VIII.
Tämän muistoni minä olen kirjoittanut jo vuosia sitten. Minä en tietänyt silloin, että kerran saisin taistella toisen ja suuremman taistelun vaimoni kanssa, taistelun, jonka päätyttyä minä jäisin yksin eikä kumminkaan yksin, masennettuna ja murtuneena, mutta ei kuitenkaan toivotonna.
Nyt minä näen meidät istumassa korkeammalla luodolla lähellä valkoista, ystävällistä taloamme. Loistossaan, joka on aina uusi, vaihtuu ilta illalta, laskeutuu aurinko mereen, ja meidän keskellämme istuu Sven. Hän on avojaloin ja ahavoitunut, ja kun illemmalla ilma käy kylmemmäksi, pistää hän pienet jalkansa äidin hameen suojaan. Hän' pyytää saada istua täällä niin kauvan kuin aurinkoa näkyy. Ihmetellen seuraavat hänen silmänsä auringon viimeistä liekehtivää hehkua, joka hiljaa häviää raskaasti keinuvaan mereen. Hän istuu leuka käsien varassa, ikäänkuin hän ajattelisi jotain vakaasti, jota hän ei voi pukea sanoihin. Ja kun hän vihdoinkin tietää, että hänen täytyy käydä levolle, kietoo hän kätensä isän kaulaan ja pyytää minua kantamaan itseään.
Keveä taakka käsivarrellani nousen minä hiljaa luodon rinnettä ylös, ja käännyttyäni näen taivaan himmeää kajastusta vastaan vaimoni varjon. Hän istuu samoin kuin Sven äsken ja hänen silmänsä etsivät sitä pistettä, johon aurinko oli laskullaan hävinnyt ja johon iltaruskon viimeinen hehku oli sammunut.