kun lamppu voitiin sammuttaa aikasin ja kevätillat alkoivat.
— Oletko sinä huomannut, sanoi minun vaimoni eräänä aamuna, että minä olen nyt iloisempi kuin ennen, ja etten minä koskaan enää itke?
Minä olin sen huomannut.
Mutta ihminen on epäkiitollinen, kun on välttynyt vaarasta, ja hänen huomaamattaan minä olin sitä ajattelematta nauttinut hänen muutoksestaan.
— Sinä ehkä itket sen sijaan, kun ei kukaan näe? vastasin minä.
Ja minä tunsin pistoksen vanhasta epäilyksestäni heräävän itsessäni.
Mutta minun vaimoni ei sitä huomannut. Hän seisoi minun edessäni niin säteilevänä ja nuorena, ikäänkuin ei pieninkään pilvenhattara olisi himmentänyt hänen otsaansa. Ja hänen huulillaan leikki hymy, jonka minä tunsin ennen nähneeni. Minä en vain voinut muistaa milloin.
— Minä en enää itke, sanoi hän. Ja hänen äänessään oli melkein ärsyttävä sointu, kun hän lisäsi:
— Se on myöskin minun salaisuuteni.
Minä seurasin hänen ääntään ymmärtämättä hänen sanojaan. Minä olin iloinen ja onnellinen tuntiessani elämän jälleen hymyilevän ja suovan meille iloa.
Koko tämä aikakausi ei jättänyt mitään muuta jälkeä meidän yhteiselämäämme, kun että se muuttui sydämellisemmäksi ja ikäänkuin varovaisemmaksi kuin koskaan ennen. Minä en voi enää sanoa, millä tavalla minä koettaisin itselleni selittää tuota ihmeellistä, onnellisen avioliiton välitapausta. Varmaa on, etten minä silloin voinut vähääkään aavistaa siihen kätkeytyvää tulevaisuuden surullisen tragedian siementä.