IX.
Sveniä ei ole koskaan niin ihailtu, hyväilty, kannettu ja jumaloitu kuin tämän kesän kuluessa. Luotsit kantoivat häntä vuorien yli ja vuolivat hänelle veneitä, eukot pysähtyivät ja hymyilivät hänelle päiväpaisteisia hymyjä niin pian kuin saivat nähdä hänet. Nuoret vaimot unohtivat omat pienokaisensa ja eivätkä sanoneet koskaan nähneensä sellaista, tytöt kuljettivat häntä kallioilla ja leikkivät hänen kanssaan, tarvitsematta pyytää heitä siihen. Sven liikkui yhtenään auringonpaisteessa ja ahavoitui ja voimistui tässä ilmassa, jossa hän ei ollut koskaan ennen ollut.
Sven oli sanalla sanoen meidän kaikkien ajatuksissa keskipisteenä ja tämän meidän ainoan länsirannikkokesämme aurinkona.
Sitäpaitsi oli hyvin ihmeellistä, että hän juuri tähän aikaan keksi uuden keskusteluaineen, johon hän lakkaamatta palasi. Svenille oli nimittäin ominaista, että hän puhui kaikesta, mitä hänen mieleensä vain juolahti, ja hän teki sen enemmän kaunistelematta, kuin lapset muuten tavallisesti tekevät, täydellisesti huolimatta siitä, minkälaisen vaikutuksen hän voi täyskasvuisiin tehdä. Lapsillehan on muuten tavallista, että ne jossain määrässä unohtavat, mitä ajattelevat, ja ainoastaan määrätyn umpimielisesti lausuvat ajatuksiaan vanhemmille. Se johtuu siitä, että he pelkäävät tuntea ivan hymyn kohtaavan ajatuksiaan, vaikkakin tuohon hymyyn sekaantuisi hyväntahtoisuutta. Erittäinkin on niin asian laita, jos lapsi on tunteellisempi, naivempi, luonteeltaan avonaisempi, kuin muut lapset, tai eroaa koko olennossaan kaikista muista.
Sven ei ollut koskaan, senjälkeen, kun hän silmänsä avasi tälle mailmalle tuntenut muuta kuin ymmärtävää lämpöä ympärillään. Tultuaan niin vanhaksi, jolloin vanhemmat voivat askaroida lastensa kanssa, oli häntä melkein joka hetki seurannut silmäpari, joka iloitsi jokaisesta hänen liikkeestään, ymmärsi ja virkisti jokaista hänen sanaansa, heijasti jokaisen hänen hennon viattoman sielunsa ilmausta selvemmin kuin hän itse koskaan voikaan. Tämän rakkauden valossa pikku Sven oppi tuntemaan koko häntä ympäröivää mailmaa ja koska se soveltui hänen omaan hyväilyhaluiseen innokkaaseen persoonaansa samoin kuin hän soveltui häneen, joka päivä päivältä antoi hänelle enemmän kuin silloin, jolloin hän antoi hänelle ainoastaan elämän, niin ei Sven myös koskaan ajatellut muuta, kuin lörpötteli vain kaikki, mikä kehittyi ja herätti ihmetystä hänessä, yhtä luonnollisesti ja yksinkertaisesti, kuin se tulikin.
Ehkä hänen sielussaan olikin jonkinlainen aavistus, ettei hän kuulu tänne vaikk'ei hän koskaan osannut siitä kertoa? Ehkä tämä aavistus punoikin häntä, vaikka tietämättä, vielä lujemmin häneen, joka oli elänyt kauvan kätkien samaa tunnetta elonsa onneen? Kukapa tähän voi vastata? Tai kuka voi edes koettaakaan vastata? Ei kukaan. Vain hiljaisuus väikkyy kukkivilla hautakummuilla.
Mutta varmaa on, että pikku Sven oli kerran keksinyt kuvan äitinsä seinällä ja hetken katsottuaan otti hän sen sieltä ja katsoi sitä kauvan ääneti, ikäänkuin hän olisi tavannut jotain uutta, jonka edessä hänen ymmärryksensä kerrassaan tyhmistyi.
Se ei ollut mikään nykyajan taideteos. Mitätön oli sen taiteellinen arvo, ja se kertoi eräästä sadusta. Se oli satu, jonka nimi oli kuoleman retki. Laajalla nummella kulkee kuolema. Hän on puettu valkeaan vaippaan, joka peittää luurankoa, mutta jättää kuoleman kallon paljaaksi. Häntä seuraa pitkä kulkue nuoria ja vanhoja sekaisin, ja kulkue on niin pitkä, että sitä näyttää häämöittävän loppumattomuuksiin eikä kukaan voi nähdä sen loppua. Kuolemalla on kello kädessään, ja siitä näkee, että se on äsken lyönyt. Sen näkee, sillä tienvieressä istuu vanhuuden murtama nainen ja ojentaa rukoillen käsiään järkähtämättömälle kuolemalle, joka katsomatta sille sivulle tietäkään menee vain tuon vanhuksen ohitse. Mutta lähellä kuoleman takana seisoo nuori pari, jotka rakastavat toisiaan. Tuon nuoren miehen korvaan on kuoleman kello soinut eikä epätoivoinen rakkauden syli voi häntä pidättää kauvemmin. Kuoleman kulkue kulkee edelleen ja saavuttuaan sen luo, jonka paikka on kuoleman kulkueessa avoinna, hän saa seurata ja hänen paikkansa on oleva tyhjänä mailmassa eikä mikään ikävä riitä kutsumaan häntä takaisin. Mutta siellä, missä kulkue näyttää loppuvan, häämöittää kuin sarastavan päivän aamurusko.
Sellainen se taulu on ja tämän oli äiti ottanut muiden taulujen ja valokuvien mukana ulkosaaristoonkin, joilla hän siellä kaunisti uutta kesäkotiamme ja valokuvaa tästä taulusta Sven kerran tirkisteli, kun hän kysyi äidiltä:
— Mikä se on?
Ja äiti kertoi sadun julmasta kuolemasta, joka tulee ja ottaa pois sen, joka on nuori, ja jättää vanhuksen, joka kerjää saada seurata häntä. Ja Sven ripusti taulun jälleen paikalleen.
Mutta seuraavana aamuna hän otti sen uudestaan ja sitä hetken katseltuaan sai äiti kertoa koko sadun toisen kerran.
Sven istui taas kuunnellen ja taas tulivat hänen silmänsä vakaviksi ja ihmetteleviksi.
— Luuleeko äiti, että tuo nuori sulhanen on hyvin pahoillaan, kun hänen täytyy kuolla? kysyi Sven.
— Kyllä, vastasi äiti. Mutta hän, joka on hänen morsiammensa, on vielä paljon enemmän pahoillaan.
— Mutta ehkä hän muuttuu enkeliksi, sanoi Sven, ja silloin hän saa valkeat siivetkin olkapäilleen.
— Siksi hän kyllä tulee, sanoi äiti.
Mutta Sven huokasi eikä ollut sentään tyytyväinen.
— Miks'ei tuo vanha mummu saa seurata häntä, kysyi hän, kun hän niin mielellään tahtoisi?
— Sitä ei tiedä kukaan, Sven, sanoi äiti. Sen tietää vain Jumala.
— Tietääkö hän sen sitten?
— Kyllä hän sen tietää.
Sven meni ulos kalliolle auringonpaisteeseen. Mutta sitten muuttui tämä satu hänelle kaikista rakkaimmaksi ja melkein joka aamu, kun äiti istui kampaamassa hiuksiaan, tuli Sven sisälle, otti tuon ihmeellisen taulun seinältä ja pyysi äidin kertomaan.
Mutta sitäpaitsi oli Svenillä vielä toinen kumma, jonka hän oli viime talvena nähnyt. Silloin hän oli saanut tulla mukana teatteriin ja nähdä näytelmäkappaleen, joka näyteltiin sunnuntaina aamupäivällä, jolloin Sven voi olla yläällä eikä tarvinnut mennä kotia nukkumaan. Se oli Strindbergin "Onnen-Pekka", jota näyteltiin ja Sven ei kylläkään paljon ymmärtänyt siitä, mutta hänellä oli hauskaa tavallaan. Hänellä oli niin hauska, että hän tartutti sen kaikkiin, jotka istuivat hänen ympärillään.
Mutta sitten tuli näytelmässä se kohta, jossa kuolema näyttäytyi Onnen-Pekalle ja silloin Sven vaikeni. Kukaan ei ollut ajatellut tämän kohdan olevankaan siinä tai, että se ylipäätään voi tehdä sellaisen vaikutuksen. Mutta kaikesta, joka sitten seurasi, ei Sven välittänyt mitään. Ja kun joku jälestäpäin kysyi häneltä, mitä hän oli teatterissa nähnyt, niin hän vastasi vain:
— Minä olen nähnyt kuoleman. Se oli suuri ja pitkä luuranko, joka osasi puhuakin. Ja sitten sillä oli viikate kädessä.
Tämän muistonsa sovitti Sven nyt yhteen taulun tekemän vaikutuksen kanssa. Mutta ainoa, jota poika ei koskaan osannut sovittaa yhteen, oli, että kun hän näki kuoleman teatterissa, oli sillä viikate, mutta taulussa hän soitti kelloa. Muuten se oli samallainen kuin muisto teatteristakin, taulun kuva ja äidin kertoma satu sulasi hänelle yhdeksi.
Lakkaamatta Sven puhui siitä. Tämä kuva oli syöpynyt hänen mielikuvitukseensa sellaisella voimalla, jota ei mikään näyttänyt voivan haihduttaa. Ja hän kertoi kuka vain viitsi kuulla kuolemasta, joka tuli Onnen-Pekkaa vastaan ja uhkasi ottaa hänet, mutta hän sai mennä siksi, että Onnen-Pekka rukoili häntä niin kauniisti. Hän kertoi siitä niin, että hän itsekin värisi pelkästä muistosta, ja jos kuolema olisi ihka elävänä hänelle ilmestynyt, niin hän ei olisi voinut enemmän kauhistua.
Mutta hänen ystävänsä saarella pitivät sitä kovin kummallisena, että niin pieni lapsi voi puhua sellaisesta. He eivät koskaan ilveilleet hänellä, vaan mitä hän kertoi, vahvisti vain heidän tunteensa, että hänessä oli jotain eriskummallisen puhdasta ja hienoa, jonka he mielellään ottivat syliinsä ja kantoivat vuoren yli.
Ja Sven ei sallinut häiritä onneaan, jonka nuo sadut hänelle valmistivat. Hän oli niin uskollinen niille, että ne näyttivät vain seuraavan häntä kuin varjo seuraa selvänä kirkkaassa päiväpaisteessa. Ja hän loi oman mailmansa saarelle. Kun laineet hyrskysivät korkeina ja myrsky ulvoi, silloin seisoi hän akkunassa katselemassa vyöryvää merta, ja hän voi seisoa siinä tuntikausia eikä hänen ollut mahdollista tempautua vapaaksi jännityksestään. Kun taivas oli sininen ja tuuli henkäili vilpoisesti saaren yli, silloin hän meni yksin rantaan, pyydysteli meritähtiä ja opetteli leikkimään veneillä.
Mutta kaikkein mieluimmin hän oli luotsitornissa, jossa äiti istui työnsä ääressä, ja siellä hän pyysi hänen kertomaan kaikki, mitä hän tiesi merestä. Hän oli hyvin onnellinen, kun hän oppi juoksemaan avojaloin kallioilla, hän kulki pienet housut jaloissaan ja kiipesi pienillä jaloillaan varovasti kuin pikku prinsessa. Mutta edemmäs mentäessä hän pyysi kantamaan itseään. Ja kun ei kukaan voinut kieltää Sveniltä mitä hän pyysi, niin oli aina joku, joka otti hänet käsivarrelleen ja silloin hän hymyili voimansa ja onnensa tunteesta, että kaikki rakastivat häntä.
Mutta kun äiti jäi yksin isän kanssa, sanoi isä useinkin:
— Hänhän on niin terve ja voimakas, ettei hän koskaan ole ennen ollutkaan. Miksi hän sitten aina puhuu kuolemasta?
Ja äiti vastasi:
— Enhän minä ole häntä siihen opettanut. Hänen ajatuksensa saavat liikkua, niinkuin tahtovat. — — Näetkös?
Hän osoitti rannalle päin. Siellä istui Sven yksin ja näytti kovin onnelliselta ja iloiselta. Hän piti nuoraa kädessään ja nuoraan oli kiinnitetty puunpala, joka muistutti venettä. Hän veti sen rantaan, kuormitti sen kivillä ja työnsi jälleen mereen.
— Kuuletko sinä? kysyi Elsa. Ja kuullaksemme paremmin menimme lähemmäs pojan huomaamatta meitä.
Hän istui aivan rauhassa antaen puunpalasen kulkea edestakaisin aallokossa, ja heikolla, metallin kirkkaalla äänellä hän lauloi itsekseen. Se oli merimies laulu, jonka hän oli saarella toisilta lapsilta oppinut.
Laula ralla ralla raa
Ja meressä hän hautansa saa.
Sitten hän huomasi meidät, heilutti pientä kättään ja selitti, ettei hän tahdo laulaa, kun isä kuunteli.