XI.
Sillä välin lähestyi se päivä, jota me olimme kauvan ikävöineet, jolloin meidän lapsemme syntyisi, jolloin se salaisuus, jonka vaimoni oli jo kauvan sitten ilmaissut, ja joka oli antanut joustavuutta hänen sielulleen ja siivet hänen toiveilleen, jolloin onni tuli päivän valoon uudestaan, ainiaaksi asettuisi meidän kotiimme asumaan. Tieto siitä oli auttanut, että meidän kesämme oli muodostunut niin valoisaksi, kumminkin minusta näyttää nyt siltä. Mutta minusta näyttää kaikki niin ihmeelliseltä, kun minä jälestäpäin tunnen saaneeni selvityksen, niin luonnolliselta ja selvältä, kaiken sen sisällystä, joka tapahtui meidän välillämme, minä en voinut silloin vähääkään aavistaa.
Meillähän oli jo ennestään kaksi lasta ja minähän olin nähnyt jo monta liikuttavaa todistusta siitä odottavasta äidinilosta, jota mies, joka rakastaa vaimoaan, ei koskaan unohda. Mutta minä en ollut koskaan nähnyt vaimoani niin ilon täyttämänä siitä, mikä tulisi, kuin hän nyt oli. Hän ei ollut koskaan ennen liikkunut niin hartaan autuuden valtaamana kuin nyt, ei koskaan ennen hän ollut ymmärtänyt siinä määrässä siroitella juhlapäiviä meidän jokapäiväiseen elämäämme kuin hän teki tuon pimeän syksyn kuluessa synkässä kaupungissa, jolloin satoi lakkaamatta ja koko elämä paitsi meidän näytti niin raskaalta ja ikävältä, joten ei koskaan ennen ole ollut asian laita.
Meillähän oli kaksi poikaa ja siksihän oli luonnollistakin kutsua tuota pientä olentoa joka tulisi "tytöksi." Häntä me odotimme, hänestä me puhuimme. Eräänä päivänä, kun minä tulin työstä kotia päivälliselle, sanoi vaimoni minulle:
— Se on minun enkelini, joka tulee, Georg, hän tulee pelastamaan minua.
Niin kauvan minä olin elänyt unohtaen, että joku vaara oli uhannut meitä, etten minä ensin ymmärtänyt vaimoni sanoja.
— Pelastamaanko sinua? toistin minä koneellisesti. Mistä?
Hän sai kummallisen ilmeen ikäänkuin hän olisi vetäytynyt itseensä ajatellakseen, kuinka se voi olla mahdollista, että kaksi ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, voivat ajatella niin kovin erilailla.
— Oletko sinä jo unohtanut, minkälaista se oli viime talvena? kysyi hän.
Minä en vieläkään ymmärtänyt, tai minä en tahtonut ymmärtää.
— Minä uskoin sen olevan ohi, sanoin minä.
— Uskotko sinä minkään koskaan olevan ohitse? tuli vastaus. Ja hän lisäsi:
— Ehkä voi tuo pienokainen, joka tulee, tehdä sen, mitä ei mikään muu voi.
Tätä lyhyttä keskustelua minä ajattelin usein, ja minä koetin turhaan saada sitä sopusointuun sen häiritsemättömän onnen kanssa, josta me nauteimme sinä kesänä, joka oli mennyt. Oliko mahdollista, että vaimoni noina onnen aurinkoisina päivinä, jotka antoivat värinsä koko hänen olemukselleen, kätki sellaisen onnettomuuden siementä itseensä, joka kerran leviäisi koko meidän elämäämme? Oliko se mahdollista? Eläisikö hän kahta elämää? Voisiko hän samalla kertaa elää keskipäivän herttaisimmassa auringonpaisteessa ja tuntea samaan aikaan yön olevan lähellä? Tai kuuluneeko tuo aavistus tai pelko, jonka hän nyt ilmaisi, vain sellaisiin haaveiluihin, jotka ovat seurauksia hänen tilastaan?
Minä koetin rauhoittaa itseäni viimeisellä vaihtoehtoisella ajatuksella, mutta se ei tahtonut koskaan oikeen onnistua, ja yhä enemmän ja enemmän minä aloin näkemään vaimoni elämän uudessa ja toisellaisessa valossa, siinä, joka lopuksi verhoaisi hänet kokonaan.
Minä en voi kuvailla sitä uutta hellyyden tunnetta, jonka nämä ajatukset minussa herättivät, joita minä en osaa sanoihin pukea. Ja minä uskalsin tuskin uskoa, mitä minä itse omilla silmilläni näin, kun kaikki meni onnellisesti, ja vaimoni vaikean taistelun jälkeen alkoi vitkalleen tointua, annettuaan elämän tuolle hennolle olennolle, jolle hän jo alkoi puhua sanoja, joita ei kukaan muu saanut kuulla.
Mutta tyttöä ei koskaan tullut. Tyttö oli, hyvä niinkin, muuttunut pojaksi, joka sai nimen Sven.