IX.
Sitten istumme me eräänä sunnuntaiaamuna höyrylaivan kannella, joka kiiti eteenpäin tuolla tutulla kulkuväylällä.
Oli mennyt monia vuosia, joiden kuluessa emme tätä tietä olleet matkustaneet, vuosia, jotka olivat tuoneet mukanaan hyvää ja pahaa, vuosia, jotka olivat murtaneet ja vuosia, jotka olivat parantaneet. Eri teitä olivat meidän ajatuksemme kulkeneet, mutta ne olivat jälleen yhtyneet ja samalla tuoneet kummallisen, salaperäisen tunteen, joka näytti jouduttavan kohtaloamme, istuimme me nyt vieri vieressä, kevätauringon valaisemien maisemien liukuessa ohitsemme, joitten rantoja sinessä päilyvä ja kevättuulen kirjaama vesi huuhteli.
Minulta oli mielen reippaus kerrassaan hävinnyt. Minä annoin vain tahdottomana vaimoni kuljettaa itseäni ja minä otin jokaisen vaikutelman vastaan sellaisella tunteella, ikäänkuin olisin ollut kaksitoista vuotta nuorempi ja matkalla uusia, tuntemattomia päämääriä kohti, jotka muuttaisivat minun jokapäiväisen elämäni ja avaisi elämälleni uusia aloja. Vaimoni näytti nuortuneen samoin kuin minä itsekin. Vieno puna värjäili hänen kasvojaan ja silmissä loisti sellainen kiille, joka tulee onnesta. Hänen äänensävyssään oli epämääräistä hellyyttä, joka hyväili minua tuon harhaluulon koko voimalla, joka täytti meidät molemmat, ja me vaihdoimme hymyilyjä ja sanoja, katseita ja ilmeitä, joita tavallisesti vaihdetaan vain kotona rakkauden ensi aikoina.
Ja kun laiva vihdoinkin jätti meidät maihin ja me seisoimme kahden laiturilla katsellen pois liukuvaa laivaa silloin puristimme me toisiamme vyötäisiltä ja kävelimme verkalleen tietä, joka kiemurteli puolittain kukkaan puhenneiden pähkinäpensaiden ja suurien, kyhmyisten tammien lomitse, joiden oksissa tuskin näkyi jälkiäkään kevään silmuista. Vasta silloin me huomasimme kuinka vähän kehittynyt kasvillisuus meitä ympäröitsi. Meri, joka sulkee koko saariston kylmään syliinsä, uinui kauvempana saarien, niemien ja luotojen ympärillä jääkylmänä, tehden tyhjäksi kevään työtä. Täällä ei ole rehevää vihantaa niinkuin sisempänä maalla, jossa kedot ja haat jo juuri tämän saariston suojassa rehevinä vihannoivat siksi, että se sulkee kovat pohjatuulet merelle. Täällä oli kolkkoa ja kylmää, puiden oksissa näkyi heikkoja, vaaleanvihreitä nuppuja, jotka vivahtivat keltaisilta ja ruskeilta, varsi riippui velttona, ruoho nukkui lakastuneiden lehtien alla, ja kevätesikot, jotka sisempänä maalla jo aikoja sitten olivat kukkineet, alkoivat täällä vasta sinisinä ja kellanvalkeina kukkia pähkinäpensaitten alla.
Itse tämä myöhäinen luonnon kehitys täytti meidät, joiden mieliala oli kuin vuoreen lumottujen, uudella onnella: "Näetkös, nyt on niin myöhäinen, kuin silloinkin?" — "Muistatko, tulee ikäänkuin toinen kevät, kun asuu saarella?" Ja me katselimme avaralle ulapalle, joka syleili tätä myöhäistä kevättä, ja meitä huvitti, että kalalokit valkeine kupuineen leijailivat niinkuin ennenkin sinisen veden päällä, me ilotsimme heidän valkeille siivilleen, jotka välkähtelivät auringon paisteessa, ja me pysähdyimme katselemaan heidän vapaata leikkiään, kun he tuijasivat korkealta ilmasta suoraan veteen, jossa heidän kirkkaat silmänsä saalista vainosivat?
Käsi kädessä kuin kaksi lasta kiipesimme kukkulalle pieneen, punaseen rakennukseen, ja tuijotimme toisiimme, ikäänkuin vaihtaen salaperäisiä salaisuuksia, kun tullimies joka ennen tapasi meitä soutaa veneellään, tuli ovesta pelastusrengas kädessään ja lupasi viedä meidät nuoruudemme saarelle.
Hiljaa kävi kulku sinisen ulapan pinnalla. Sanaakaan vaihtamatta, tuon kummallisen mielialan täyttämänä, joka valtasi meidät ja näytti laajenevan ja kasvavan jokaisen näköalan avautuessa, istuimme me käsi kädessä ja annoimme muistojen virtailla sielussamme, tietäen, että toinen tiesi, mitä toinen ajatteli. Ei koskaan ollut tämä matka näyttänyt meistä niin ihanalta, me emme olleet koskaan ennen nähneet puolipäiväauringon niin lumoavasti loistavan kuin nyt, ei koskaan ollut veden kimmellys ja lehtoisten rantojen raikas vihreys sekoittautunut niin soinnukkaasti tumman kuusimetsän vakavaan taustaan. Ja saavuttuamme lähemmäs tuota pientä saarta, tuntui meistä jokainen kivi, jokainen puu ja näre kasvavan, ei lyhenevän välimatkan vuoksi, vaan meidän omista muistoistamme, jotka ovat säilyttäneet uskollisemmin kuin todellisuus nämä seudut, joista meidän koko elämämme onni oli orastanut.
Mutta saavuttuamme maihin, pysähdyimme molemmat ja se ihastuksen huudahdus, joka oli jo pyörinyt Elsan huulilla, jäätyi pois. Ääneti tuijotimme me toisiimme, ja kuin jonkun uuden ja tavattoman painostamina, jota emme edes tahtoneet nähdä eikä tunnustaa, menimme vitkalleen kapeaa polkua eteenpäin niemelle.
Mitä olimme nähneet, se talo, joka saarella oli, ei enää ollut harmaja. Se oli maalattu punaseksi. Se ei ollut enää leveä ja kaksikerroksinen. Se oli matala tupa, joka oli ikäänkuin lyhistynyt sille paikalle, jossa meidän ensimäinen kodimme oli ollut, vetäytynyt kokoon sille vanhalle paikalle, ikäänkuin hätä ja köyhyys olisi vuosien vieriessä, pakottanut sen kokoonkutistumaan. Seisoimme hetken hiljaa, ikäänkuin meidän olisi tarvinnut vetää ilmaa keuhkoihimme.
— George, sanoi Elsa. Mitä tämä on?
Minun tarvitsi vain osoittaa vanhoja tammeja, jotka olivat rakennuksen ympärillä. Niiden oksissa oli mustia merkkejä ja niiden kuori oli kärventynyt. Minä osoitin hänelle kivijalkaa, joka oli sysimusta, pientä puutarhaa, joka oli epäkunnossa ja hävitetty, ja pellolla oli läjä vanhoja hirsiä. Ne olivat palaneita ja hiiltyneitä, mädänneitä ja rappeutuneita. Ne olivat ainoat, jotka olivat jälellä meidän ensimäisestä kodistamme.
— Täällä on ollut tulipalo, sanoin minä.
Ja minun ääneni vavahteli.
— Palanut pihamaa.
Ikäänkuin olisimme molemmat tunteneet olevamme sukua tuolle pienelle maapalaselle, jota emme olleet moneen vuoteen nähneet, valtasi nyt aivan uusi harrastus, nimittäin saada tietää, mitä täällä oli tapahtunut, mikä oli muuttanut tämän meidän onnemme saaren niin, että se oli käynyt meille puolittain tuntemattomaksi. Tämä harrastus kävi samoin kuin koko meidän haaveittemme mailmakin, jonka vallassa me äsken olimme, meidän tunnemaailmamme laajeni ymmärtämään myöskin heidän elämäänsä, jotka olivat täällä eläneet ja kärsineet, tehneet työtä ja ahertaneet, ja jotka vuosien kuluessa olivat niin katkeroituneet, etteivät mitkään onnenuinailut enää heille kultailleet tuota tylyä todellisuutta.
Ja kun meidän ajatuksemme kääntyivät niihin ihmisiin, joita me ennen olimme ainoastaan oman ilomme välttämättömänä lisänä muistelleet, avautui tuvan ovi ja auringonpaisteessa, joka valaisi portaita, seisoi koukkuselkäinen, vanha eukko ja hymyili tuttavallisesti vieraille. Hän näytti niin vanhalta, että hän näytti kuin suoraan vanhasta sadusta eloon heränneen. Keppiin nojaten hän kulki ja hänen ryppyiset kasvonsa vääntyivät totutusta, lakkaamattomasta tuskasta, kun hän liikutti kolotuksen syömiä jäseniään.
— Täällä näyttää kaikki toisellaiselta nyt, kuin silloin, kun herrasväki oli viimeksi täällä… sanoi vanhus.
Ja samassa, kun hän vaivaloisesti liikkui eteenpäin, antoi hän ukolleen paikkansa, joka vanhalle tottumukselleen uskollisena oli seisonut piilossa, kunnes hänen vuoronsa tuli. Silloin molemmat vanhukset tervehtivät heitä, jotka olivat äsken uinailleet itsensä nuoriksi, ukko hieroi käsiään, ryiskeli ja mutisi käsittämättömiä sanoja, kun hän vitkalleen ja sävyisästi antoi portailla tilaa, jossa eukko pyyteli matkustavaisia sisälle. Valmistamattoman eteisen kehyksistä katselimme me vieraat nuoruudemme ulapoita ja salmeja. Puutarha oli huonosti hoidettu, rappiolla näytti uusi talokin olevan, ruoho kasvoi poluilla, joita me ennen olimme polkeneet, ja penkit ja pöytä olivat lahonneet rannalla lehtimajassa, kun ei kukaan ollut korjannut, mitä ilma ja vuodet olivat hävittäneet.
Kysymättämme kertoivat vanhukset, kuinka heille oli onnettomuus tullut. Eukko kertoi ja ukko uudisti vakuuttaen hänen sanojaan. Onnettomuus oli tullut niin kavalasti ja odottamatta, ettei kukaan voinut sitä vastustaa eikä auttaa.
Sillä eräänä kevätpäivänä maaliskuussa, kun pohjoisesta tuuli oikeen aikalailla ja jää saarien välillä ei kestänyt eikä pudottanut, oli tuli päässyt irti. Ja kun jää ei kestänyt eikä pudottanut, olivat naapurit ympäristöillä seisoen rannoilla katselleet sitä, mutta eivät voineet tulla avuksi. Molemmat vanhukset olivat kahden kantaneet ulos mitä voivat pelastaa palavasta talostaan ja voimattomina seisoneet vieressä ja nähneet omaisuutensa palavan poroksi. Tähän tuhkaan, jossa he olivat nähneet viimeisen kipinän sammuvan, sammui heiltä myöskin kaikki suruttoman vanhuuden toiveet. Sillä kovin oli matala se tupa, jonka he olivat pitkien vuosien kuluessa vanhan raunioille rakentaneet. Vähäiset olivat talon tavarat. Puutteellinen oli ympäristö. Ja itse olivat he murtuneet ja väsyneet. Yksi ainoa onnettomuuden päivä oli vienyt kaikki, mitä he menneinä vuosinaan olivat rakennelleet.
Saman kohtalon painamana istuivat nuo kaksikin, jotka äsken olivat uinailleet olevansa nuoria, ja kuuntelivat niitä raskaita, katkeria sanoja, joilla vanhukset kuvailivat tulta, joka oli hävittänyt heidän talonsa raunioiksi. Yksinkertaisesta esitystavasta huolimatta tempasi se tunne, jolla se katkonaisesti kerrottiin ja johon sekaantui köyhän miehen merkityksettömiä muistoja hävitetystä omaisuudestaan, vieraat mukaansa, se tuntui painostavan meitä ja riisuvan loisteen meidän omien haaveidemme harhaluuloilta, ja valtaavan meidät hiljaisella, uinailevalla surumielisyydellä. Meistä tuntui melkein, että meidän tietämättämme, kun elimme omaa elämäämme uskoen olevamme onnellisia, oli täällä, pienellä saarella saaristossa, palanut ja hävinnyt jotain siitä elonaarteesta, jota me uskoimme koonneen itsellemme ja omaavamme varmassa säilössä. Elsa tunsi, ikäänkuin hän olisi menettänyt tässä tulipalossa paljon enemmän kuin nuo vanhukset, ja kertomuksen kestäessä minä huomasin, että hänen täytyi hillitä itseään, jott'ei purskahtanut itkuun. Sillä mitäpä merkitsivät nuo huonekalut, vaatteet ja taloustarpeet? Mitäpä se merkitsi, että kaksi tulipalossa omaisuutensa menettänyttä ihmistä, joitten elämä oli lähellä loppuaan, istuivat täällä harmeillen mennyttä omaisuuttaan ja nykyistä niukkaa toimeentuloaan, jossa kumminkin erotus oli niin vähäpätöinen? Mitä merkitsee kaikki tuo sen suhteen, ettei hän koskaan, ei koskaan saisi enää nähdä nuoruutensa saarta sellaisena, kuin hän kerran oli sen nähnyt?
Niin hän tunsi, ja hän käänsi katseensa minuun, mutta minä en voinut mitenkään lohduttaa häntä. Sillä minä tunsin kuinka pahasti minä olin tehnyt, etten minä ollut seurannut ensimäistä aavistustani ja säästänyt meitä molempia näkemästä ensimäisen onnemme palaneita raunioita. Mutta minulla ei ollut sydäntä sanoa sitä ja samassa minä tartuin häntä käsipuoleen ja me kävelimme yhdessä ääneti kerran ympäri saaren.
Meidän suhteen oli käynyt samoin kuin muinoisten sadun lasten, jotka olivat kerran ihmeiden maassa eksyneet ja sieltä takaisin palatessaan huomanneet ajan kuluneen ja tehneen ihmiset heidän ympärillään vanhoiksi ja väsyneiksi. Hiljaa ja haaveillen me istuimme rannalla katsellen ulapalle. Siellä oli kaikki samallaista, ja istuessamme siellä, unohdimme uuden rakennuksen ja rappeutuneen saaren selän taakse. Me muistimme vain asuneemme kolme vuotta tämän ulapan ympäristöllä, joka kesä uudessa paikassa, ja jonkunlaisella halulla saada jatkaa, mitä olimme kerran alkaneet, päätimme matkustaa edelleen toiseen kesäkotiimme, jossa muistimme kaksi pientä tupaa metsässä ja pienen ruohokentän, jossa meidän ensimäinen poikamme oli valkeissa vaunuissa nukkunut sinisen kuomun varjossa.
Annoimme soutaa itsemme sinne ja tiesimme nyt soutavamme kohtalomme rantoja kohti. Sillä tällä kertaa olimme kysyneet edeltäpäin. Tiesimme vuosien sielläkin lakasseen pois menneisyyden jäljet ja muuttaneen kaikki.
Tällä pienellä niemekkeellä, jossa nousimme maihin, asui muutamia vuosia sitten vanha kalastaja vaimoineen. Vaimo kuoli eräänä talviyönä lumen villisti pyrytessä tuvan ympärillä ja kun vanhuksenkin hetki oli lyönyt, niin olivat lapset perineet molemmat tuvat metsänreunassa, soutuveneen ja nuottaveneen rannasta.
Mutta saaristosatuja on niin paljon, ja yksi niistä oli myöskin tuo satu pienistä, punasista tuvista metsänreunassa. Kun viisikymmentä vuotta oli kulunut, joksi ajaksi vainajat olivat kerran maan ostaneet, tuli tilanomistaja, joka sen omisti ja otti sen takaisin. Hän hääti uuden omistajan tuvistaan ja maaltaan. Ja siksi tuvat oli hajotettu ja hirret viety pois, entinen perunamaa kasvoi ohdakkeita ja rikkaruohoja ja maa näytti ikäänkuin tulen turmelemalta.
Molemmat matkustajat, jotka etsivät nuoruutensa onnen jälkiä, seisoivat taas hävitetyn kodin raunioilla. Näytti ikäänkuin rauniot olisivat heitä vainonneet. Ja tuon kamalan puserruksen valtaamana, joka seurasi kaikkia meidän murtuneita haaveitamme, heitti Elsa irti minun käsivarrestani. Kulkien ylös kuivaa risukumpua lähestyi hän aukkoa, josta veräjä oli reväisty pois ja jossa ruostunut salparauta vielä pahtaassa roikkui.
Siellä hän nojautui molemmin käsin veräjänpielustaa vastaan ja samassa hän antoi vapaasti vaikuttaa kaikkien niiden vaihtelevien tunteittensa, jotka virtailivat hänen sielussaan, ja purskahti valtavaan itkuun. Hän nyyhkytti, ikäänkuin elämän kaikki onnettomuudet olisivat syösseet hänen päänsä yli. Hän työnsi pois minun käteni, kun minä olisin tahtonut hyväillä häntä, ja hän itki niin kauvan, että minä kävin kärsimättömäksi ja sanoin, että meidän pitäisi mennä, jotta emme myöhästyisi laivasta.
Hän ei kuunnellut minua, otti minua vain olkapäistä ja sanoi:
— Sinä olit oikeassa, meidän ei olisi pitänyt koskaan tulla tänne.
Ja hän tunnusti ajatelleensa kauvan tätä matkaa, hän oli toivonut sitä vuosikausia, ja sattumalta — hän ei tiennyt kuinka — hän oli tullut ajatelleeksi, että nyt täytyisi sen tapahtua, juuri nyt. Hänen salaisissa haaveiluissaan oli jollain ihmeellisellä tavalla tämän matkan ajatukseen yhtynyt ajatus koko meidän elämän onnestamme. Hänestä oli näyttänyt, ikäänkuin meidän pitäisi kerran tehdä tuo matka, ikäänkuin hän ei koskaan voisi varmasti tuntea olevansa todellakin onnellinen, ennenkuin hän saisi nähdä nämä seudut sellaisina, kuin hän oli kerran haaveissaan ne nähnyt. Hän sanoi olleen tarkoituksena, että saavuttuamme yhdessä sinne, olisi hän pyytänyt minua, että saisimme asua vielä yhden kesän siellä. Ja hän tiesi, etten minä olisi voinut kieltää häneltä sitä pyyntöä. Mutta nyt, kun ei ollut jälellä mitään, ei mitään kaikesta siitä, joka kerran oli ollut hänen, nyt näytti ikäänkuin se ikävä olisi murtunut, joka häntä kiinnitti itse elämään.
Minä jäin mykäksi nähdessäni ja kuullessani hänen epätoivoisia mielenpurkauksiaan, ja minä ymmärsin oikeen hyvin olevani niiden haaveilujen eli uinailujen edessä, jotka sellaiselle ihmiselle, jolla on rikas tunne-elämä, sanan oikeassa merkityksessä voivat merkitä enemmän kuin elämä. Omasta puolestani minä olin todellakin tuntenut itseni liikutetuksi sekä kaikista muistoista, joita nämä seudut herättivät, että siitä hävityksestä, joka oli raivonnut meidän rakkailla seuduillamme. Mutta että asettaa tuo hävitys mihinkään yhteyteen sen kanssa, mikä minulle oli rakasta ja merkitsevää, se ei juolahtanut minun mieleenikään. Ja tämän surun purkauksen edessä minä olin kerrassaan neuvoton.
Minä koetin niitä tavallisia keinoja, joilla mies tapaa saada naisen surun rauhoittumaan. Minä koetin hyväilyillä.
Mutta Elsa väisti minun kättäni, kun hän huomasi minun ystävällisyydessäni lohtua, jota hän halveksi, sensijaan, että siinä olisi ollut myötätuntoisuutta, jota hän etsi. Hänen kasvonsa saivat päättävän, luoksepääsemättömän ilmeen, ikäänkuin koko hänen olentonsa olisi ollut sen mielikuvituksen vallassa, joka häntä hallitsi eikä hän antanut kenenkään häiritä itseään.
Hän katsoi ympärilleen tuota hoitamatonta hiekkakenttää ja samassa hänen silmänsä kostuivat ja hän lausui myötätuntoisesti:
— Oi ihmisparkoja!
Hänen oma pettymyksensä vaihtui myötätuntoisuudeksi niitä ihmisiä kohtaan, joiden onnettomuudesta tämä maakappale oli todistuksena. Me istuuduimme antaen katseittemme kierrellä sillä kummulla metsänreunassa, joka muistutti meitä koko kesän huolettomasta rauhasta. Aloimme keskustelemaan. Ja koetimme mielikuvituksimme luoda kuvia niistä tapahtumista, joita tämä hävitys oli aiheuttanut. Tilanomistaja, joka maan omisti, tuli nuoren parin luo, jotka olivat talon perineet. Hän selitti heille lyhyesti nautintoajan kuluneen loppuun. Viisikymmentä vuotta oli kulunut ja nyt piti rakennukset repiä. Hän tahtoi saada maansa takaisin. Sehän oli selvää, ettei siitä ollut hänelle mitään hyötyä. Hänelle ehkä olisi ollut suurempaa hyötyä siitä, että olisi vielä kerran myönyt maansa. Mutta hän oli nähnyt, kuinka heillä oli kesäisin ollut vuokralaisia. Tulot tästä vuokrasta olivat herättäneet kateutta hänessä ja tämä päähänpisto oli sellaisella voimalla syöpynyt hänen aivoihinsa, ettei täällä saisi kukaan asua. Maa on hänen eikä kenenkään muiden.
Ja silloin olivat nuoret, jotka olivat siellä asuneet, saaneet repiä tupansa maan tasalle, muuttaa ne toiseen saareen ja rakentaa siellä, jossa rikas voi luovuttaa tilaa köyhän rakennuksille. Mutta kun viimeinen venelasti oli valmiina jättämään laiturin, oli raivo vallannut miehen. Ja vuorostaan, käyttäen oikeuttaan, hän oli tarttunut kirveeseen. Hän kaasi puut, jotka kasvoivat hänen isänsä maalla, hävitti marjapensaat, riuhtaisi veräjän saranoiltaan ja heitti sen päällimäiseksi lautalle. Ja ennen poislähtöään hän vyörytti kivet pikku laiturilta mereen, hävittäen venevalkaman ja meni nauttien siitä kostonilosta, jott'ei hän vihollisellaan kumminkaan ollut jättänyt mitään voittoa.
Tästä me puhuimme, mutta koko ajan piileili meidän oma onnettomuutemme sanojemme takana ja Elsa kauhistui.
— Olemmeko me sitten, jotka kuljetamme onnettomuutta mukanamme? kysyi hän.
Minä hymyilin. Vaimoni sanat tuntuivat minusta niin tyhjiltä ja kiihtyneiltä.
— Matkustetaanpa meidän kolmannelle paikallemme. Siellähän tiedämme kaikkien olevan niinkuin on ollutkin, sanoin minä.
Mutta Elsa pudisti vain päätään ja samassa, kun hän äkkiä nousi seisomaan, sanoi hän:
— Minä tahdon mennä metsän kautta vanhaa tietämme.
Odottamatta vastaustani hän meni edelläni. Näytti, ikäänkuin hänen entinen eloisuutensa olisi palannut, ikäänkuin hän nyt olisi pudistanut itsestään kaiken muitten kärsimysten ja surujen painon, kaiken sen, joka himmensi muistojemme maata, ja koko tämän ihmeellisen päivän vainosi meitä kaikki tuska ja viheliäisyys. Hän vei minua kapeaa polkua suoraan metsään, jossa oksat yhtyivät toisiin oksiin muodostuen katoksi päittemme päälle. Polku oli pehmoista ja helppoa kävellä. Auringonpaiste värähteli ympärillämme kosteassa sammalikossa, muodostellen siihen runkojen ja havujen varjoja. Polku johti pienen lahdelman pohjukkaan. Lähellä jyrkkää luotoa se leikkautui metsään ja puut harvenivat rannemmalla, päästäen runsaammin auringon valoa, joka tapasi erästä avonaista, heikosti viheriöivää aukkoa.
Siihen seisahtui Elsakin ja alkoi etsiskellä puiden rungoista. Ja kun minä näin hänen hakevan, silloin heräsi minussakin muisto, joka oli kauvan nukkunut, jota minä tuskin yhteentoista vuoteen olin tullut muistelleeksikaan.
Oli eräs ilta, jolloin me vielä asuimme siinä tuvassa, joka nyt oli maan tasalle hävitetty. Muuan elokuun ilta se oli. Ja samaa tietä kuljimme silloinkin tänne sanoaksemme hyvästit iloiselle kesälle. Silloin oli vaimoni ottanut mustan nuppineulan vaatteistaan ja pistänyt sen muutaman petäjän kuoreen.
— Saapa nähdä, jos se on vielä jälellä, kun ensi kerran tulemme tänne, oli hän sanonut.
Tämä muisto lensi minun sieluni läpi ja minä tunsin itseni surumieliseksi. Silloin minä näin vaimoni huudahtaen juoksevan erästä matalaa petäjää kohti.
Hän otti ruosteisen neulan sen kuoresta ja hän lensi minun kaulaani ja onnesta itkien suuteli minua. Hän asetti huolellisesti pyhäinjäännöksen takaisin puun kuoreen. Hänellä ei ollut sydäntä ottaa sitä pois. Ehkä hänellä oli puhtaasti taikauskoista pelkoa liikuttaa sitä. Mutta kun hän sen oli löytänyt, hävisi oman pettymyksemme surullinen vaikutus ja muiden hätä ja tuska pyhkäistiin pois meistä molemmista. Ja ikäänkuin tämä pieni tapaus olisi tuonut meille tervehdyksen hyviltä hengiltä, kuljimme me onnellisina palaneiden pihojen yli, jotka eivät olleet jättäneet meille muuta jälelle, kuin vanhan ruosteisen neulan, joka oli niin hyvin kätketty, ettei kukaan ollut voinut sitä löytää.