VIII.
Vaikka hän ylpeydellä sanoi itseään kahden pojan äidiksi, oli Elsa kumminkin vielä nuori, ja kun hän miehensä käsipuolessa käveli alas Strandvägelle, olivat hänen askeleensa joustavia, ja hän painautui kävellessään lähelle miestään sellaisella liikkeellä, joka osoitti, että, jos joku painoi alas tuota kaunista päätä, niin sitä eivät ainakaan elonvuodet tehneet.
Se oli muuan noista Tukholman vaarallisista kevätilloista, jolloin aurinko heittää lämpymiä säteitään vasta silmuille puhjenneitten puitten yli, jolloin ihmisiä vilisee kaduilla ikäänkuin silmiä hivelevässä leikissä, jolloin puistoravintolat viekottelevat vanhoja aviopareja leikkimään vastanaineiden tai kihloissa olevien viehkeää osaa, jolloin taivas on sininen ja jääpalaset tanssivat virtaa alas ja jolloin talvi näyttää paenneen niin kauvas, ikäänkuin se ei enää koskaan palaisikaan ja kevät lupaa sellaista kesää, jommoista kukaan ei ole koskaan elänyt.
Oli eräs sellainen ilta, jolloin Elsa viekotteli miehensä kävelylle aina Djurgårdsbrunnille saakka, houkutteli hänet telefonoimaan siitä kotia ja tarjoamaan sitten pienen illallisen eräässä ulkoravintolan pitkähkössä huoneessa, jonka valkoiset uutimet antoivat sille viehätyksensä ja josta sai nähdä nuorteaan vihantaan pukeutuneiden puiden yli, joitten oksien lomitse ilta-aurinko paistoi pitkien varjojen väleissä.
Tämä oli yksi meidän suosituimmista huveistamme, ja mitä harvemmin me lasten kasvettua suuremmiksi tahdoimme antautua sille ja jättää heidät yksin kotia, sitä enemmän me nauteimme tällaisesta illasta, joka toi mukanaan niin paljon iloisuutta ja sellaista hurmaa, joka on nuoruuden jokapäiväistä ruokaa ja vuosien kuluessa muuttuu vain juhlahetkiksi, jotka niin huolella tahtoo kätkeä muistiinsa.
Juuri tästä illasta minä myöskin muistan Elsaa niin hyvin.
Iloisena ja hyvillään sohvan kulmaan kyyristyneenä hän istui nauttien vitkalleen viimeisestä samppanjalasistaan. Hän muistutti siinä kissan pentua, joka odottaa hyväilyjä tai leikkitoveria. Ja minä istuin häntä vastapäätä nautinnolla poltellen hyvää sikaaria, antaen katseeni seurata puiden varjoissa vipajavaa auringonpaistetta. Minä tunsin itseni onnelliseksi ja tyytyväiseksi, mutta minä olin tehnyt viime aikoina paljon työtä ja minua melkein häiritsi se, että minun vaimoni istui ikävöiden minun kokonaan antautuvan hänen mielialansa mukaan. Sillä hän itse oli vallattomalla tuulella. Hän näytti, ikäänkuin hän olisi tahtonut juosta ympäri huoneita, leikkiä, riehua ja antaa ottaa kiinni itseään; hän ikävöitsi jotain uutta, jotain tavatonta, himoitsi niin tyttömäisesti onnen kuolematonta mielettömyyttä, joka juuri kuului siihen, jota minä hänessä kaikkein enimmän rakastin. Mutta minä en voinut tempautua mukaan, vaikka kuinka mielelläni olisin tahtonutkin. Oli ikäänkuin paha aavistus tai vastustamaton raskasmielisyys olisi minussa vahtinut estäen minua kokonaan seuraamasta hänen tunteittensa lentoa. Jälestäpäin voi muistaa sellaista ja voi syyttää itseään siitä, mitä silloin on laiminlyönyt, kun on rikoksen tehnyt. Minä muistan vieläkin, että minä silloin ymmärsin hänen mielialaansa, josta sitten seurasi, että minä tiedän, mitä teitä hänen haaveensa kulkivat.
Hieman pahoillaan siitä, ettei meidän tunteemme, niinkuin tavallisesti, liikkuneet samassa tahdissa, istui hän hiljaa nauttien viimeisestä samppanjalasistaan, ja hänen siinä niin istuessaan liukuivat hänen hourailevat ajatuksensa lempeässä, uinailevassa mielialassa, ja kun hän katsoi miestään, jonka ohimohiukset jo olivat jokseenkin harmajia, näki hän ikäänkuin unessa sen päivän, jolloin me monta vuotta sitten olimme soutaneet eräälle aurinkoiselle saarelle saaristossa, jonka puitten lomitse meidän ensimäinen, valoisa kesäkotimme häämöitti. Hän katsoi ja katsoi. Kuva muuttui niin selväksi ja varmaksi, että hän oli erottavinaan jokaisen pensaan ja jokaisen puun, kaikki, aina hienoimmat valon ja varjojen vivahduksetkin, kun aurinko heitti säteitään tuon harmajan rakennuksen pärekaton yli. Hän näki ulapan laajenevan äärettömään sineen, ja siellä, missä se hyväillen sulki saaren syliinsä, aallot tuudittelivat kuvastimessaan vaaleiden koivujen, tummien tammien ja kuusien kuvia, jotka näyttivät vedessä melkein mustilta.
Kuinka usein hän olikaan kertonut minulle näiden muistojensa kummallisen selviä kuvia, joka oli hänellä omituista! Minä voin nähdä hänen uinailunsa paremmin ja selvimpinä nyt, kuin minä silloin näin.
Varmaa on, että hän näki kaikkea tätä kunnes hänen haaveileva mielialansa hävisi ja minä huomasin kuumien kyyneleiden vierivän hänen silmistään. Äkkinäisellä liikkeellä hän tyhjensi viimesen lasistaan ja solahtaen sohvalta hän painoi päänsä minun polviini.
Ikäänkuin hänen tunteensa olisivat samassa vallanneet minutkin tai ikäänkuin meidän ajatuksemme olisivat yhtyneet toisiinsa menneisyydessä, jolloin elämän onnen unelmat hyväilivät meitä molempia, valtasi minutkin kerrassaan toisellainen mieliala, kuin minulla äsken oli ollut ja siinä minä hiljaa laskin käsivarteni hänen kaulalleen ja kysyin hyväillen hänen poskeaan:
— Mitä sinä ajattelet?
— Minä ajattelen meidän ensimäistä kesäämme.
Samassa silmänräpäyksessä minusta tuntui kuin minäkin olisin ajatellut sitä samaa. Minun väsymykseni hävisi kuin tuulen viemänä ja minä kohotin liikutettuna hänen päätään ja suutelin häntä huulille.
Ja samassa istui Elsakin nyt suorana.
Uuden ja tavattoman halu, joka mursi jokapäiväisen yksitoikkoisuuden, sekoittui hetkeksi menneisyyden muistoihin, ja hän sanoi sellaisella äänensävyllä, jota ei voi vastustaa:
— Minä tahdon mennä sinne, Georg! Minä tahdon matkustaa sinne!
Samassa minä tunsin muuttuneeni todellisuuteen. Minun mielialani ehkä oli kerrassaan samallainen kuin vaimonikin. Mutta minä tunsin samalla kertaa odottavan pettymyksen kummallista tunnetta, joka kohoutuu sieluumme ja hillitsee elämän jännittävimmällä hetkellä meidän haaveitamme. Minä peräydyin kutsumasta nuoruutta eloon, ikäänkuin minä olisin peljännyt sen sijaan kohtaavani tuskaa, jota minä tahdoin väistää mistä hinnasta tahansa. Minä tunsin olevani niin varma aavistuksestani, että tuo vaimoni viaton ehdotus, pieni matka saaristoon, sille paikalle, jossa minä tunsin jokaisen lahden, jokaisen salmen, niin jopa kivetkin ulapan pohjassa, näytti minusta sisältävän jotain niin tärkeää ja ratkaisevaa, että minun täytyi tarkkaan harkita, ennenkuin minä voin tehdä niin turmiollista päätöstä. Mutta samalla kertaa minä näin pelkän ajatuksenkin siitä täyttävän vaimoni niin suurella ihastuksella, etten minä voinut kieltää. Siksi minä myönsinkin ja suljin hänet syliini kätkeäkseni omaa mielipahaani.
Mutta meidän kulkiessamme kotia uhkui koko Elsan olento nuoruuden eloisuutta. Hän ei ollut huomannut vähääkään sitä, mitä minä todellisuudessa tunsin. Ikäänkuin hän olisi kulkenut suurinta onneaan kohti, niin loistivat hänen ilmeensä heijastaen sitä eloisaa tunnetta, jossa hän yhdisti menneisyyden nykyisyyteen. Ja minussa liikkui niin tuskainen tunne ajatellessani, että minun pahat aavistukseni kumminkin toteutuisi, etten minä voinut hillitä ajatuksiani.
— Oletko sinä varma siitä, että matkamme muodostuu sellaiseksi, kuin sinä olet odottanut? kysyin minä.
Hän säpsähti, ja hänen kasvojensa ilmeet muuttuivat melkein katkeroituneiksi, kun hän vastasi:
— Miksi sinä aina masennat minua?
— Teenkö minä todellakin niin?
Hän muuttui heti taas hyväksi.
— Ei, sanoi hän. Mutta minä olin juuri nyt niin onnellinen.
Minä vedin ääneti hänet lähemmäs itseäni. Hänen uskonsa sai minut unohtamaan epäilykseni, ja minun mielikuvituksissani muodostui meidän vähäpätöisestä matkastamme kerrassaan ihmeellisiä haamuja, ikäänkuin pieniä läheisiä saaria olisi kohoutunut taivasta kohden kangastellen eriskummallisessa loisteessa.