X.
Kuinka usein minä olenkaan ajatellut tätä matkaa palaneille raunioille, kuin usein se onkaan tuntunut minusta ikäänkuin koko meidän oman elämämme vertauskuvalta!
Mutta silloin vaikutti tuo tapaus meihin kerrassaan toisella tavalla kuin nyt minun muistellessani sitä. Silloin vaikutti se niin, että me menimme takaisin kolmannelle paikallemme, jota vaimoni ei äsken ollut tahtonut edes nähdäkään, ja vuokrasimme siellä toisen kerran kesäkodin itsellemme, ja kevein sydämin muutimme me sille seudulle, johon tunsimme tuon vanhan, ruosteisen neulan meitä kiinnittävän, jota kukaan ei ollut löytänyt.
Jo aurinkoa himmentävistä pilvistä minä muistan sen kesän, joka seurasi tätä kevätmuuttoa. Minkälaisella halulla minä työskentelinkään ja kuinka nopeasti työ edistyikään! Lehti lehden perästä valmistui rauhallisesti ja keveästi se kirja, jonka pitäisi syksyllä ilmestyä ja useimmin kuin kerran oli päivällinen valmiina pöydässä, kun työhuoneen ovi sulkeutui ja Elsa istuutui kuuntelemaan niitä sivuja, jotka kirjoitettiin aamupäivällä. Hiljaa ja onnellisena iloiten hän istui, kun tiheään kirjoitettujen sivujen pino pöydällä kasvoi. Sillä hän tiesi hyvin, kuka antoi työlle elämää ja hengen. Hän tiesi, että mitä minä runoilin ihmisistä, se kehittyi meidän pitkissä keskusteluissamme, ja hän nautti siitä, että minä kutsuin häntä muistikirjakseni, joka varmemmin kuin mikään kirjoitus säilytti minun ajatukseni ja antoi ne minulle takaisin tuoreina, uudistuneina. Sillä kun minä silloin noudin ne takaisin tuosta uskollisesta muistista, joka säilytti minun omia ajatuksiani paremmin kuin minä itse, minä näin ne jälleen sen rakkauden suurennuslasin läpi, joka koski minua ja häntä, ja ennen kaikkea minun työtäni. Siksi hän myöskin tunsi minun lukiessani, että mitä hän itse oli minun kanssani nähnyt epäselvissä mielikuvituksissamme, se oli kirjoituksessa saanut järjestetyn muodon. Hän tunsi nautintoa hiljaisesta ja autuaallisesta äidinilosta seuratessaan näitä minun henkeni lapsia ja hoivatessaan niitä, ja kumminkin hän oli mustasukkainen niille, luulotellessaan niiden täyttävän minun ajatukseni niin, että ne syrjäyttivät hänet, kodin, lapset ja kaikki mitä elämä voi tarjota. Niin, minä en koskaan usko hänen aavistaneenkaan kuinka tuo hänen kanssaan yhdessä runoileminen oli minulle paljon kalliimpaa kuin itse runo.
Kuinka lapselliselta tuo kuuluneekaan, niin se on kumminkin totta, ettei mikään koskaan ole kiihoittanut minua niin henkiseen työhön, kuin ymmärtäessäni hänen kasvojensa ilmeistä, jotka eivät koskaan voineet kätkeä mitä hän ajatteli, että olin onnistunut ja että hän oli tyytyväinen. Ja minä voin ajatella tätä lukemista kirjoittaessani, ja tämä ajatus hajaantui satoihin luvattomiin haaveisiin, jotka muuten niin mielellään estävät kynää työskentelemästä. Mutta lopetettuamme lukemisen ja tultuamme saliin, nauroimme me sille, että hauki oli jähtynyt, ja pojat, jotka siellä istuivat, hätä hätää puhdistettuina, paljas jaloin ja ahavoituneina, näyttivät nälissään odottavan meitä.
— Me olemme istuneet ja odottaneet niin kauvan, nurisi Olof. Missä te olette olleet?
— Me olemme lukeneet isän kirjaa, sanoi äiti.
— Ettekö te voineet jättää sitä päivällisen jälkeen?
— Ei, sitä me emme voineet.
— Sehän mahtanee olla kummallinen kirja, sanoi Olof.
Mutta Svante, joka ei ollut vielä alkanut tavaamaankaan, otti isän tuntemattoman kirjan puolustaakseen, ja äidin täytyi aina sekaantua jupakkaan tyynnyttääkseen rauhatonta vettä.
Mutta minkälainen kesä tästä muodostui! Mikä ihana kesä, täynnä työniloa, saaristotuulia, kirkasta auringonpaistetta, lämpöisiä kuutamoiltoja! Minä muistan sitä yhtenä ainoana päiväpaisteena, muistan ystäviä, jotka saapuivat purjeveneillä laituriin, huvimatkoja ruokakorit mukana, ja vilpoista kesätuulta, uinteja avoimessa meressä, jolloin Olof opetteli uimaan ja Svante piehtaroi hieta pohjassa osoittaakseen taipumuksiaan siihen. Minä muistan juhlapäiviä köynnöksineen ja juhlarunoineen, mansikoita ja viinejä, pitkiä, hiljaisia kävelyjä havumetsässä, joka avautui auringon valaisemalle ulapalle, ja minä muistan tullimiehen pelastusrenkaineen, joka tapasi seurata meitä purjehdusmatkoilla hymyillen harmajaan leukapartaansa kokonaiselle perheelle, jossa oli vain nuorukaisia ja lapsia.
Miten lyhyt tämä kesä oli, ja kuinka pian syksy tuli! Millä surumielisyydellä me seurasimmekaan luonnon muutoksia, kuinka päivät kävivät lyhyiksi ja illat pitenivät, kuinka ketojen kukkaisloiste kuoli pois niin, että luonto muuttui alastomammaksi, kuinka ruvis kellastui ja kaislikko rannoilla kasvoi pitkäksi, muodostuen tiheäksi vihreäksi metsäksi, joka huojuen tuuditteli sinisiä latvojaan siellä, missä ennen vesi vapaana rantakiville loiskui.
Ja kun lähtö päivä vihdoin lähestyi, kuinka me kävimmekään silloin kaikilla kesäpaikoillamme nähdäksemme niitä vielä viimeisen kerran! Me menimme vuorelle nähdäksemme maisemia ja kävelimme metsätietä edestakaisin, mieluummin pimeän tultua, jolloin tähdet vilkuttivat havuisten oksien läpi. Melkein koko viikon me käytimme sanoaksemme hyvästi. Otimme pojat mukaamme ja purjehdimme saaren ympäri ja puhelimme kirjasta, meidän kirjastamme, joka oli valmiina ja ilmestyisi syksyllä. Tuntikausia me voimme kulkea tuota kapeaa polkua, joka vei punaisesta asuinrakennuksesta alas rantaan, ja seisoimme joka ilta kauvan laiturilla kuunnellen laineiden loisketta, joka kuului nyt rauhallisemmalta kuin tuona rauhattomana keväänä, vaikka samalla kovemmalta.
Mutta viimesenä iltana kun elokuun kuu jo oli nousemaisillaan menimme me kahden venevalkamalle ja työnsimme veneen vesille.
Purjehdimme yötuulessa tummalle ulapalle, johon keltainen puolikuu maalaili päilyviä juovia ja jonka ympärillä puut seisoivat niin mustina ja kummallisen salaperäisinä, muodostaen aivan uusia ääriviivoja heikkoon päivänkajastukseen taivaanrannalle. Ikäänkuin satumaisemissa me purjehtimme kuunnellen pienten laineiden litisevää loisketta veneen laitoja vastaan. Me luisuimme päilyvää veden pintaa kauvemmas kuin koskaan päivällä, sillä yöllä tuulella on suurempi voima kuin päivällä, tai kumminkin se näyttää siltä. Mutta puhumatta tai sopimatta siitä, käänsin minä veneen niin, että me kiersimme luotoja, ja nousimme uimalahden kivillä maihin. Otimme toisiamme kädestä kiinni ja menimme vanhaa tietämme tuon matalan petäjän luo, jonka karheassa kuoressa se ruostunut neula oli. Meidän ei tarvinnut hakea puuta, sillä kesän kuluessa olimme usein tehneet sinne pyhiinvaellusmatkoja ja emme olleet koskaan peljänneet kenenkään koskevan tuohon pieneen esineeseen, joka oli niin huolellisesti kätketty ja näytti meistä olevan rajattoman onnemme varmuus, joka oli uhannut mennä, mutta tullut kumminkin takaisin.
Mutta seisoessamme siellä ajatuksissamme ja nähdessämme kuunvalon imeytyvän havumetsän pimeään, sanoi vaimoni:
— Minä en tahdo antaa olla sen siellä. Minä tahdon ottaa sen mukaani.
Varovin käsin hän otti sen sieltä ja kiinnitti sen paitaansa vaatteiden alle.
— Ehkä minä en tule enää koskaan tänne, sanoi hän, ja silloin minä tahtoisin, että sinä löytäisit sen minun jälkeeni.
Sitten purjehdimme me jälleen ulapalle yötuulessa ja minä tunsin aavistusta, jonka minä en olisi koskaan uskonut tuovan minulle niin sanomatonta surua. Minä katsoin veneessä sitä paikkaa, jossa Elsa istui. Minun silmissäni se näytti tulleen tyhjäksi ja että minä istuin yksin purjehtien veden pintaa, joka oli saanut toisellaiset ääriviivat kuin auringonvalo oli sille antanut. Minä istuin niin voimakkaasti tämän tunteen valtaamana, että minä unohdin, etten minä ollutkaan yksin ja minä säpsähdin, ikäänkuin heräten uuteen todellisuuteen, kuultuani vaimoni äänen. Hän puhui hiljaa, ikäänkuin hän olisi puhunut itsekseen ja minä kuuntelin aluksi hänen sanojaan, ikäänkuin minä en olisi niitä ymmärtänyt.
— Minä olen ajatellut niin usein, sanoi hän, mahtaneeko löytyä ihmisiä, jotka tuntevat tarvetta uskoa johonkin, ja joilta on synti ottaa pois heidän uskoaan. Minä olen niin onnellinen, että minä uskon samoin kuin sinäkin. Minä en tahdo tehdä mitään, josta sinä et pidä, ei uskoakaan mitään, josta sinä et tiedä. Mutta minä en voi olla uskomatta Jumalaan. Onko se sinusta hyvin paha?
Jos vaimoni olisi kysynyt minulta sitä ensimäisinä nuoruusvuosinani, olisin minä varmastikin saanut väittelyhalun ja kaikilla mahdollisilla syillä vakuuttavasti vastustanut moista uskoa, jota ajan ennakkoluuloton suunta oli minut opettanut katselemaan melkein anteeksiantavalla halveksimisella. Ne vuodet, jotka minut olivat vanhentaneet, eivät olleet myöskään antaneet minulle mitään uskoa, mutta äärettömästi erilaisten ihmisten yksilöllisyyden loukkaamattomuuden tunne oli tappanut minussa vimeisenkin halun saada yhdenkään ainoan ihmisen luopumaan uskostaan, ei edes, jos tuo ainoa olisi ollut oma vaimoni. Minun uskoni ei ollut mitään kiinteää, minä ainoastaan etsein löytääkseni suurinta, ja useimmin kuin kerran oli minua jo aikaisemmassa nuoruudessani kuivalla kylmyydellään ja köyhyydellään hämmästyttänyt se, jota epäonnistuneella sanalla kutsutaan materialismiksi. Mutta sellaisesta, joka minulle itselleni oli kerrassaan epäselvää ja muodotonta, minä puhuin yleensä hyvin vastenmielisesti, ja minä tunsin nyt vaimoni sanojen kerrassaan yllättäneen ja nöyryyttäneen itseäni.
— Kuinka minä voisin pitää pahana sitä? sanoin minä vain.
— Oi, miten minä olen iloinen, pääsi häneltä taas äänensä. Vaikka hänen kasvoistaan minä eroitin vain synkkyyttä. Silloin sinä et pahastu myöskään, jos minä sanon sinulle, että minä luen joka ilta iltarukoukseni, niin kuin lapsena ollessanikin. Minä en tiedä, kenelle minä rukoukseni huokaan. Mutta minä annan poikien myöskin rukoilla sinun, minun ja toistensa edestä. Luuletko sinä, että se on väärin?
Minä panin airot pois, nousin ylös paikaltani, otin vaimoni rakkaan pään käsieni väliin ja suutelin voimatta vain sanoa sanaakaan.
— Minä en soisi olevan mitään, jota sinä et tietäisi, sanoi hän yksinkertaisesti.
Minä istuin jälleen paikalleni airoihin ja vene lähti jälleen vauhtiinsa, ja hetken perästä minä näin tulen kiiluvan lehtien lävitse, joka osoitti meille tietä kodin valkamaan. Käsivarret toistemme vyötäisillä menimme me kapeaa polkua kesäkotiimme ja kun me suutelimme toisiamme sanoessamme hyvää yötä, sanoi Elsa:
— Sinä olet tehnyt minut niin onnelliseksi tänä iltana. Oi, sinä et tiedä, kuinka onnelliseksi sinä olet minut tehnyt.
Tänä iltana minä istuin kauvan yläällä ja tein, mitä minä en ollut tehnyt koko kesäisen onnen aikana. Minä ajattelin Elsaa ja itseäni. Lakkaamatta palasi minulle se ajatus, miksi hänen oli tarvinnut kysyä minulta, jos minä sallin hänen uskoa Jumalaan ja rukoilla. Sillä sitähän hän oli tehnyt. Ja samalla kertaa, kun tämä hellä naisellisuus liikutti minua sanomattoman onnen tuulahduksen lailla, tunsin minä piston sydämessäni, että hänen oli tarvinnut kysyä niin. Minä elin ajatuksissani nuoruusvuotemme uudestaan, jolloin me rakastimme toisiamme. Ja minusta tuntui, että minä olin alinomaan tahtonut kantaa häntä käsilläni ja minä tunsin aina niin tehneenikin, ja nyt soi ääni koko hänen olennossaan, ikäänkuin minä olisin kaiken tuon kestäessä repinyt rikki hänen sielunsa, ja tietämättäni leikannut häneen haavan, joka ehkä oli vuotanut verta kauvan ennenkuin hän oli uskaltanut tai voinut antaa minun aavistaakaan sitä, että hän kärsi. Hän näytti jollain tavalla pelkäävän minua tai minun arvosteluani, tai ehkä molempia. Ja minä kysyin itseltäni: miksi.
Minä tiesin, etten minä voinut kysyä sitä häneltä. Sillä hän aina kietoisi kätensä minun kaulaani ja sanoisi: "Sinä! Sinä! Sinä et ole koskaan tehnyt minulle muuta kuin hyvää." Minä olin kuulevinani kiihkoa hänen äänessään, kun hän tätä sanoi. Niin, minä tiesin, että hän vastasi niin, ja minä tiesin myöskin, että hän tuntisi kaikki, mitä hän sanoisi sisimpänä totuutena, niin varmasti, kuin hän ei muuten ollut voinut sitä sanoa. Mutta tämä ajatus ei tyydyttänyt minua. Se oli kerrassaan muuta, joka sai minun ajatukseni työskentelemään. Mitä minä siitä juuri tällä hetkellä välitin, jos vaimoni rukoili Jumalaa tai ei? Mitä se liikutti minua, jos hän ajatteli tai ei ajatellut? Mitä hän oli sanonut, oli koskenut minuun kuin nuolet, jotka olivat menneet suoraan sydämeen. Hänen sanansa olivat sulaneet yhteen hänen itsensä kanssa, ja koko tuo mennyt kesä tunteineen tummalla ulapalla tehdystä venematkasta, metsien huminasta ja kuun kimeltävistä teistä päilyvillä aalloilla. Kaikki tuo sulautui yhdeksi ainoaksi kokonaisuudeksi ja soi minun tunteissani, että minä olin voittanut aarteen, joka ei voinut murtua eikä hävitä, mutta joka olisi minun niin kauvan kuin minä ymmärsin sen kasvavan minulle vain hiljaisuudessa.
Mutta tässä kaikessa kiusasi minua ajatus, että minä tahtomattani kumminkin olin pelottanut häntä. Se kiusasi minua vastoin hänen sanojaan, jotka vielä soivat minun korvissani. Minä elin ajatuksissani uudestaan meidän välillämme kaikki, mitä voin muistaa ja mikä siihen voi jollain tavalla liittyä, ja kun minä en voinut enää mitään muistaa, niin minä etsein ajatuksistani sitä, jota minä en voinut löytää.
Sillä syyllisyyden tunnetta minä tunsin, syyllisyyden tunnetta, joka painoi minua. Minä en vain voinut muistaa miten ja milloin minä olin joutunut rikoksentekijäksi. Minä tunsin vain, että minä olin ja minun täytyy olla sellainen. Kun minä menin sisälle käydäkseni levolle, hämmästyin minä nähdessäni vaimoni makaavan valveilla. Mutta mentyäni vuoteeseen hän kumartui vain suutelemaan minun kättäni.
Minä en ollut koskaan ennen nähnyt onnellisempaa ilmettä hänen kasvoillaan.